20.12.2015 Tässä hetkessä on kaikki

Raotan silmiäni ja näen valon kajastavan puisten ikkunaluukkujen välistä. Lehmät ammuvat pihalla, jossain kukko aloittaa kiekumisensa, viereisessä huoneessa joku yskäisee ja avaa oven. Venyttelen unenpöpperöistä kehoani puisella laverillani heräten hitaasti uuteen aamuun. Kello on vasta viisi aamulla ja hengittelen syvään. Pölyinen ilma sekoittuu tuoksuihin; haistan suitsukkeita, lehmänlantaa, ulkona lojuvien jätteiden hajua ja jostain kantautuvaa herkullista masalan tuoksua. Kömmin kolmen peiton alta pois tiputtaen samalla vahingossa patjanani toimivan ohuen täkin lattialle. Nostan täkin takaisin laverille ja korjaan sängyn viluissani hytisten. Lämpötila laskee öisin lähelle nollaa talven lähestyessä joten aamut ovat hyiseviä kaikessa kauneudessaan. Katson ympärilleni huoneessa, josta on lyhyessä ajassa muodostunut minulle kuin koti. Näen rottien vilistävän jaloissani ja tömisytän jalkojani betonilattialla, säikähtäneenä rotat juoksevat kauemmas lattialla olevasta rinkastani. Seinää pitkin kiipeää lisko, joka pysähtyy töminän ajaksi kunnes livahtaa katonrajassa olevasta aukosta ulos katolle. Avaan puisia ikkunaluukkuja auringon piirtäessä säteitään seinille, riksat tööttäilevät ja näen naapuruston miesten peseytyvän alushoususillaan. Kaukana tiellä kulkee naisia korit päänsä päällä, vuohien ja koirien vilistäessä jaloissa. Lapset kiljahtelevat, astioita kolistellaan ja jostain kuuluu chanttaamisen ääniä. Suljen hetkeksi silmäni ja hymyilen.

Riisun päälläni olevat vaatekerrokset, villahousuista untuvatakkiin ja puen päälleni joogatrikoot. Juon litran vettä yrittäen pysyä pienessä liikkeessä ja jotenkuten lämpimänä kehoni jo hieman totuttua jatkuvaan hyiseen paleluun. Avaan puisen oven säpistä ja tervehdin perhettä joka on jo täydessä työn touhussa. Subji on jo tulilla lattian kaasuhellalla ja naiset pyörittelevät puisilla kaulimillaan pyöreitä roti-leipäsiä, joita myöhemmin paistetaan talon katolla tulipesässä. Tulipesää varten on auringossa kuivatettu lehmänlannasta pyöreitä kiekkoja, joita perheen poika kantaa isossa korissa katolle sytykkeeksi. Keskellä taloa sijaitsevan vesilähteen luona joku pesee pyykkiä huikaten samalla hyvät huomenet. Kävelen sandaaleissani naisten ohi vessaan, jossa kyykistyn ikkuna-aukon luona sijaitsevan reiän luokse. Raavin jalkojani jotka ovat aivan hyönteisten puremia täynnä ja varon liukastumasta märällä betonilattialla. Pesen käteni jääkylmän veden alla ja haen huoneestani joogamattoni siirtyen aamuiseen harjoitukseeni talon katolle. Elämisen äänet eivät häiritse keskittymistäni, selkänikään ei ole ottanut itseensä puisesta makuualustasta vaan on yllättävän elastinen aamutuimaan. Katson ympärilleni ja annan itseni täyttyä kaiken kauneudesta. Tunnen energian virtaavan kehossani hetki hetkeltä enemmän, tukkoisen olon muuttuessa avoimeksi ja vastaanottavaiseksi; hengityksen vahvistuessa ja kehon antautuessa sukellan syvälle harjoitukseeni.

Harjoituksen jälkeen otan palasaippuani ja kävelen sandaaleissa vessassa sijaitsevan pienen vesihanan luokse, riisun vaatteeni ja pesen itseni muutamassa minuutissa jääkylmän veden alla. Joka toinen aamu pesen itseni kuumalla vedellä, jota erikseen minulle lämmitetään. Perheessä kukaan ei peseydy kuumalla vedellä, joten tunnen oloni hieman liian hemmotelluksi höyryävän vesisaavin eteeni saadessani. Hymähdän tottumuksilleni Suomessa; kuumille suihkuille aamulla ja illalla ja miltei päivittäiselle saunomiselle talviaikaan.. Suihkun jälkeen pukeudun nopeasti ja valmistaudun tulevaan päivään. Syön ystäväni kanssa aamupalaa, herkullista vihannespataa roti-leivän kanssa, ja pakkaan kassini hypätäkseni ystäväni moottoripyörän kyytiin. Huristelemme jo kauan hereillä olleen Bodh Gayan läpi, ohitellen riksoja ja autoja, pujotellen bussien ja lehmien välissä. Kaduilla maanviljelijät myyvät vihanneksiaan ja hedelmiään, katuruokakojuista kantautuu herkullisia tuoksuja, paikalliset miehet istuvat chai-kupposen äärellä ihmetellen elämää. Buddhalaisia munkkeja on kaikkialla ja moni heistä katsoo pitkään ja hymyilee. Näen jo tuttuja siellä jos tuollakin ja heilautan kättäni hymyillen. Käännymme keskustasta kauemmas ja vain muutaman minuutin kuluttua olemme perillä. Hyppään pois moottoripyörän kyydistä ja heilautan ystävälleni kättä hyvästiksi kävellen hiekkaista polkua pitkin keskeneräistä rakennusta kohti.

