14.9.2016 Something Tamed Something Wild

Upotan varpaani kuumien kivien väliin ja annan tuulen pörröttää hiuksiani. Katson ympärilleni tyhjällä rannalla ja luonnon peittelemätön kauneus hyväilee aistejani. Pientä poukamaa ympäröivät ylös nousevat karut kalliot, takanani aprikoosipuut värittävät maisemaa vehreydellään muutaman vuohen loikoillessa puiden varjossa. Edessäni avautuva meri kimmeltää turkoosina aaltojen kohistessa säännöllisen rytmin tahtiin. Suolaveden ja maaseudun tuoksu sekoittuu kauniiksi aromiksi, jota hengitän sisääni vailla kiirettä.

Istun kivelle puun varjoon ja riisun vaatteeni. Levitän pyyhkeeni kiville ja käyn makaamaan alustalle, joka kaikesta muhkuraisuudestaan huolimatta tuntuu juuri täydelliseltä. Sulkiessani silmäni otan vieressäni lepääviä kiviä käsiini ja annan niiden lipua sormieni välistä takaisin maahan, tunnustellessani niiden sisältämiä salaisuuksia, vuosisatoja vanhoja tarinoita. Kuinka ne ovat selvinneet myrskyistä ja aallokoista, nähneet ja kokeneet paljon, hioutuneet ja muuttuneet matkan varrella, vaihtaneet paikkaa, jättäneet osan itsestään jälkeensä. Silti ne ovat yhä siinä, osa kolhittuna ja kulmikkaana, osa samojen koettelemusten jäljiltä sileinä kuin viereisen puun kypsä aprikoosi. Katson kiviä käsissäni, annan niiden olla hetken ja lipua pois. Kivien sanaton hyväksyntä saa hymyn huulilleni ja koen hassua yhteenkuuluvaisuuden tunnetta noiden kauniiden luonnon palasten kanssa.

Jostain kaukaa juoksee luokseni pieni poika. Poika istuu lähelleni ja hymyilee. Nousen istumaan ja hymyilen takaisin, katson ympärilleni mutta missään ei ole ristinsielua, ehkä hän on läheisen kylän lapsia. Istumme yhdessä hiljaa, tuijotamme toisiamme ja hymyilemme. Lapsi kaivaa taskustaan tomaatin ja alkaa hitaasti nauttien syödä sitä. Hetki on yksinkertaisen kaunis, katsoessani miten pojan hampaat uppoavat mehukkaaseen tomaattiin kerta toisensa jälkeen. Pojalla ei ole kiire mihinkään, mikään ei piippaa taskussaan eikä kukaan huutele peräänsä. On vain poika, hetki ja tomaatti. Viimeisteltyään välipalansa nyökkää hän meren suuntaan ja nousen ylös. Juoksemme nauraen vasten aaltoja ja sukellamme tuonne turkoosiin taivaaseen. Hetken leikittyämme poika juoksee pois, yhtä nopeasti kuin saapuikin. Jään itsekseni kellumaan ja nautin siitä ettei missään ole ketään; ei ihmisiä näkyvissä, ei ääniä kuuluvissa, ei kiirettä aistittavissa. Vesi tuntuu pehmeältä ja kietoudun sen halaukseen, välillä uin kohti rantaa ja makaan kivisellä hiekalla antaessani kehoni painaa jäljen maahan ja aaltojen levittää märkää hiekkaa hiuksiini. Ilman rihmankiertämää ja vailla odotuksia annan veden huuhdella pois kaiken tarpeettoman.

