14.1.2016 Unelma

Haukotellen herään uuteen aamuun. Venyttelen väsynyttä kehoani ja siristelen silmiäni. Olen kohdannut fyysisiä haasteita tällä kertaa enemmän kuin koskaan; olen oppinut kyykkimään tuntikausia toiletissa ilman että jalkani puutuvat, vatsan oikutellessa satunnaisen säännöllisesti; olen hieronut eukalyptus-öljyä rintaani, jotta saisin hengitettyä paremmin; olen rakentanut tee se itse – nenänhuuhtelukannun vesipullosta, pillistä ja teipistä avatakseni pölyn ja ilmaston tukkimat röörini. Mutta kaikella on tarkoituksensa. Epäsäännöllinen elämä onnettomine kasvisruokineen Etelä-Amerikassa kolmen kuukauden ajan jätti jälkensä vastustuskykyyni, epäilen, ja nyt elän maaseudulla Intiassa, erilaisissa oloissa kuin aiemmin. Pohdin hetken vatsaani, vatsa on ihmisen tunnekeskus, sanotaan, kenties jotakin tapahtuu syvemmällä tasolla; puhdistumista, irtipäästämistä. Tai sitten vain olen syönyt ja juonut liian huolimattomasti.

Ystäväni keitettyä minulle kuumaa vettä, käyn lämpimässä pesussa ja puen lämpimästi päälleni. On kummallista kuinka hyvältä oloni tuntuu fyysisestä epämiellyttävyydestä huolimatta. Kiitollisena pysähdyn miettimään menneitä viikkoja. Olen saanut asua jo miltei kuusi viikkoa paikassa, jonka pyhä maaperä virittää tavoilla joita on vaikea pukea sanoiksi. Paikassa, jonka energia vetää puoleensa pyhiinvaeltajia kaikkialta maailmasta. Paikassa, jota voin jo sydämestäni käsin kutsua kodikseni. Paikassa, jossa itse Buddha valaistui; Bodh Gayassa, Biharissa, Intiassa.

Ystäväni Suomesta kysyi minulta mitä olen kokenut ja oppinut täällä asuessani. Naurahdin miettiessäni hyökyaallon lailla ylleni vyöryneitä tapahtumia, kokemuksia, oivalluksia ja ihmisiä. Miten sitä voisi tiivistää ja saada sanoihinsa edes hivenen sitä intensiivisyyttä ja rakkautta jossa kaikki täällä kelluu. Olen kirjoittanut kyllä ajatuksiani ylös muistikirjan lailla, paljonkin, mutta blogi ei ole päivittynyt juurikaan kolmesta syystä; en ole koskaan elämässäni viettänyt näin vähän aikaa yksin ajatusteni kanssa, aikaa jota tarvitsen reflektoidakseni tapahtumia ja kypsytelläkseni luovuuttani. Toisekseen päiväni täyttyvät tiiviisti niin paljon itseäni ruokkivista asioista ja ihmisistä, että haluan ottaa kaiken siitä irti ja sukeltaa syvälle hetkeen. Kolmanneksi yhteydet ovat täällä niin huonot, että viimeisimmän blogipäivitykseni maailmaan saattaminen vei itse kirjoitustyön jälkeen kaksi kokonaista iltaa, kahta eri wifi-yhteyttä käyttäen, oman datapakettini osoitettua toimimattomuutensa säännöllisesti. En siis koe tätä itseni ja muiden iloksi kirjoittamista niin tärkeäksi, että muuttaisin arkeani priorisoidakseni ajankäyttöäni blogin hyväksi tässä elämäntilanteessa. Suunnitelmissa kypsyy kyllä jos jonkinmoista kirjoitusprojektia; kaikki tämä on kyllä tulossa ulos, jonkinlaisessa muodossa, jonkinlaista väylää pitkin, jossakin vaiheessa. Kaikki ajallaan. J