Rakennuksessa toimii Gyanjyoty Trustin ylläpitämä koulu orvoille ja köyhille lapsille. Lapset tunnistavat minut kaukaa ja huutavat Namaste iloisesti kuorossa. Hymyilen ja tervehdin lapsia astuen sisään toimistoon. Vaihdamme kuulumiset rehtorin ja muiden opettajien kanssa, kunnes päivän on aika alkaa. Opetan eri luokille englantia ja päivä hujahtaa ohi, joskus nopeammin joskus hieman hitaammin valuen. Lapset ovat täynnä elämäniloa ja energiaa, vaikka ovat kaikki kotoisin hyvin köyhistä oloista. He nauravat ja leikkivät ja jaksavat uskoa huomiseen. Joka aamu he taivaltavat yli neljä kilometriä läheisestä kylästä tullakseen oppimaan jotakin uutta, joka ehkä mahdollistaisi heille erilaisen tulevaisuuden. Osalla ei ole kenkiä, osan käsivarret ovat ohuita kuin kaksi sormeani, kaikilla ei ole lämpimiä vaatteita ja moni lapsista ei saa ruokaa kotonaan kuin toisinaan. Kuitenkaan elämä ei ole vienyt heidän hymyään. Nauru ja huuto raikuvat koulun alueella ja lapset haluavat opettaa minulle pelejään välitunnilla. Kun lapset kokoontuvat koulun katolle, peltojen ympäröivään kauneuteen odottamaan lounasta, voin kuulla vatsojen kurnivan ja innostuksen kuplivan. Ja kun lopulta jaamme ruokaa, miten ahnaisiin suihin se katoaakaan! Oma hyvinvointi, niin kiitollinen siitä kuin olenkin, kyllä iskee miltei häpeällisenä vasten kasvoja täällä. Ja kun minulla on niin paljon mistä antaa, en voisi olla antamatta. Ei antaminen vaadi huimia vuosituloja, heh, enhän itse tienaa kummoisestikaan tänä vuonna matkustaessani näin paljon ja ollessani kaukana poissa oravanpyörästä. Mutta minulla on ajatuksia ja ideoita, lämmin syli ja ennen kaikkea sydän joka vain syttyy entisestään sitä käyttäessä. Tämä on joogaa, tämä on yhteyttä ylimpään ja kaikkeen. Kuinka vähän kyse onkaan fyysisestä ulkomuodosta tai johonkin asanaan taipumisesta, mutta kuinka paljon kyse onkaan siitä, että harjoittamalla avaa arkkunsa ja alkaa ammentaa.

Koulupäivän tunnemyrskyjen jälkeen ystäväni on taas moottoripyörällään vastassa ja kuinka nautinkaan siitä vapauden tunteesta, jonka kyydissään saan. Mahanpohjassani kutkuttaa ja nauru kuplii tullakseen ulos, paikka ja ihmiset täällä virittävät vain niin vahvasti. Ajamme töyssyisiä teitä pitkin, väistellen koiria ja ihmisiä, saapuen vakiopaikaksi muodostuneeseen Hari Om – kahvilaan, jossa tutut tervehtivät ja tuntemattomatkin hymyilevät. Paikallinen rastapäinen Baba hiippailee luoksemme huudellen RAM RAM ja tarjoaa ystävälleni henkosia kannabissätkästään hekotellen puoliksi hampaattomalla suullaan kultasankaiset aurinkolasit väärinpäin nenällään keikkuen. Naureskellen jätän Baban ulos ja astun sisään, vaihtaen kuulumisia paikallisten tuttujen kanssa ja mielenkiintoisena tutkaillen millaisia ihmisiä kahvilaan tänään on saapunut. Ranskalainen hippityttö astuu hymyillen sisään ja asettuu nurkkaan pitkän soittimensa kanssa tutkaillen ympäristöään. Ihmisten mielenkiinnon herätessä hän asettaa soittimen, didgeridoon, eteensä ja alkaa soittaa erittäin taidokkaasti! Kaikki pysähtyvät kuuntelemaan ja tyttö soittaa pitkän tovin. Ääni kuulostaa niin kauniilta ja erikoiselta että ihmiset miltei lasittunein silmin jämähtävät eteensä ihmettelemään. Lopetettuaan tyttö saakin osakseen melkoiset aplodit.

Yhtäkkiä pitkähiuksinen mies astuu eteemme ja kysyy saako istahtaa seuraamme. Ennen kuin ehdin vastatakaan rojahtaa hän eteemme ja huokaa syvään. Hän sytyttää tupakan ja ottaa paremman asennon ja katsoo minua pitkään sotkuisten hiustensa alta. Ennen kuin ehdin kysyä mieheltä mitään, katsoo hän minua ilkikurisesti ja kysyy; ”So, what’s your story? Are you a proper buddhist girl?” iskien silmää. Naurahdan miehen olemukselle ja hihitän kysymykselle, katson miestä pilke silmäkulmassa ja vastaan; ”I could be” kummankin nauraessa. Mies kertoo olevansa Skotlannista ja matkustanut viimeiset kuusi vuotta käymättä kotimaassaan. Kaksi vuotta hän on viettänyt Intiassa ja kaipaa kuulemma jo jonnekin muualle. Kysyn missä hän mieluiten juuri nyt olisi ja vastaus tulee empimättä: ”Somewhere warm, in a luxurious hotel, with one proper buddhist girl”. Nauran miehen flirtille ja pienen juttuhetken jälkeen hän on taas poissa, yhtä nopeasti kuin saapuikin.