Iltapäivän kääntyessä alkuiltaan jatkamme matkaa kahdestaan. Hyppäämme skootterin selkään ja huristelemme pitkin serpentiiniteitä takaisin toiselle puolelle saarta. Aurinko värjää laskiessaan kaiken kauniin ruosteiseksi ja oloni on vapaa ja tyyni. Mietin elämää ja sen tasapainoa ja tunnen kiitollisuutta kaikesta mitä olen saanut matkallani oppia. Muistan kuinka parikymppisenä syvään masennukseen vajonneena ihmisenalkuna hapuilin apua. Tunsin kaiken olevan lopullista, kaiken olevan varmaa ja pysyvää. Kuinka järisyttävällä tavalla elämäni onkaan muuttunut vapautuessani siitä mieleni vankilasta, joka minulle moista uskotteli. Kuinka kaikki muuttuu jatkuvasti, kuinka mikään ei ole pysyvämpää kuin muutos. Ja kuinka suuri lahja se onkaan jos osaamme antautua sille. Ihmiset kipuilevat niin paljon ongelmiensa kanssa, koska nykyaikaa leimaa kyvyttömyys ymmärtää elämän vaiheita, syklejä, nähdä niiden yli ja antaa asioille aikaa tapahtua. Koko kesän olen taas tasapainoillut, antanut itselleni aikaa mutta samalla vienyt harjoitustani eteenpäin. Olen siirtynyt henkisellä polullani bhaktijoogan maailmaan ja kuinka kaunista se onkaan ollut, sydämeni on laulanut antautumisen ilosta. Opiskeltuani Intiassa 500 tuntia joogan opettamista on mukavaa palata syksyllä Lappiin ja jakaa joogan ilosanomaa myös työn puolesta ihmisille.

Saavumme pieneen läheisen kylän tavernaan ja istumme reunimmaiseen pöytään, lähelle rantaa. Tilaamme pöydän täyteen herkullisia kreikkalaisia kasvisruokia; täytettyjä viininlehtikääryleitä, paikallista erikoisuutta perinteisiä kikherneitä kalymnoslaiseen tapaan, tomaattikastikkeessa tuntikausia haudutettua, oliiviöljyyn upotettua munakoisoa sekä riisillä ja yrteillä täytettyjä paprikoita. Kiedon huivin hartioilleni syyskuisen merituulen saadessani ihoni kananlihalle ja katsomme kaukana lipuvaa venettä auringon jo miltei laskettua. Nautimme ruoista ja saaren sopivalla tavalla uinuvasta tunnelmasta. Syyskuussa paikalla on lähinnä kiipeilijöitä ja luonnonystäviä sekä rauhallisuutta rakastavia perheitä, mutta niitäkin vain hyvin vähän. Vaikka rakastamme myös uusia kokemuksia ja seikkailuita suuresti, ohjasi sydän palaamaan tälle pienelle Kalymnoksen saarelle, joka jätti pysyvän jäljen energiallaan viisi vuotta sitten.  Aktiivisuuden sijaan olemme tulleet tänne nauttimaan passiivisuudesta, täyttämään päivämme uuden oppimisen ja kokemisen sijaan aikataulujen puutteella ja paikallaan ololla. Äänisekamelskan ja ihmispaljouden sijaan olemme halunneet valella itseämme tyhjyydellä ja hiljaisuudella, kietoutua yhteen uskomattoman kauniin ympäröivän luonnon kanssa.

Nukuttuamme yön sikeästi välimerellisen ilmaston toimiessa kuin ilmaisena unen laadun parantajana herään aamulla ja juotuani litran vettä suuntaan takaisin luonnon elementtien ääreen. Avaan kehoani joogamatollani, hiljaa kuunnellen sen tarpeita. Hikoiltuani matolla meditoin hetken ja auringon jo noustua pulahdan uimaan. Annan aamun ensi säteiden kuivata auringon jo kultaaman ihoni ja jätän hiukseni kuivumaan itsekseen suunnatessani takaisin huoneeseemme. Öljyän ihoni kookosöljyllä ja vaihdan päälleni hulmuavan hihattoman topin ja valkoiset pellavaiset sortsit ennen kuin suuntaamme aamiaiselle. Juon ensin suuren lasillisen aamuista mehuani, joka koostuu viherjauheesta, MSM -jauheesta ja vahvasta c-vitamiinista. Nautin tuosta vihreästä eliksiiristä vailla kiirettä kunnes tilaan suuren kulhollisen paikallisia hedelmiä, niin kypsiä ja mehukkaita kuin vain auringon alla loppuun saakka kasvaneet hedelmät voivat olla. Vailla pitkiä kuljetusmatkoja ja kemikaaleja, suoraan saarella kasvaneina hedelmät suorastaan sulavat suuhuni tyhjentäessäni kulhollista. Hedelmien kanssa nauttimani saksanpähkinät rouskuvat hampaissani ja niiden täyteläinen maku tyydyttää loputkin makuhermoistani. Syötyämme vailla kiirettä jatkamme taas matkaamme.