Ihmiset toimivat peileinä toiminnallemme sanotaan. On mielenkiintoista muuttaa kulttuuriin, jossa toimintatavat ovat niin erilaisia omiin tottumuksiimme nähden. On virkistävää päästää irti omista tavoistaan ja omaksua tilalle jotakin uutta. Parempaa? En tiedä, mutta sanan varsinaisessa merkityksessä vähintäänkin päinvastaista. Oma mieleni on läpi elämäni ollut liian järjestelmällisyyttä kaipaava, taipuvainen liian täydellisyyden tavoitteluun, monesti liian ankara – ennen kaikkea itselleni. Kaikki asioita, joita olen oppinut hyväksymään, mutta myös työstänyt erilaisten menetelmien avulla. Voi kuinka voisinkaan edes hivenen kuvailla sitä, kuinka hyvää tämä byrokratian taakse kätkeytyvä kaiken kattava kaoottisuus mielelleni tekee. Minun on pakko päästää irti, rentoutua. Shanti, shanti, you think too much, kuten ystäväni minua muistaa muistuttaa riittävän usein. ;) Isoin oppi elämässäni onkin ollut: Skip the talk and walk the walk. Lause sisältää sanoihinsa kaiken sen, joka elämästäni on tehnyt laadullisesti merkittävästi parempaa. Liika analysointi ja teorian tasolla pyöriminen ei johda mihinkään, vain konkreettiset askeleet eteenpäin johtavat. Eräs lempisitaateistani onkin;

"If you have a glass full of liquid you can discourse forever on its qualities, discuss whether it is cold, warm, whether it is really and truly composed of H2O, or even mineral water, or sake. Meditation is drinking it!"

- Taisen Deshimaru

Ristiriitaista, mieleeni juolahtaa turhan usein, kunnes muistan sen mitä tulin tänne tekemään, mitä varten tätä polkuani askellan; olen täällä oppiakseni. Saavuttuani aamiaisen jälkeen koululle törmään taas tuttuihin mietteisiini. Koulussa lapset kunnioittavat auktoriteetteja sokeasti, asia joka minulle elämässäni ei ole ollut kovin mieluisa hyväksyä. Olen aina kiinnostunut ymmärtämään miksi teemme näin, sisäistämään syitä toiminnan takana. Ja kun näen toiminnan auktoriteettien takana, ollessani täällä yksi heistä, ymmärrän vielä vähemmän. Ehkä se on osa prosessia, hyväksyä ettemme ymmärrä millään kaikkea. Pokkuroinnin ja herroittelun takana on kuitenkin pelkkää kaaosta. Asioita ei organisoida, mutta olemme Intiassa, emme Suomessa, tarvitsemme siis viisi ihmistä tekemään kokonaisen päivän asiaa, jonka yksi ihminen hyvällä suunnittelulla tekisi puolessa päivässä. Tätä pohtiessani mieleeni herää kuitenkin suurempi kysymys. Miksi tehokkaampi tapa olisi automaattisesti parempi? Olenko vain niin tottunut noihin käsitteisiin, joiden oravanpyörästä itsekin hyppäsin pois. Tehokkuus, organisointi, järjestelmällisyys. Naurahdan mietteilleni opettajan vaihtaessa äkisti tunnin aihetta ja sisältöä kesken kaiken, yrittäen pysyä kärryillä siitä mitä täällä taas tapahtuukaan. Sisälläni nauran mielipuolisesti tälle uskomattomalle vastakohdalle kaikesta siitä mihin olen tottunut, mutta ulospäin hymyilen kohteliaasti ja kehotan lapsia istumaan ja olemaan hiljaa.