Päivä on kääntymässä jo iltaan ja on aika ajaa jokailtaiselle soittotunnilleni. Käyn joka päivä kaksi tuntia kerrallaan opettelemassa harmonin soittoa ystäväni ystävän isän, klassisen intialaisen musiikin opettajan, luona. Ajamme hämärtyviä kujia pitkin kunnes saavumme perille. Opettajani odottaa minua iloisena ja siirrymme soittohuoneeseen. Tuntuu että Intia ruokkii minua kerta kerralta kokonaisvaltaisemmin, musiikki sisälläni vain odottaa ulospääsyään ja pitkäaikainen haaveeni tämän soittimen opettelusta on vihdoin käymässä toteen. Kaksi tuntia hujahtaa kuin siivillä, musiikin kummutessa sisältäni ja sydämeni pakahtuessa onnesta. Huone virittää energiallaan ja väriloistollaan, tunnen sukeltavani miltei meditatiiviseen tilaan. Opettaja kehuu minun oppivan nopeasti ja tyytyväisenä lähden pois, malttamattomana seuraavan päivän tuntia jo odottaen.

Ystäväni hymy valaisee jo pimentyneen kujan ja nauramme taas hetken tunteelle. Kuin kehossa väreilisi ja kuplisi, energian riehuessa pinnan alla. Hyppään kyytiin ja huristelemme lähellä Buddhan valaistumispaikkaa sijaitsevaan temppeliin ja jokailtaiseen kirtaniin. Jätämme kenkämme rappusille ja kävelemme avoimeen katokseen, tervehdimme jo tutuiksi muodostuneita tovereitamme ja istumme mukaan antaumuksellisen musiikin pauloihin. Taustalla kauniisti valaistu Mahabodhi – temppeli piirtyy vasten taivasta ja hetki ei voisi olla kauniimpi. Otan tamburiinin käteeni ja suljen silmäni, soitan mukana kehoni joka solulla, kauniit mantrat soljuvat sisääni, hautuvat sydämessäni ja leijailevat ulos puhtaana rakkautena.

Illalla saavumme kotiin ja istumme hämärässä huoneessa pienen lampun valaistessa seiniä. Ympärille alkaa jo laskeutua kaiken alleen kätkevä hiljaisuus, ihmisten valmistautuessa levolle. Perheen lapset haluavat esittää osaamiaan intialaisia tansseja, perheen äiti ihastelee salwar kameeziani ja syömme herkullista khichdiä. Perheen valmistautuessa yöpuuhiin istumme ystäväni kanssa huoneessa kaksin. Suljen silmäni ja mietin miten onnekas olenkaan. Kaikki tuntuu täällä niin helpolta ja oikealta. Miten elämä ohjasikaan minut edellisvuonna tänne ja menetin sydämeni saman tien. Istuessamme pimeässä sähköjen katkettua ystäväni kysyy miltä minusta täällä tuntuu. Vastaan ettei sydämeni voisi olla enempää täynnä onnea olemassaolosta ja siitä että saan olla täällä nyt. Ystäväni hymyilee minulle ja vastaa että jää tänne, tämä on kotisi. Hymyilen ja tiedän että vaikka palaan Suomeen, tämä on aina jollain lailla kotini ja tulen palaamaan, uudestaan ja uudestaan. Vastaan että tämä koti tulee aina pysymään sydämessäni. Hymyilemme yhdessä ja istumme pitkän tovin hiljaa. Sydämeni pakahtuu ja kyyneleet valuvat poskilleni, ystäväni halaa minua eikä hetki tarvitse sanoja.

Joni Mitchell laulaa taustalla. Tässä hetkessä on kaikki.

1.12.2015 Sinulle

Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Kun kohtasimme ensimmäistä kertaa, tunsin sen heti. Oloni oli seurassasi erilainen, hurmasit minut kaikella sillä mitä olet. Viettelit minua hitaasti mutta varmasti, raotit varautuneisuuden verhoani sentin kerrallaan. Riisuit minua hitaasti, kerros kerrokselta. Seurassasi tunsin eläväni enemmän kuin koskaan aiemmin, huumaannuin tuoksustasi, ulkomuodostasi, siitä miten puhuit minulle. Kuuntelin kauniita sanojasi; ne olivat kuin musiikkia sielulleni. Sydämeni tykytti ja polviani heikotti, tältäkö se voi tuntua? Rakkaus.

Hyväilit minua hitaasti mutta varmasti. Etenit tunnustellen, pysähdyit sinne missä tunsit minun kaipaavan hellää kosketustasi eniten. Kun rentouduin ja annoin sinun tulla lähemmäs, kosketuksesi voimistui. Suljin silmäni nauttiakseni otteestasi, antauduin sinulle täysin. Koko kehollani. Sielullani. Sydämelläni.