Ajelemme skootterilla ympäri saarta ilman määränpäätä. Nauttien. Välillä pysähtyen. Päivät kuluvat ja välillä vaellamme jonnekin, jonnekin missä sydän pakahtuu maailman kauneudesta ja hyvyydestä. Toisinaan taas näemme tyhjän rannan ja pysähdymme uimaan. Ystävystymme kissojen ja vuohien kanssa, rapsutellen ja nauttien päivistä jotka täyttävät sydämemme ilolla olemassaolosta. Istumme oliivipuun varjossa ja luemme kirjoja, joita kannoin taas mukanani miltei laukullisen. Ahmin Lähi-Itään sijoittuvaa romaania ja mietin mielessäni kuinka joku voi kirjoittaa niin kauniisti ja kuvaavasti niin kamalista tapahtumista. Pohdin kuinka suuri lahja kielellinen ilmaisu onkaan, pyyhkiessäni kyyneleitä silmäkulmistani kirjan koskettaessa minua syvältä. Huristelemme taas eteenpäin ja pienen kreikkalaisen kylän keskellä jutustelemme paikallisten kanssa vailla yhteistä kieltä. Tunnelma on kuin salaa uneen kutsuva ja suuntaammekin pienille päiväunille läheiseen rantaan.

Maatessamme kivikkoisella rannalla näemme yhtäkkiä kilpikonnan uivan rantaan. Suurena kuin pesuvati kilpikonna nousee välillä näkyviin ja uppoaa taas pinnan alle. Menemme lähemmäs ihastelemaan tuota kaunista eläintä kun läheisen talon mies tulee kertomaan meille kilpikonnan olevan rannassa miltei joka päivä. Mietin kuinka paljon meren pinta kätkeekään syvyyksiinsä. Kuinka paljon elämää ja tarinoita tuon pinnan alle mahtuukaan, kuinka paljon syvyyttä, kunhan vain avaamme silmämme ja sydämemme sille. Istun rannalle ja tuijotan horisonttiin tuntien kummallisen vahvaa yhteyttä tuon voimakkaan elementin kanssa. Viihdymme rannalla iltahämärään saakka leikkien viereisen talon koiran kanssa, heittelemme sille appelsiinia pallon sijaan ja koira juoksee väsymättä aaltojen sekaan etsimään hedelmää tuoden sen liiskaantuneena takaisin pakahtuen innosta, jotta heittäisimme appelsiinin uudestaan ja uudestaan. Heitämme illan tullen koiralle appelsiinin sijaan hyvästit ja hyppäämme taas tuon kaksipyöräisen menopelimme päälle suunnaten takaisin kohti huonettamme.