Olen oppinut ennen kaikkea hyväksyntää. Olen nähnyt pinnan alle asuessani täällä tomuisten teiden, eläinten, jätteiden, hymyjen, kurjuuden, ilojen, värien, tuoksujen, mausteiden, juhlien, musiikin, uskontojen, puutteen ja hädänalaisuuden, mutta myös uskomattoman kiitollisuuden keskellä; keskellä köyhintä Intiaa. Kaikkialla maailmassa kolikolla on varmasti kääntöpuolensa, ja täällä olen päässyt kurkistamaan mitä kiillotetun puolen takaa löytyy. Sieltä löytyy väkivaltaa, rikollisuutta, prostituutiota, raiskauksia ja vale-munkkeja. Kyllä, munkkeja jotka eivät ole munkkeja. He pukeutuvat kaapuihin ja ansaitsevat temppelillä joka päivä kiertäessään rahaa. Monet turistit antavat munkeille avokätisesti rahaa, vaikka oikeat munkit eivät rahaa temppelillä kerjääkään. Vale-munkit eivät harjoita buddhalaisuutta eivätkä ole saaneet vihkimystä munkin elämään, he ovat yksinkertaisesti ostaneet kaapunsa ja tienaavat rahansa alkoholiin, liharuokiin ja maalliseen elämäänsä. Mutta ei sormessani herää kummoisiakaan haluja nousta tuomitsevasti pystyyn. Ennemmin olen kiinnostunut syistä taustalla, kuten aina. Ystäväni perheen talossa on ylimääräisiä huoneita, joista yksi on vuokrattu vale-munkeille. Kohdatessani heitä päivittäin, on oikeastaan helppo ymmärtää. Minä tulen maasta, jossa esteet on tehty ylitettäviksi; kulttuurista, jossa mahdollisuuksia on tarjolla enemmän kuin ymmärrämmekään. Minä tulen pienestä eurooppalaisesta maasta, johon vain satuin syntymään saaden samalla niin paljon enemmän valinnanvaraa kuin miljoonat ihmiset täällä koskaan saavat, kaikesta vaivannäöstään huolimatta. Joten päivä päivältä näen sen selvemmin. Näen ettei valekaavun takana ole mitään sen petollisempaa kuin pieni toive siitä helposta elämästä, joka meille on ojennettu pyytämättä.

Koulupäivän jälkeen saavumme kantapaikkaamme inkivääriteelle. Pihalla tuttu baba, paikallinen sadhu Ram Ram tervehtii iloisesti huitoen. Hän on hauska mies ja juttelenkin kanssaan miltei päivittäin. Hän kertoo minulle, että tahdoin tai en, paikan pyhä energia imeytyy minuun kulkiessani täällä, etenkin paljain jaloin temppelissä. Hän kertoo että on karman johdattamaa että olen täällä, kaikilla ihmisillä on lännessä tämä mahdollisuus mutta minä olen päättänyt tulla tänne. Kerron hänelle että olen pian lähdössä kolmeksi kuukaudeksi Rishikeshiin harjoittamaan joogaa, kunnes palaan Bodh Gayaan huhtikuun puolessa välissä. Hän toivottaa kaikkea hyvää ja toteaa minun olevan oikealla taipaleella. Hän hihittää, kuten toisinaan tekee, ja sytyttää piippunsa. Ram Ram hän huutaa vetäessään henkoset tuosta yrtistä, jota kaikki täällä tuntuvat polttavat. Jään viereensä istumaan, katsellen viereisellä kentällä juoksevia paikallisia miehiä pelaamassa krikettiä. Paikalliset kulkukoirat tunnistavat meidät ja löntystävät luoksemme, rapsuttelen tovin kumpaakin miettien miten onkaan osuvaa, että olen viettänyt enemmän aikaa lasten parissa täällä kuin koskaan aiemmin, mutta ainoat äidinvaistoni heräävät yhä eläimiä kohtaan. Yskäisen tuolle toverini polttaman yrtin levittämälle tuoksulle ja suljen silmäni. Hymyillen nousen ja ystäväni huhuiltua minua jatkamme matkaamme.