Kohdatessamme toisen kerran veit jalat altani lopullisesti. Antauduin nautinnon pauloihin, sait aikaan tuntemuksia joita en ole eläessäni kokenut. Kanssasi tunsin olevani auki, koko sielullani. Sydämeni janosi vaikutustasi, kehoni ja sieluni kosketustasi. Hyväilit minua voimakkaammin, tulit yhä lähemmäs ja sait minut miltei ekstaasiin. Kävit läpi koko kehoni, tavalla jollaista en ole koskaan kokenut. Vaikka olin vailla rihmankiertämää, riisuttuasi minut aivan paljaaksi, katsoessasi minua tunsin vain rakkautta. Katseesi lävisti kaiken ja jäljelle jäi vain valoa.

Ja nyt, vihdoin, kohtasimme taas. Hengitykseni miltei salpaantui nähdessäni sinut. Tunsin sen heti, haistoin tuoksusi, polveni valahtivat kauneudestasi, kosketit minua kevyesti ja antauduin sinulle siltä seisomalta. Kaikki tapahtui hetkessä, tulit sisääni ja pakahduin. Sinusta, hetkestä, kauneudesta. Oloni on kuin pyörremyrskyn jäljiltä; rehellinen, aukirevitty, pöllämystynyt ja tyydyttynyt. Täydellinen.

Sinä opetit minulle sen, mitä rakkaus on. Millaista on juopua rakkaudesta ja elämästä. Nauttia, uskaltaa, oppia ja avautua.  Olen saanut sinulta niin paljon. Kiitos. Nyt on minun vuoroni antaa.

Intia, olen tullut takaisin. <3

Kiitos <3

4.11.2015 I was born under a wandering star

Reissu on jatkunut takaisin Buenos Airesiin, josta suuntaamme seuraavaksi tutumpiin maisemiin Suomeen! Sitä ennen uppoutukaamme kuitenkin hetkeksi reissun viimeisiin pyörteisiin kuulumisten muodossa.

Lauantaina 17.10. jatkoimme matkaamme Bolivian pääkaupungista La Pazista Santa Cruziin, itäiseen Boliviaan. Matkaseuranamme bussissa meillä oli paikallisten lisäksi tanskalainen viisikymppinen nainen, jonka tarinoita kuunnellessani näin edessäni tulevaisuuteni. ;) Nainen kiersi maailmaa yhä, tehden välillä töitä ja keräten rahaa, sitten taas matkustaen. Nainen oli urheilullinen taiteilija ja ulkomuodostaankin luovuuden huomasi, mutta ensimmäisenä silmät kiinnittyivät maagiseen olemukseensa. Kun ihmisessä yhdistyy elämänkokemusten tuoma sydämen lämpö ja viisaus vahvaan energiseen kipinään, näkee itse kukin valintojen vahvan vaikutuksen. Hersyvä nauru, kirkkaasti tuikkivat silmät, hyvinvoiva fyysinen olemus ja sydämestä kumpuava erityislaatuinen lämpö toisen kohdatessa – ihminen on todella elänyt itsensä kanssa linjassa elämäänsä. J Vanhassa työssäni kuntokeskuksessa tapasin liian paljon elämän romuttamia ihmisiä, jotka myöhemmällä iällä etsivät sitä omaa pientä hetkeä kaoottisen arjen keskellä. Mutta miksi? Miksi ja ketä varten elämä on rakennettu sellaiseksi kuin se on rakennettu jos lopputulos on mitä on? Ja kuka siitä on viimekädessä vastuussa jos ei henkilö itse? J Senioreitakin ohjatessani pääsin ohjaamaan ihmisiä, jotka 80 – vuotiaanakin ovat paremmassa fyysisessä kunnossa ja henkisessä vireessä kuin taas toiset jo 50 – vuotiaina. Sain uudestaan ja uudestaan yllättyä siitä, että vuosikymmenten toimistossa ja palavereissa istumisen jälkeen ihminen ei välttämättä pääse lattialta ylös ilman apua, vaikka eläkevuodet olisivat kaukana edessäpäin. Toisilla taas jalka nousee kattoon ja silmistä ei ole pilke kadonnut vaikka ikää olisi lähemmäs 90. Kyllä se katse kääntyy väkisinkin kohti perustavanlaatuisia arvokysymyksiä. Ketä varten suoritamme älyttömässä oravanpyörässä, jos se pahimmillaan vie niin paljon?

Iäkkäänä elo voisi näyttää myös tältä ;) (kuva: google)

Etenkin entisaikaan aikuistumiseen liitettiin tiettyjä odotuksia vakavoitumisesta. Ehkä siksi kovin monet ihmiset vähitellen vanhetessaan muuttuvat kovin vakaviksi. Työelämä on vaatinut tiettyä roolia, jossa” turhan nauramiselle” ei ole sijaa. Ehkä elämä on myös ollut henkisesti kuluttavaa ja tuonut vuosikymmenten saatossa eteen paljon myös kolikon kääntöpuolia. Ehkä elämä on vain pyyhkinyt hymyn pois? Mutta voi kuinka sytyttävää onkaan nähdä seniori-ikäisiä, joilta elämä ei ole hymyä varastanut! Ja jos pilke silmissäkin on säilynyt ja hymy kumpuaa sydämestä asti, tuntuu se miltei liikuttavalta kaikessa harvinaisuudessaan! Itse olen onneksi hakeutunut aloille, joissa hymyileminen ja tuo ”turhan nauraminen” on jopa suotavaa. :D Ja olenkin rakentanut elämäni vahvistamaan tuota sisältä kumpuavaa tunnetta, jota onnellisuudeksikin kutsutaan, jotta en hymyäni menettäisi, vaan se vahvistuisi vuosien saatossa. Nimittäin noustuani aikanaan elon synkistä vesistä valoisimmille poluille, ei kiitollisuuteni elämää kohtaan voisi olla suurempaa. Päiväni starttaavat hymyllä ja ilokseni aina toisinaan tuntemattomien ihmisten kanssa syntyy mukavia hetkiä hymyn kautta. Etenkin vanhemmat ihmiset tapaavat joskus lähestyä ja kiittää hymystä, joka piristi päiväänsä. J Toki aina toisinaan väsyttää eikä jaksa, mutta siellä se uinuu vain pinnan alla odottaessaan taas ulospääsyään. ;)