Kävelen illan pimeydessä rantaan meditoimaan. Meri on tyyni ja vastapäinen Telendoksen saari piirtyy himmeänä hämärää taivasta vasten. Hengitän suolaista meri-ilmaa keuhkoihini ja hymyilen. Hymyilen ja kuuntelen, jossain kaukana tööttää auto, lähellä rantaa sijaitsevasta tavernasta kuuluu hiljaa kreikkalaista musiikkia paikallisen kitaristin musisoidessa ihmisten iloksi. Muutoin olen vain yhtä luonnon kanssa; meri, myrskyjen jäljiltä tyyntyneenä, valmiina käymään yöpuulle. Kalliomaisema, rosoinen ja raaka mutta jollain tapaa kuin halaukseen kutsuva. Kallioiden keskeltä kasvavat piikikkäät pensaat, edustaen jotain yllätyksellistä kasvaessaan niin kauniina siellä, missä ei olettaisi minkään kasvavan. Allani oleva maa, hiekka ja kivet, joiden energian tunnen niin hyväilevänä. Jalkaani pitkin kipuava muurahainen, jonka annan jatkaa matkaansa ylös hameeni helmaa, miettien myötätuntoisesti sen luultavasti kivikkoista ja lyhyttä elämää. Annan kaiken olla kuten se juuri nyt on ja suljen silmäni. Japa mala eli rukousnauha kädessäni alan chanttaamaan eli toistamaan pyhää Hare Krishna –Mahamantraa liittyessäni yhteen kaiken kanssa. Intialainen ikivanha pyhä mantra sulautuu kreikkalaiseen maisemaan, ympäröivään ikiaikaiseen energiaan ja lopetettuani kävelen paljasjaloin vaivihkaa pois rannalta, kiitollisena kaikesta.

"So the things that matter to me

Now are different from the past

I care less about arriving than

Just being in the path

Of some light carved out of nothing

The way it feels when the universe has smiled

What else is there but

The beating of your heart?

Something tamed

Something wild"

-Mary Chapin Carpenter

25.5.2016 Kuinka yö meni pois

Laskeva aurinko värjäsi taivaan kauniin punertavaksi. Lintu lauloi jossakin lähellä, lauloi kuin olisi laulanut tytölle. Tyttö jatkoi matkaansa. Jatkoi vaikka se teki kipeää. Sisällään kuohui ja sydämensä tuntui kiertyvän tiukalle rullalle. Rintaansa pakotti ja silmäkulmat kostuivat. Mutta hän ei halunnut päästää irti. Siitä. Kävellessään vähäisen omaisuutensa kätkevän rinkkansa kanssa lähti lintu lentoon ja lensi liian läheltä. Tyttö horjahti ja pudotti sen, viereiseen lammikkoon. Tyttö katsoi kuinka pisarat lentelivät pinnan rikkoutuessa. Katsoi sen uppoavan pinnan alle. Pysähtyi ja yritti kurkottaa lammikkoon saadakseen sen takaisin. Kädet tunnustelivat kylmää vettä mutta sormet koskivat vain pohjalla olevaa kuraa.

Tyttö nousi seisomaan ja katsoi pintaa. Ymmärsi sen kadonneen. Istui viereiselle kivelle ja itki. Itki toiveista ja peloista joita se oli sisäänsä kätkenyt. Itki siitä että jokin joka oli niin totta, niin läsnä, olikin hetkessä poissa. Itki siitä että ilman sitä hän tunsi olevansa niin yksin.

Aurinko oli jo laskenut ja pimeys kietoi tytön ympärilleen. Hän jäi istumaan kivelle ja antoi hiljaisuuden tulla lähelle. Hän laski rinkkansa maahan ja kävi makaamaan sen viereen. Katsoi ylös taivaalle ja hämmästyi. Pimeys ei ollutkaan pelkkää pimeyttä. Tähdet loistivat kirkkaina, kuin pienet toivonkipinät synkkyyden keskellä. Tunnit kuluivat mutta hän ei nukahtanut, hiljaisuuden hyväillessä häntä kauemmin hän ymmärsi sen pitävän sisällään niin paljon enemmän. Hän katseli ympärilleen. Elämä eteni omalla tahdillaan, ilman odotuksia ja pakottamista. Hän tunsi sen, syvemmin kuin koskaan ja oivalsi.

Tyttö sulki silmänsä ja katsoi sisälleen. Ensin hän näki vain pimeyttä, mutta kuten taivaalla hän näki pieniä valonpilkahduksia. Tähtiä, hän ajatteli itsekseen ja katsoi pidempään. Hän katsoi ja kuunteli. Ensin hän ei kuullut mitään. Hiljaisuus peitti kaiken alleen ja hän antoi sen olla. Antoi sen olla juuri kuten sen oli tarkoitus olla, odottamatta siltä mitään. Mutta sitten hän kuuli linnun, laulavan kauniisti kuin unessa. Mistä laulu kantautui, eihän hän ollut unessa? Laulu voimistui ja se kuulosti samalta kuin lintu jonka vuoksi hän makasi tässä.