Uskon siihen, että kaikki ympärillämme opettaa ja heijastaa sen hetkistä taipalettamme ja prosessiamme. Ihmiset joita eteemme osuu; osan kanssa taivallamme matkaa pidempään yhdessä, osa on lähetetty tiellemme vain hetkeksi, oppiaksemme jotakin jota emme ehkä oppisi jos he jäisivät? Kohtaamiset, joita päiviimme mahtuu lukemattomia. Vastoinkäymisemme ja onnistumisemme; kaikki tapahtuvat meille jotta oppisimme sen, mitä meidän on elämässämme tarkoitus oppia. Kun ymmärrämme tämän ja alamme rakentaa kiitollisuutta jokaista tiellemme osuvaa asiaa kohtaan, elämämme muuttuu konkreettisesti. Ymmärrämme ettemme välttämättä voi muuttaa asioita jotka tapahtuvat. Emme voi estää niitä tapahtumasta. Ne tapahtuvat joka tapauksessa. Kaikki tuo pyörremyrsky, se on ulkopuolellamme. Mitä voimme tehdä? Voimme päästää irti kontrollin tarpeesta, voimme antaa asioiden tapahtua ja tulla luoksemme, tarkkailla prosessia ja sitten antaa kaiken mennä. Yrittäen samalla nauttia hetkestä kokonaisuudessaan, kaikkine mausteineen. Kenties prosessin aikana jostain kerrosten alta nousee esiin häpeää, jota olemme kantaneet mukanamme kuin painavaa taakkaa. Kenties mielemme syövereistä nousee ylös pelkoja, joita olemme tukahduttaneet, riittämättömyyden tunteista olemassaolomme merkityksen pohtimiseen. Kenties tunnemmekin olomme uskomattoman hyväksi, puhtaaksi ja täydelliseksi. Mitä jos annammekin kaikkien tuntemusten tulla, maistelemme niitä, mietimme mistä ne kumpuavat, ymmärrämme niiden väliaikaisen luonteen ja päästämme kauniisti kiittäen ne jatkamaan matkaansa, opettaakseen jollekin toiselle kaiken sen mitä me saamme oppia. Koko tärkeimmän harjoituksemme ydin on paperilla niin yksinkertaisen kaunis. Todellisessa elämässä joskus hieman tunkkaisen makuinen, haastava, oikukas ja monimutkainen. Kuitenkin niin paljon viisautta sisäänsä kätkevä. Melkoisen matkan teki taannoin tuo viisas mies, joka erään puun alla meditoidessaan vihdoin kaiken oivalsi ja Buddhana tuli sittemmin tunnetuksi, totean kuivakasti mielessäni ja annan naurun kummuta syvältä sydämestäni. Moottoripyörän kyydissä viilettäessämme ystäväni yhtyy nauruuni ja annamme hetken hukuttaa meidät hyvyyteensä.

His Holiness the 17th Gyalwang Karmapa Ogyen Trinley Dorje

Päivittäin juttelen mielenkiintoisten ihmisten kanssa. Joskus ei tarvita jaettua historiaa tai muuta yhteistä kuin tämä hetki, jakaakseen silti kaiken oleellisen. Uuden, jo matkaa jatkaneen ystäväni kanssa jaoimme elämämme kokemuksia, kipeimmistä merkityksellisimpiin, mietteitämme masennuksesta, hänen avioerostaan, lapsistaan, buddhalaisuudesta, harjoittamisesta, takertumattomuudesta, onnellisuudesta. Kokemuksemme vain kumpusivat tuohon hetkeen, tarinat vaihtoivat kuulijaa, oivalluksemme elämästä kohtasivat. Mietin monta kertaa miten onnekas olenkaan, saadessani tällaisia hetkiä. Erään naisen kanssa vaihdoin kokemuksia elämästä, hän oli harjoittanut kurinalaisesti buddhalaisuutta 41 vuotta, sitoutuen harjoitukseensa ja vähitellen jättäen maallista elämäänsä vähemmälle, nykyisin asuessaan Nepalissa. Hän oli käynyt Bodh Gayassa ensimmäistä kertaa vuosi sen jälkeen kun minä synnyin, vuonna 1983. Kerroin hänelle miten tunnen itseni täällä niin vapaaksi ja onnelliseksi, enkä ole koskaan tuntenut kuuluvani minnekään, olen ajatellut olevani vaeltava sielu, ilman vakinaista kotia, syystä jos toisestakin. Mutta täällä tunnen olevani kotona, ensimmäistä kertaa elämässäni. Hän totesi että ehkä kyseessä on karma. Tai sitten en koe itseäni täysin vapaaksi ja avoimeksi omassa kulttuurissani, ja jostain syystä tässä kulttuurissa asia on toisin.