Smile, life is so worth it ;)

Yksi idoleistani on isäni äiti, mamma 87v. Mamma on ollut uskomattoman aktiivinen koko pitkän elämänsä, ja lapsuudesta muistan mamman aina aktiivisesti liikkuvan meidän serkusten kanssa. Hän oli mukana laskemassa mäkeä, metsässä, lenkeillä, hiihtämässä, uimassa mökillä, pelaamassa sulkapalloa tai muita ulkopelejä. Hän ja edesmennyt pappani hiihtivät aktiivisesti ja kilpaa ja harjoituspäiväkirjoista onkin ihmetelty uskomattomia harjoitusmääriä nykypäivän kuntoliikkujiin verrattuna. Ja tuo kaikki on tehty ruumiillisen työn päälle. Pappani yhtenä esimerkkipäivänä juoksi Riihimäeltä Lavintoon, teki kahdeksan tuntia halkohommia ja juoksi Tervakosken kautta takaisin Riihimäelle. Eli maratonin kilometrit ja 8 tunnin halkohommat päälle, yhtenä harjoituspäivänä… J Mamma on harjoituspäiväkirjojen mukaan juossut ylämäkitesteissä pappaa nopeampia aikoja, ja muistanpa itsekin kun vielä yli 80 – vuotiaana mamma veteli ylämäkispurtteja ennen hiihtokauden alkua ja on seniorivuosillaan hiihtänyt enemmän kuin moni nuorempi kuntohiihtäjä kaudessa, samalla ohi pyyhkien. J Nykyään hän käy päivätoiminnassa kahdesti viikossa, ja kuntojumpat ja kävelylenkit siellä ovat kuulemma hieman tylsiä, enkä ihmettele, jalka kun nousisi yhä yhtä korkealle kuin useamman vuosikymmenen nuoremmilla! Kiskon vanha historiikki kertoo seuraavaa: Hiihdossa lienee kaikkien aikojen Kiskon parhaaksi arvioitava Maili Sokka, joka hiihtävän aviomiehensä Olavin kanssa hallitsi vuosikaudet markkinoita (Visakisko 1913 – 1972, sivu 75, Osmo Koivu). J

Katsoin kerran dokumentin yli satavuotiaista ihmisistä, ja merkittävä yhdistävä tekijä kaikilla oli fyysisen aktiivisuuden lisäksi henkisesti virikkeellisen ympäristön säilyttäminen. Jollain se oli uskonto ja sen harjoittaminen, toisella kirjallisuuden harrastaminen. Kaikki dokumentin ihmiset olivat myös selvästi tehneet elämässään valintojaan sydämestään käsin, rakentaneet valinnoillaan onnellisuuttaan ja siten vähentäneet stressin määrää. Muistan dokumentista erään satavuotiaan humoristisen pilkkeen silmäkulmassa, tämän tehdessä päivittäistä kuntosalitreeniään! Dokumentti nousi taas mieleeni tavatessamme tuon tanskalaisen, vaikkakin puoli vuosisataa näitä senioreita nuoremman, mutta kuitenkin epätyypillisen ikäluokkaansa edustavan mahtavan naisen! Ja omat valinnat saivat vain vahvistusta osakseen, naisen tarinoita kuunnellessa. Voi kunpa kaikki saisivat rohkeutta ja varmuutta toteuttaa unelmiaan, antaa pelon väistyä ja elää elämäänsä sydän edellä. Meillä ihmisillä kun olisi potentiaalia jakaa niin paljon enemmän hyvää ympärillemme. J