Hitaasti hän avasi silmänsä ja huomasi auringon pilkottavan horisontissa. Aamu oli valkenemassa, yön pimeys oli poissa ja vähitellen aurinko värjäisi säteillään kaiken kullankeltaiseksi. Tyttö katsoi ympärilleen ja huomasi linnun istuvan viereisen puun oksalla. Lintu jatkoi laulamistaan mutta katsoessaan tyttöä se lopetti. He katsoivat toisiaan ja lintu lensi lähemmäs. Tällä kertaa tyttö ei horjahtanut vaan päästi sen lähelleen. Tytöstä tuntui erilaiselta, erilaiselta kuin koskaan aiemmin. Lintu istui tytön olkapäälle ja tuntiessaan sen lämmön ja vilpittömyyden hän itki, mutta tällä kertaa se tuntui erilaiselta. Lämpimältä ja toiveikkaalta. Hän koski lintua kevyesti ja näki sen ojentavan jotakin lentäessään samalla pois. Tyttö ojensi kätensä ja katsoi sitä epäuskoisesti. Hän oli saanut sen takaisin.

Tyttö puristi sitä nyrkissään tuntiessaan valonsäteet käsivarsillaan. Hän halusi vaalia sitä, oivaltaessaan syvemmin kuin koskaan aiemmin miten onnekas hän oli. Hän ei ollut koskaan pelännyt pimeää, mutta oli antanut sen horjuttaa luottamustaan. Pimeys, se on aina läsnä, miten voisimme nauttia valosta ilman sitä, tyttö ajatteli ja tunsi sen. Tunsi sen pyrkivän esille. Hän avasi nyrkkinsä ja päästi sen vapaaksi, tunsi sen sukeltavan syvälle. Sieltä se ponnisti takaisin pinnalle ja hän ei voinut kuin antaa sen tulla esiin. Kihelmöinti poskipäillä, kyynel valuen silmäkulmastaan hän katsoi ylös aurinkoon ja hymyili.

Tyttö tunsi olonsa vapaammaksi kuin koskaan, vapaaksi paikasta ja ajasta, vapaaksi ajatuksista, odotuksista ja kysymyksistä vailla vastauksia. Hän nousi seisomaan, pudisteli pölyisiä vaatteitaan ja nosti rinkan takaisin selkäänsä. Hetken verran hän katseli ympärilleen ja uuden aamun kirkkaudessa hän ymmärsi seisovansa polkujen risteyskohdassa. Illalla tyttö ei ollut nähnyt sitä, pimeyden peittäessä maanmerkit alleen. Tyttö näki ympärillään monta eri polkua; toisia oli kuljettu enemmän ja toiset taas olivat miltei koskemattomia. Toiset näyttivät avoimemmilta ja helppokulkuisemmilta, toiset kivikkoisilta ja kasvuston peittämiltä. Tyttö nauroi ääneen. Odotus alkoi kihelmöidä ihollaan. Sydän ei enää tuntunut kiertyvän rullalle ja hengityskin oli helpompaa. Kuinka paljon hän olikaan joskus odottanut; itseltään, muilta, maailmalta. Ja vasta luopuessaan siitä kaikesta, antaessa pimeyden tulla luo ja koskettaa, hän tunsi valon näin voimakkaasti.

Ajatella, valinta on minun käsissäni, hän kuiskasi ja otti ensimmäisen askeleen.