Maistelin sanomaansa hetken ja tuon makean hedelmän totuuden siementä kielelläni pyöritellessäni maistoin tuon ristiriidan kitkerän maun suussani. Muutin Intian köyhimpään osavaltioon, jossa yli 60 prosenttia naisista ei osaa lukea. Yli 70 prosenttia asukkaista elää köyhyydessä, kurjuus on esillä kaikkialla. Ihmisillä ei ole vaihtoehtoja, kastijärjestelmä ohjaa yhä ihmisten valintoja. Naiset pukeutuvat perinteisiin vaatteisiin, sareihin ja salwar kameeziin, ja ovat kotona. He ovat kotona. Äitini kysyi minulta olenko tutustunut ollenkaan paikallisiin naisiin. Ymmärrän kysymyksen hyvin, postaanhan facebookiin kuvia elämästäni vain elinvoimaisten nuorten miesten kanssa. :D Mutta, asia on oikeastaan tiivistetty ylempänä yhteen lauseeseen. Naiset ovat kotona. Etenkin koska olemme Intian köyhimmässä osavaltiossa, naisilla ei ole samoja vaihtoehtoja kuin miehillä. Tytöt eivät pääse yhtä suurella todennäköisyydellä kouluun kuin pojat. Heidät naitetaan nuorina järjestettyyn avioliittoon. He saavat lapsia ja hoitavat perhettä, kotona. He eivät puhu englantia tai ole tietoisia muusta maailmasta, kuten miehet, jotka elävät paljon vapaampaa elämää. Ja täällä minä, länsimaalainen nainen, tunnen oloni vapaaksi.

Rakastan perinteisiä intialaisia vaatteita, värien ja koristeluiden estetiikkaa, koruja, liehuvia kankaita ja huiveja. Mutta minulla on valinnanvapaus, voin pukeutua myös hippivaatteisiini jos haluan. Voin palata Suomeen ja pukeutua vaikka säkkiin tai bikineihin, jos niin haluan. Voin mennä kuntosalille tiukoissa trikoissa, itse asiassa se on aivan normaalia. Voin mennä alasti saunaan, itse asiassa jos en tee sitä Suomessa olen outo. Voin tapailla ketä haluan, voin ystävystyä kenen kanssa haluan, voin flirttailla avoimesti, voin suudella avoimesti julkisella paikalla, voin kouluttautua tai olla kouluttautumatta, voin muokata kehoani juuri sellaiseksi kuin haluan tai antaa sen olla juuri sellainen kuin se on, jos haluan. Voin mennä naimisiin tai olla menemättä, voin seurustella miehen tai naisen kanssa, tai useamman ihmisen kanssa, jos itse haluan. Voin syödä mitä haluan, voin juoda mitä haluan, voin ansaita rahaa ja käyttää ne mihin haluan. Voin matkustella ja nähdä muita kulttuureita. Olen vapaa länsimaalainen nainen. Itse asiassa olen aivan uskomattoman etuoikeutettu ihminen. Ja täällä, missä naiset eivät edes tiedä minun maailmani röyhkeiltä kuulostavista mahdollisuuksista kokatessaan keittiössä, täällä minä tunnen oloni vapaaksi.

Mutta tämän kaiken alla piilee niin paljon enemmän. Intia, et kai olisikaan vienyt sydäntäni kertaheitolla jos olisit helposti pureksittava ja yksinkertainen. Rakastan moniulotteisuuttasi; kerroksiasi, joiden alta paljastuu aina jotakin uutta. Rakastan avoimuuttasi, sääntöjen ja perinteiden takana on jotain niin avointa. Vahva historiasi ja kulttuurisi, sinusta on lähtöisin kaikki se joka minutkin tähän elämään takaisin toi soista jos toisistakin; meditaatio ja jooga; kaiken alleen peittävä rakkaus. Vaikka julkiset hellyydenosoitukset eivät olekaan kovin suotavia täällä, on rakkaus ihmisten välillä jotain niin vahvasti läsnä olevaa, ettei sitä voi olla huomaamatta. Olen saanut osakseni niin paljon rakkautta, ihmiset tuntevat suoraan sydämestään ja sitä ei voi olla vastaanottamatta, vaikka ei olisi yhteistä kieltä muutamia lauseita enempää. Ei rakkaus tarvitse kieltä tai järjellistä lokeroa, se vain on ja nostaa kaiken täyteen kukoistukseensa. Naiset, joita olen saanut tavata, ovat kaikki myös hyvin vahvoja. Miten jokin, joka on oikeastaan pohjimmiltaan kahlittu, voi kuitenkin olla niin vahva ja jollain tavalla jopa vapaa?