Karpo näyttää mallia <3

Saavuimme Santa Cruziin sunnuntaina noin 18 tunnin bussimatkan jäljiltä ja heitimme hyvästit uudelle tuttavallemme. Majoituimme keskustaan ja vietimme iltapäivän tutustuen Santa Cruzin sunnuntain tunnelmissa uinuvaan keskustaan. Illalla kävimme syömässä (yllättäen) taas intialaista ruokaa! La Pazissa intialaista ravintolaa pyörittävät ihmiset pyörittävät toista samanmoista myös Santa Cruzissa, joten saimme vatsat täyteen punjabilaisilla herkuilla ja nukuimme maittavat yöunet. Maanantaina päivä kului hieman vilkkaampaan kaupunkiin tutustuen, kunnes alkuillasta hyppäsimme Asuncióniin, Paraguayhin suuntaavaan bussiin. Matkan piti kestää 24 tuntia, mutta kuten olemme jo tälläkin reissulla tottuneet, aikataulut ovat vain suuntaa antavia, ja matka kesti kaikkinensa miltei 30 tuntia. Valtaosan matkasta bussi rynkytti kuoppaisilla teillä keskellä ei mitään. Paraguayssa asutus on keskittynyt pääkaupungin, Asunciónin ympärille, eikä pohjoisemmassa ollut yhtään mitään; vain tyhjää, toisinaan peltomaista, toisinaan kuivempaa maisemaa. Raja-asemakin sijaitsi vasta neljän tunnin päässä rajan ylittämisestä. Olimme varanneet matkaan hieman evästä ja vettä, ajatuksenamme ostaa matkan varrelta lisää kuten kaikilla aiemmillakin bussimatkoilla olemme tehneet. Tällä kertaa tehtävä ei ollutkaan yhtä helppo, koska oletettavasti keskellä tyhjyyttä ei montaa kioskimyyjää ole. :D Bussimatkaan sisältyi aamupala ja lounas, kuten bussimatkoihin Etelä-Amerikassa on usein sisältynyt, mutta ainakaan näissä halvemmissa busseissa kasvisvaihtoehtoa ei ole, joten 30 tunnin matka osoittautui hieman nälkäiseksi ja janoiseksi. J Söimme kana-annoksen ohessa tarjoiltua kuivaa, kylmähköä valkoista riisiä ja laukustamme löytyneitä hedelmiä. Bussissa oli todella hikistä ja kuumaa, joten vesivarastommekin kuumenivat miltei polttaviksi ja odotimme vain milloin saisimme ostaa kylmää vettä! Raja-asemalla ja eräällä huoltoasemalla bussin pysähtyessä tankkaamaan saimme vettä ostaaksemme, mutta jo tuttuun tapaan mitään kasvisvaihtoehtoja ei tarjolla ollut. Huoltoasemalla oli iso vitriini täynnä vehnämössöä, joten kyselin olisiko joku paahtoleivistä tai empanadoista edes pelkällä quesolla, mutta ei. J Ostimme siis aktiiviliikkujan vatsan täytteeksi aiemmin syömämme ravintoarvollisesti täydellisen valkoisen riisin lisäksi esimerkillisesti sipsejä, ja matka pääsi jatkumaan.

Santa Cruz - Asunción bussi

Uni maittaa bussissakin, olemme matkustaneet busseissa Etelä-Amerikassa parisataa tuntia! Älyttömältä kuulostavaa määrää selittää todella pitkät välimatkat, olemme hyödyntäneet bussimatkoja tehden ne öiseen aikaan, jolloin säästämme majoituksessa!

Asuncióniin yöllä saavuttuamme pääsimme perille hostelliin ja painoimme päämme bussimatkan jäljiltä väsyneinä tyynyyn. Seuraavana aamuna lähdimme tutustumaan Asuncióniin ja söimme lounaan kaupungilla. Paraguayssa ei ole turismia juurikaan verrattuna muihin Etelä-Amerikan maihin, ja tunnelma kaupungissa olikin yllättävän unelias. Asukkaita Paraguayssa on kuusi miljoonaa ja Paraguay on Latinalaisen Amerikan homogeenisimpiä maita: pääosa väestöstä on espanjalaisten ja guarani-intiaanien jälkeläisiä, ja espanja ja guarani ovat myös maan valtakielet. Kasvisruokaa ei Boliviaan verrattuna ollut helppo löytää, mutta espanjan jo vähitellen taittuessa paria sanaa enemmän, teki eräs ravintola meille pyynnöstämme lounaan ilman lihaa ja nautiskelimme kiireettömyydestä lounaan äärellä. Illalla suuntasin ISKCONin temppelille, jonne olin aiemmin jo hostellilta soittanut varmistaakseni osoitteen. Nautiskelin Aarti-seremoniasta ja tutustuin mukaviin ihmisiin. Temppelillä asuu vain yksi ihminen, mutta juhlissa ja kirtaneissa käy parhaimmillaan kymmeniä ihmisiä. J Olen janonnut kirtania nyt kolme kuukautta, eikä aikataulumme ole osunut yksiin Argentiinan tai Paraguayn temppeleiden kirtan-aikataulujen kanssa! Onneksi on Youtube.. J

Hare Krishna!

A.C. Bhaktivedanta Swami Prabhupada, mies joka toi Krishna-liikkeen länteen

Paraguayssa saattaa tovin tuntea itsensä rikkaaksi, nostellessaan satatonnisia ja maksaessaan 36 000 arvoisen lounaslaskun :D Oikeastihan tuo lounas juomineen maksoi kahdelta siis euroissa yhteensä alle 6e.

Anteeksi, me vaan haluttaisiin sitä rahaa nostaa.. Kun tuima vartija katsoo sinua käsi aseella. :D