9.5.2016 Sä avasit oven

Tuijotin ulos ikkunasta ohikiitäviä maisemia illan jo muuttuessa yöksi. Tuuli tuiversi takkuista tukkaani ja heitin risaiset sandaalit jaloistani lattialle. Tein olkalaukustani tyynyn ja kävin makuulle junan jyskyttäessä eteenpäin Intian yössä. Kuulokkeistani kuulin John Lennonin laulavan Jumalasta mutta vaivuin pian syvälle ajatuksiini. Kolme kuukautta intensiivisen joogan harjoittamisen parissa Rishikeshissä oli takanapäin enkä koskaan aiemmin eläessäni ollut sukeltanut yhtä syvälle itseeni kuin kuluneiden kuukausien aikana. Oloni oli epätodellinen ja mietin mitä kaikkea olin läpikäynyt niin lyhyessä ajassa. Olin kuorinut kerroksia, porautunut yhä syvemmälle, kohdannut palan todellisuutta raadollisemmin kuin odotin. Olin itkenyt enemmän kuin koskaan ja kohdannut itseni kaikkine vajavaisuuksineni; olin myös menettänyt hymyni hetkeksi viskattuani maskini rippeet Pyhään veteen.

Olin myös kokenut suurta antautumista, harjoitukselleni ja opettajilleni, kaikkeudelle. Jumalalle. Avautumista, iloa, yhteyttä, kiitollisuutta. Valehtelisin jos väittäisin että kuukaudet olivat helppoja. Valehtelisin myös jos väittäisin että kaikki tapahtunut olisi muuta kuin mitä tulin hakemaan. Halusin tulla tekemään työtä itseni kanssa, viemään harjoitustani (=elämääni) eteenpäin, mutta ennen kaikkea kohtaamaan itseni ilman illuusioita ja odotuksia. Kohtaamaan todellisuuden silmästä silmään. Opettajani sanoi meille prosessin alkaessa jotakuinkin näin; ”Ette saa täältä välttämättä mitä odotatte. Mutta saatte varmasti sen mitä tarvitsette”. Maatessani junan penkillä kyyneleet vierivät silmäkulmistani. Naurahdin kyynelteni lomasta muistellessani haasteitani; kehon vastustusta useammalle asanaharjoitukselle päivässä, selkäni reaktioita intensiivisiin taaksetaivutuksiin, kehooni varastoituneiden tunteiden ja kokemusten hyvin vahvaa purkautumista pranayaman ja yoganidran aikana, miltei joka viikko ilokseni saapuneita kuukautisia, ajoittaista alakuloa, ihollani reagoimista prosessiin.

Pyyhin kyyneleet silmäkulmistani ja hymyilin; ilman kaikesta totutusta mukavuudesta luopumista, ilman intensiivistä harjoittamista, ilman tällaista mahdollisuutta keskittyä kolmen kuukauden ajan vain omaan harjoitukseen ja kääntää huomio täysin sisäiseen prosessiin, ilman kipua ja mustelmia; ilman kaikkea tätä en varmasti olisi harpannut polullani niin suurta askelta. Vielä on mahdoton sanoa mihin suuntaan askel vie; intensiivisten päivien keskellä oli mahdoton saada aikaa reflektointiin ja palautumiseen. Aamulla herätyskellon soidessa 4.45 ja illalla iltameditaation loppuessa klo 21, vain yhden viikoittaisen vapaapäivän voimin, ei henkiselle palautumiselle ja kaiken sulattelulle vain jäänyt aikaa. Kaikelle on kuitenkin aikansa, muistutin itseäni ja vaipuessani vähitellen uneen kiitin elämää siitä, että sain kokea kaiken tämän. Siitä että minulla ei ole vastauksia. Siitä etten koe kiirettä niiden löytämiseen. Siitä että saan olla ja kasvaa.

 

Yö vaihtui aamuksi ja aamu illaksi, vuorokautta myöhemmin saavuin takaisin paikkaan jota voin kutsua kodikseni, Bodhgayaan. Ystäväni oli minua asemalla vastassa ja tuttujen tuoksujen ja pölyisten teiden keskellä ajaessamme koko kehoni kihelmöi kiitollisuudesta. Missään en ole aistinut sellaista energiaa kuin täällä ja tuttujen maisemien keskellä hymyilin vapautuneesti enemmän kuin kolmeen viimeiseen kuukauteen. Suostuin onnellisuudesta juopuneena toisen ystäväni pyyntöön vierailla sukulaisensa häissä vaikka olin matkan jäljiltä nuutunut, hikinen ja likainen. Kävimme syömässä hääjuhlissa mutta pian jo nuokuin siihen malliin että ajoimme kotiin ja pestyäni matkan rasitukset pois vaivuin unten maille.