Illan koittaessa rapsuttelen perheen ihanaa uutta tulokasta, koiranpentua jonka nimesimme Unelmaksi. Pentu kellastuu mahalleen maahan ja jäystää sormeani rapsutellessani sen pulleaa mahaa. Emo tulee vierelle ja pentu kellahtaa jaloilleen ja alkaa imeä maitoa. Hetki on niin suloinen ja elämänmakuinen että katsahdan ystävääni ja hymyillen katselemme auringon laskiessa tuota otusta, elämänsä vasta alussa, niin kovin tyytyväisenä saadessaan pulleaan mahaansa hieman lisää täytettä. Eckhart Tolle kerran sanoi, että eläimiä on mahtava katsella, koska niillä ei ole mielipidettä itsestään, ne vain ovat. Mietin tuota lausetta ja sen sisältämää totuudenjyvää katsellessani Unelmaa ja toivoen nimen tuovan pienelle olennolle vain hyviä enteitä. Nojaudun vasten ystävääni, josta on minulle muodostunut niin tärkeä. Olenhan jakanut niin ajoittaisen ikäväni kotona odottavia ihmisiä kohtaan kuin rakkauteni elämään täällä hänen kanssaan. Olen jakanut niin vatsaongelmani kuin naistenvaivanikin tämän avuliaan herrasmiehen kanssa, joka minun istuessani toiletissa on käynyt hakemassa minulle asioita joita tarvitsen. :D Kyllä se jos mikä lähentää, sanotaan, ja täytyy yhtyä tuohon mielipiteeseen. Olemme jakaneet nauruja ja itkuja, hän on näyttänyt minulle millaista on olla täysin vilpitön. Eikä murehtia turhia. Be happy yar, hän vain sanoo, tarkoittaen jokaista kirjainta. Koska siihen hän uskoo ja siten hän elää.

Hän vei minut kyläbileisiin vuoden vaihtuessa, keskelle niittyä täällä Sonubigha – kylässä jossa asumme. Äänentoistolaitteet suolsivat paikallisia hindinkielisiä kappaleita ja valojärjestelmä sai kulahtaneen niityn loistamaan värien sekamelskassa. Heitin sandaalini pois jaloistani ja tanssin, annoin rytmin viedä mennessään. Paikalliset miehet joivat kotiviiniä (local wine), viskiä ja olutta ja asetelma voisi kuulostaa hivenen epäilyttävältä ollessani ainoa nainen paikalla, mutta ihmiset vain riemuitsivat. Rakastin ennen tanssimista, mutta suomalainen päihdekulttuuri on saanut minut jotenkin välttelemään paikkoja, joissa tanssimista luonnollisesti tapahtuu. Nyt en kuitenkaan välittänyt mistään, elin hetkessä vahvemmin kuin koskaan. Tanssin ja nauroin niin paljon että poskiini ja jalkapohjiini sattui vielä seuraavana päivänäkin. Mutta kuinka nautinkaan joka hetkestä. Kuinka olinkaan vapaa niistä odotuksista, joita olin itselleni asettanut. Kuinka onnistuinkaan päästämään ehkä hieman taas irti. Loppujen lopuksi juhlimme kaksi päivää, kolmessa eri paikassa, tanssien ja riemuiten. Koska ristiriidat, niistähän minä pidän. Joten vuoden vaihtuessa ja uusien kokemusten ja oivallusten odottaessa ovella, kysyin itseltäni vain kaksi kysymystä; Miten tämä asia on aiemmin tehty ja miten se kuuluisi oikeaoppisesti tehdä? Ja sitten tein sen päinvastoin.