Happy girls in Asunción

Sad boy in Asunción

Jatkoimme Asunciónista Ciudad del Esteen torstaina 22.10. Noin kuuden tunnin bussimatka sujui silmät kiinni liimattuina hostellin kirjanvaihto-hyllystä löytämääni kirjaan. Radha – niminen kirja kertoi 1950 –luvulla Rishikeshiin, Intiaan Swami Sivanandan ashramiin lähteneestä naisesta, joka myöhemmin levitti Sivanandan sanomaa länteen. Kirja oli mukaansatempaava ja inspiroiva, ja ohjasikin minua myöhemmin reissussa uusiin kokemuksiin. Saavuimme illan jo pimennyttyä Ciudad del Esteen ja lähdimme kävelemään kohti rajanylitysasemaa Brasiliaan päin. Kello oli jo paljon kun saimme virallisuudet hoidettua ja saavuimme Brasilian puolelle, majoituimme löytämäämme hostelliin ja vaivuimme uneen. Aamulla lähdimme kohti kuuluisia Iguazun putouksia! Putoukset ovat maailman upeimpien vesiputousten joukossa, eivätkä suotta. Ihastelimme vaikuttavia näkymiä kävellen rakennettua maisemareittiä ja kastuen Devil’s Throatin kohinassa. Putoukset sijaitsevat Iguacu-joessa, Brasilian ja Argentiinan rajalla. Putouksia on 2,7 kilometrin matkalla yhteensä 275, ja korkeimmat niistä ovat jopa 80 metriä korkeita. Niin vaikuttavaa kuin putouksilla olikin, pohdimme lounaan äärellä näitä turismin valtaamia ”maailman ihmeitä”. Machu Picchu, Taj Mahal ja putoukset ovat kaikki olleet todella hienoja kokemuksia, mutta massaturismi kyllä jotenkin laimentaa kokemusta. Sadoittain tai tuhansittain ihmisiä kävelemässä jonoissa jonnekin, jossa pääasia on vain räpsiä tuhat selfietä. :D Ei ole aikaa eikä tilaa aistia paikkaa ja sen tunnelmaa. Hienoimmat kokemukset itselleni tälläkin reissulla ovat löytyneet muualta, yllättävistä tilanteista, kohtaamisista ja hieman syrjäisemmistä paikoista. Perulaisessa viidakossa tai Bolivialaisessa kylässä, kauempana turistimassoista, aidompien tilanteiden äärellä. J

Ihan perseestä tää reissaaminen ja nää putouksetki ja tukkaki kastuu ja onks pakko ottaa kuvaa ja tuuleeki vielä.. :D

Kaveri!

Brasiliasta jatkoimme Argentiinan puolelle, saimme kyydin rajalle, josta jatkoimme kävellen kohti Puerto Iguazun kaupungin bussiasemaa. Ostimme bussiliput yöbussiin Buenos Airesiin, josta jatkaisimme saman tien lautalla Uruguayhin. Koska olimme viime tingassa liikenteessä, saimme tuntuvan alennuksen astetta paremman luokan cama-paikoista, joissa istuin kääntyy hieman enemmän makuuasentoon ja hintaan kuuluu tyynyt, viltit, elokuvia ja tarjoilua, jonka sai myös valita kasvisvaihtoehdoksi! Matka Buenos Airesiin sujui siis hyvin leppoisasti elokuvia katsellen ja viskiä nauttien. :D Tarjoilija kävi kysymässä haluammeko alkudrinkit, ja jotenkin en ymmärtänyt busseissa tarjoiltavan alkoholia joten vastasin vain Si, si ja pian huomasinkin saavani viskilasillisen. En voi edes haistaa viskin hajua, saati maistaa sitä (yyh) joten Pepe kävi kaatamassa iloliemet pois ja jatkoimme pelkän ruoan parissa. :D Puoliltapäivin saavuimme Buenos Airesiin, Retiron bussiterminaaliin. Tapasimme bussiterminaalin ulkopuolella hätääntyneen naisen, jolta oli juuri varastettu käsilaukku. Hän oli vaaleahiuksinen, ulkoasultaan varakkaan oloinen länsimaalainen nainen, ja varmasti siten oiva kohde tuolle varkaiden klassiselle kikalle. Hänen päälleen oli ruiskutettu jotain ainetta, ja yhtäkkiä ympäriltä löytyi paljon avuliaita auttajia pyyhkimään tuota muka linnunpaskaa pois. Ja kas kummaa, siinä hötäkässä käsilaukku oli viety. Juttelimme naisen kanssa tovin, ajattelin että se on hänelle tärkeää oltuaan niin hätääntynyt tapauksen jälkeen, ja jatkoimme sitten matkaa kävellen kohti satamaa. Emme ole joutuneet mihinkään epämääräisiin tilanteisiin tai kusetusten kohteeksi La Pazin varkausyritystä lukuun ottamatta. Ehkäpä reissussa rähjääntyneet reissaajat eivät näytä niin oivallisilta kohteilta kuin kaupunkilomaa viettävät varakkaamman oloiset turistit?

Ostimme satamasta lauttaliput Coloniaan, Uruguayhin, ja jatkoyhteydet bussiin kohti pääkaupunkia Montevideota. Saavuimme Montevideoon myöhään illalla ja majoituimme lähelle keskustaa. Vaihdoimme parin yön jälkeen halvempaan hostelliin lähelle Sivananda-joogakeskusta, jonka löysin netistä kuin aiemmin lukemani kirjan ohjaamana. Ajatuksenamme oli rentoutua Uruguayssa joogaten, ulkoillen ja urheillen, kokata itse ruokaa ja nukkua hyvin ennen paluutamme Suomeen. Hostelli, jossa päädyimme loppuajan viettämään, oli muuten oikein oivallinen, mutta hieman homeinen ja jaetuista kylpyhuoneista loppui aina lämmin vesi kesken yhden ihmisen käytyä suihkussa. :D Saimme kuitenkin kokata itse hieman ravinteikkaampia ruokia ja käyttää ilmaiseksi hostellin polkupyöriä! Kävimme myös muutaman kerran ulkona syömässä, Montevideosta kun löytyy kasvisravintoloitakin! Ruoka ei kuitenkaan ollut kummoista ja syykin selvisi ruokakaupassa; löysin viereisestä Supermercadosta kaksi maustetta. :D Emme siis kovin kummoisia itämaisia elämyksiä saaneet itsekään taiottua, mutta suuret salaatit ja papusörsselit tekivät terää vehnähöttöjen jäljiltä. J Pyöräilimme viikon aikana ympäri kaupunkia, juoksimme rannassa, kävin tiiviisti joogaamassa Sivananda-keskuksessa ja nautimme hostellin boheemien asukkaiden seurasta. Sainpahan kaverin Montevideolaiselta kaverilta suosituksen hyvästä kuntosalistakin, jossa hiki lensi treenin tiimellyksessä!