Herättyäni uuteen päivään hyvin nukkuneena annoin itselleni aikaa useamman päivän vain levätä ja totutella kuumuuteen. Vähitellen hyppäsin takaisin arkisiin rutiineihini, turistisesongin loputtua paikan energia uinuu ja aikataulutkin muokkautuivat kuumuuden mukaan. Koulupäivän alkavat jo aamuseitsemältä ja loppuvat yhdeltätoista, jotta lapset ehtivät kotiin ennen paahtavinta kuumuutta. Elämme täällä ilman ilmastointeja ja muita mukavuuksia, joten keskipäivällä ei juolahda useinkaan mieleen lähteä ulos. Iltaisin sen sijaan on mukava meditoida temppelillä tai vain viettää aikaa ulkosalla.

Vajaaseen kuukauteen, jonka olen viettänyt taas Bodhgayassa, on mahtunut niin paljon kaikkea, etteivät sanat riitä kuvailemaan kokemuksiani. Rishikeshin kokemuksia yhä prosessoiden ja sulatellen sanani ovat olleet yhä hieman hukassa joten blogi ei ole päivittynyt täältäkään käsin. Kaikki on kyllä tulossa ulos jos on tullakseen. Suunnitelmia itseni ilmaisulle tällä minulle mieleisimmällä tavalla on kyllä takataskussa muhimassa. Olen viettänyt elämäni parasta aikaa täällä, pienessä kylässä keskellä pyhintä maata. Näen elämääni tulevaisuudessa osittain täällä, sydämeni juurtuessa vähä vähältä enemmän paikkaan, johon vahva sisäinen kutsu minut alun perin johdatti.

Alun perin tulin Intiaan kesän sijaan talvikaudeksi osallistuakseni Dalai Laman Kalachakra opetuksiin täällä Bodhgayassa. Ollessani Buenos Airesissa syksyllä sain sähköpostin että Kalachakra on siirretty vuodella eteenpäin Dalai Laman jaksamisen takia. Pettymys johti kuitenkin uusiin suunnitelmiin ja kokemuksiin, joista en voi olla kuin kiitollinen. Jos sanallinen ilmaisuni ei olisi päättänyt hetkeksi käydä lepotauolle sukellellessani mieltäni tutkailemassa, toivoisin voivani tuoda sanoin ilmoille kaiken sen josta arkeni täällä koostuu. Kaikki päivittäiset pienet hauskat hetket ja kommellukset, uskomattomat kohtaamiset, kulttuurien rikkaus ja historian lehtien havina, henkisyys ja uskonnon harjoittamisen kauneus arkisissa askareissa, lämpö ja välittäminen, toisen kohtaaminen aidosti, rakkaus, värit, yltäkylläisyys vaikka ympärillä ei ole mitään, kurjuuden keskellä majaileva onnellisuus, yhteisöllisyys, maut ja tuoksut.

Kynäni kuitenkin osoittaa takkuilun merkkejä joten annan itselleni aikaa sulatella. Kerron kyllä kun se hetki saapuu, hetki jolloin kynä taas sauhuaa ja luovuus kukkii. Intia, kiitos kaikesta. Pian on aika palata Suomeen, mutta sydämestäni jää kerta kerralta suurempi pala maahan, johon tunnen syvempää yhteyttä kuin minnekään aiemmin. Annoit minulle taas enemmän kuin minä koskaan pystyn sinulle antamaan. Ja Bodhgaya, paikka josta vaeltava sieluni löysi kodin, kiitos siitä että tuot esiin kaiken sen joka on vain odottanut ulostuloaan oppiakseni lisää. Kiitos siitä että työstät minua niin varmoin käsin. Kiitos. Palaan pian.

Sä avasit oven

Mä tulin sisään.

<3