Harmoni – tuntini ovat tältä erää ohitse, ehdin jo kuukauden opiskella uskomattoman lahjakkaan opettajani opissa. Olen oppinut kuulemma nopeammin kuin kukaan hänen oppilaansa aiemmin, ja hän on ammatiltaan klassisen intialaisen musiikin opettaja. Minulla oli vaikeuksia uskoa hänen sanomaansa, koska eihän minulla ole mitään taustaa tällaisen soittimen opetteluun. Hän vielä tehosti sanomaansa kertomalla että minulle on kaksinkertaisesti vaikeampi omaksua näitä asioita koska tulen eri kulttuurista ja kaikki kulttuuriset viitteet ovat minulle vieraita, joten ensin minun täytyy ymmärtää ne ja termien merkitys, ennen kuin voin oppia itse asiaa. Itse asiassa opettajani ei puhu englantia muutamaa lausetta enempää, joten viimeisen kuukauden olen saanut nauttia hänen opetuksestaan hindiksi. Joten voin todeta teille ystävät, tutut ja tuntemattomat, että aivonystyräni ovat päässeet todellakin aktiiviseen työhön. Hän on kirjoittanut minulle kaikki harjoitukseni kurttuiseen muistivihkooni ja joka ilta kahden tunnin ajan, sekä toisinaan aamuisin kotonani, olen tehnyt työtä käskettyä ja harjoitellut. Ostin oman soittimeni, joka on kaunis kuin taideteos. Kauniit, puiset osat käsintehtyine kaiverruksineen, hienot metalliset laatat kulmissa, norsunluunvalkoiset koskettimet, uuden puun tuoksu, ja se sointi. Vielä hieman uudenkarhea ja jännittynyt, mutta soitettuani sillä tovin, se varmasti pehmenee hieman. Aion tuoda tämän silmäteräni Suomeen, ja toivottavasti viettää mukavia hetkiä nauttien niin intialaisesta klassisesta musiikista kuin kauniista bhajaneistakin, toivon mukaan ihmisten parissa. Australialainen uusi ystäväni totesi minulle että ehkä tämä on siksi niin luontevaa, koska tämä on minun dharmaani. Kenties, tuumasin hymyssä suin.

Olen soittamisen lisäksi opetellut laulamaan, ja voin kertoa teille pienen tarinan menneisyydestäni. Vielä silloinkin kun me nykyään kolmekymppiset kävimme alakoulua, oli tapana nöyryyttää oppilaita säännöllisesti laulattamalla kaikki luokan edessä muiden pilkatessa ja osoitellessa sormella. Laulaessani luokkani edessä tuota tuttua lastenlaulua, Oi katsohan vaari tuota hauvaa, muut tikahtuivat nauruunsa ja huutelivat minulle ties mitä. Meinasin tukehtua häpeääni, halusin vain vajota maan alle ja syöksyä tilanteesta pois, mutta opettaja pakotti minut jatkamaan ja antoi vielä numeronkin koko luokan edessä. Jännittyneenä ääni vapisten ja väristen sain vielä huonon arvosanan ja tuon hetken jälkeen en koskaan laulanut julkisesti. Ymmärsin toki paremmin kuin hyvin järjen tasolla myöhemmin, että luokkani vilkkaat velikullat nauroivat ja huutelivat aivan jokaiselle, mutta kaltaiselleni herkälle ja silloin aralle unelmoijatytölle kokemus oli murskaava. Sitä hetkeä ennen lauloin aina, lauloin kaikkea virsistä Juiceen ja Isokynään. Sukulaiseni muistavat hyvin kuinka lauloin heille aina laulua; Minusta tulee isona ihan oikea karjakko. :D No eipä tullut karjakkoa mutta eipä tullut laulajaakaan. En koskaan suostunut laulamaan julkisesti, paitsi yhteislaulutilaisuuksissa hiljaa mukana. Tuo hetki koulussa tappoi täysin sen riemun, jota olin saanut laulamisesta. Nyt kuitenkin olen laulanut kuukauden verran joka ikinen päivä. Lauloin jopa opettajalleni ja hänen muille oppilailleen suomalaisia joululauluja joulun alla. Olen opetellut äänenkäyttöäni ja uskaltautunut laulamaan ääneen hindiksi, noiden klassisen musiikin asiantuntijoiden edessä olen esittänyt heille hindinkielistä intialaista klassisen musiikin klassikkoa, häpeämättä virheitäni tai osaamattomuuttani. Ja kuulkaa ihmiset, se vapautuneisuus jota tämän ansiosta tunnen, huh huh ja huh. Olen soittanut temppelin kirtanissa jopa kolmellekymmenelle ihmiselle, kaikkien taputtaessa mukana, hymyillessä ja heiluttaessa kehojaan, napaten muita soittimia käteensä yhdistääkseen antaumuksensa kanssani. En ole koskaan tuntenut tällaista itseni ylittämistä, vaikka monenmoista olen tehnytkin. Joten kiitos Intia, taas kerran. J