Paikallisia jalkapallofaneja valmistautumassa illan otteluun Montevideossa

Vakavasti otettava aikuinen ihminen tässä hei!

Muistan lukeneeni joskus naistenlehdestä (jotka ovat toisinaan täynnä niin hauskoja stereotypioita että niistä saa hyviä naurukohtauksia) pariskunnasta, joilla oli ikää hieman päälle 30 ja halusivat muutosleikkiin, koska eihän kolmekymppisenä voi enää pukeutua farkkuihin ja huppareihin. Ja sittenpä heille tehtiin uusi hieno jakkupuku-tyyli, jollaisen minäkin ilmeisesti ikäni puolesta todella tarvitsisin. Hiihdonopettajan työssäni siitä olisi todella paljon hyötyä, Tai viime kesän kesätyössäni varastomiehenä. Myös muista "joka naisen must have -tuotteista" kuten asusteilla tilaisuuteen kuin tilaisuuteen muunneltavasta pikkumustasta olisi uskomattoman paljon hyötyä elämässäni. Voiko sen muunnella koiralenkiltä joogasalille? S-markettiin salaattiostoksille? Kolmen kuukauden reppureissulle Etelä-Amerikkaan...? Pitääkö minun palkata stylisti? Venatkaa hyppään ensin tästä keinusta pois..

Nojoo, ehkä en enää sano mitään.

Pepe kokkaamassa hostellin keittiössä. Lopputuotos oli eri hyvää :)

Sunnuntaina 1.11. jatkoimme matkaa lautalla takaisin Buenos Airesiin. Pepe varasi meille synttäreideni kunniaksi hieman paremman hotellin, ja homeisten hostellien jälkeen tämä tuntuu ihan mukavalta. :D Maanantaina 2.11. täytin 33 vuotta ja kävin 90 minuutin hieronnassa, jonka aikana Pepe oli hankkinut hotellihuoneeseemme viiden lajin intialaisen päivällisen ja ostanut minulle kakun kynttilöineen! :D Melkoisen passeli syntymän juhlapäivä. <3

Birthday girl

Reissua on nyt takana kolme kuukautta ja keskiviikkona matkaamme takaisin Suomeen. Olemme saaneet kokea uskomattoman paljon; telluilua Chilessä ja Argentiinassa, kaupunkeja ja kyliä Chilessä, Tulimaa ja Patagonia mahtavine jäätikköineen, elämänmenoa Boliviassa niin kaivoksessa kuin aurinkojumalan saarellakin, uskonnollisia juhlia, elämää eläimineen Perulaisessa viidakossa, mahtava Machu Picchu, Paraguay, jota turismi ei ole pilannut, yhdet maailman mahtavimmista vesiputouksista Brasiliassa sekä modernimpi Uruguay, jonka presidentti muuten elää simppeliä elämää ja on kasvissyöjä J Olemme matkanneet bussilla maiden välillä, nähneet maisemien muuttuvan ääripäästä toiseen, kokeneet erilaisia tunnelmia ”eurooppalaisista suurkaupungeista” Etelä-Amerikan köyhimpiin kyliin. Ennen kaikkea olemme tavanneet mahtavia ihmisiä, oppineet taas paljon uutta ja toivottavasti avartaneet näkemystämme edes hieman. J Ja koska kerroksia riisumalla on kulkuriluonteeni päässyt vahvistumaan, ei matka pitkäksi aikaa Suomeenkaan pysähdy sinne saavuttuamme. 30.11. matkani jatkuu Intiaan, jossa asun puoli vuotta ensi kevääseen saakka. Pepe jää Karpo-pojan kanssa Leville ja tiemme kohtaavat taas keväällä palattuani Suomeen. Intiassa tulen tekemään vapaaehtoistöitä ja asumaan yli puolet ajasta ashramissa harjoittaen joogaa. Kesäksi tulen Suomeen kesätöihin, jonka jälkeen toteutuukin taas yksi teini-iän unelmistani.. Mutta kaikki ajallaan ja jatkan taas kirjoittelua Intian tunnelmista joulukuun alussa. J

:) (kuva: google)

Tiesittekö muuten että marraskuun nimi tulee kuollutta merkitsevästä marras – sanasta? Marraskuussa routa makaa ”martaana” ja kasvit valmistautuvat talveen, kuten Suomenusko – sivustolla kerrotaan. Itselleni marraskuu onkin aina ollut tuollainen valmistava kuukausi, ennen uuteen aikaan astumista. Nyt marraskuun alussa, palattuani Suomeen, aion nauttia rakkaiden seurasta, halia Karpoa puolen vuoden edestä ja tankata terveellistä ruokaa. Sitten astun uusiin seikkailuihin, antaen sydämen johdattaa minne polkuni viekin. Sydämen valoa kaikille. J