Illan edetessä istumme kapealla sängylläni ja juttelemme tulevasta, syöden samalla herkullista aloo parathaa paikallisella reseptillä tehdyn tulisen chutneyn kanssa. Rakkauteni tätä kotia kohtaan lisääntyy viikko viikolta, haaveilen elämästä osittain Suomessa, osittain täällä. Ystäväni ehdottaa minulle että voisin opettaa täällä joogaa, heidän talonsa katolle voisi tehdä ison joogasalin. Kylässä ei ole joogatarjontaa, joten ei ajatus ainakaan älyttömältä kuulosta. Makustelen sitä mielessäni tuntien samalla niin suurta kuplivaa onnellisuutta, etten uskoisi mahdolliseksi, ellen olisi itse tässä hetkessä. Kaikki unelmani ovat toteutuneet, ja se tuntuu toisinaan miltei häpeälliseltä ja itsekkäältä. Ja kumppanini kotipuolessa vain kehottaa minua seuraamaan sydäntäni, hän vain rakastaa. Kuinka kiitollinen olenkaan.

Kiitos, kaikille ihmisille joiden kanssa polkumme ovat kohdanneet. En ikinä olisi oppinut elämästä hengähdystäkään ilman teitä. En ikinä olisi uskaltanut ilman teidän esimerkkiänne ja kannustustanne. En ikinä olisi avautunut ilman että te olitte jo auki. En ikinä olisi alkanut elää pelon sijaan sydämestä käsin ilman teitä ja hetkiä, jotka olemme viettäneet yhdessä. Vanhempani, ilman teitä tuskin olisin ollut tarpeeksi rohkea elämään omaa elämääni valmiiksi tallatun polun sijaan näin intensiivisesti. Minä, joka olen hylännyt sovinnaisen ja turvallisen, saan silti teiltä uskoa ja luottamusta valintoihini, kehuja ja kannustusta. Ja Pepe, ilman sinua en olisi ymmärtänyt pyyteettömyydestä ja rakkaudesta puoliakaan. Ilman sinua en olisi täällä nyt. Ilman sinua sydämeni ei olisi juurtunut Intiaan, niin kaihoisaa kuin se omalla tavallaan onkin. Ilman sinua en olisi noussut elämään unelmaani. Voisinpa antaa edes pienen palan takaisin siitä, mitä olen sinulta saanut.

Kapealla laverilla istuessamme toivotamme toisillemme hyvät yöt. Kaihoisan hetken keskellä katson ystävääni silmiin ja näen suurta ymmärrystä. Kiitos että jaat tämän hetken kanssani, totean hänelle ja halaamme pitkään. Yö vaipuu jo hiljaisuuden peitteeseensä kun käymme vihdoin yöpuulle. Makaan kuitenkin pitkään valveilla kuunnellen musiikkia. Uppoudun uuden lempikappaleeni kauniisiin, pehmeästi hyväileviin sanoihin, vähitellen uneen vaipuen. Sydämessäni elämää kiittäen.