11.11.2018 Kulttuurien Kiemuroissa

Kuluneiden vuosien aikana olen törmännyt säännöllisesti samaan ilmiöön, jonka kaikkialla leijuvasta olemassaolosta olen läpi elämäni ollut erityisen tietoinen; määrittelyyn. Kuinka kovin merkityksellistä se ihmisille onkaan, kenties se tuo turvallisuutta koska tuttuuden kautta asiat on helpompi hahmottaa ja asettaa ymmärryksemme eri lokeroihin? Kenties se hälventää epätietoisuuttamme, onko meidän tärkeää aina tietää missä mennään ja löytää aiemmin määritellystä selitys kaikelle kohtaamallemme? Sanoittaako se uudet kokemuksemme helpommin pureskeltavaksi kokonaisuudeksi?

Entäpä jos asia kääntyykin päinvastoin? Kokemuksemme jää vajaaksi ja aiemman ehdollistamaksi.

Teini-ikäisenä koin suurta kapinaa vallitsevaa vastaan, osan siitä olen kantanut tähän päivään saakka mutta tänä päivänä se näyttäytyy elämässäni eri tavoin. Perustavanlaatuisina arvomaailmaratkaisuina ja rakenteina omassa elämässäni, sen alla mitä ihmiset näkevät on tietoisia päätöksiä ja myös vuosien rohkeuden keräämistä uskaltaa astua vastavirtaan elämäni palasissa, joista ihmiset näkevät vain osan tai eivät ole tietoisia laisinkaan. Teini-iässä kapinani näyttäytyi monin tavoin, olin kiinnostunut vastakulttuurista, punk-aatteesta ja hippiliikkeestä. Koin myös itselleni ominaiseksi ilmentää luovuuttani ja olemassaoloani pukeutumisen ja ulkoisen olemukseni kautta, löysin vaatteet kirpputoreilta ja second hand -kaupoista, hiukseni löysivät lyhyen, punk -henkisen tyylin kirkkaine väreineen ja saatoinpa kasvojani lävistyksilläkin kaunistaa. Koin vahvaa vastareaktiota massakulttuuriin, samankaltaisuuteen ja perinteisiin kauneusihanteisiin kuten monet tuossa iässä, myöhemmin toki ymmärsin tuon osan myös luonnollisena osana oman identiteetin etsintää, kyseenalaistusta, rajojen etsimistä sekä yleistä pohdintaa siitä, mistä löydän paikkani maailmassa. Koin melkoisen suurta maailmantuskaa teini-ikäisenä ja ahdistukseni alkoi kasvaa, pohdin asioita syvästi ja ympäröivä maailma tuntui usein pinnalliselta ja turhalta. En koskaan alkanut kehittää perinteisiä haaveita urasta ja perheestä, tiesin ehkä jo 14 -vuotiaana etten halua biologiseksi äidiksi. Vei vain noin parikymmentä vuotta, että muutkin tuon uskoivat muuna kuin nuoruuden haihatteluna. 😉 Luin todella paljon ja pohdin eettisiä kysymyksiä miettien, miten tehtävääni pallolla voisin parhain tavoin itse toteuttaa. Kuljin sittemmin pitkän matkan soiden ja ojien kautta, kunnes oli vastausten aika.

Eräs asia jo teini-iässä minua yllätti; ihmisten suunnaton tarve määritellä toisia ja täten myös minua. ”Onko se Heidi punkkari vai onko se hippi?” ”Mikä sä niin kuin oot, sä et juo viinaa mutta pyörit kuitenkin täällä samoissa porukoissa?” ”Ai sä urheilet vielä, luulin ettet sä enää kun sä näytät tuolta?” ”Sä oot tosi kummallinen enkä saa siksi susta otetta” Mieleenpainuvin kommentti kaikista oli kuitenkin ”Mikset sä vois vaan olla niin kuin kaikki muut?”

Muistan joskus yli kymmenen vuotta sitten lukeneeni kirjan Dharma Punx, jonka on kirjoittanut punk -kulttuurin kulta-aikaan 1980 -luvulla Kaliforniassa asunut Noah Levine, joka oli syvällä punkin maailmassa mutta sukelsi myös huumeiden ja rikollisuuden maailmaan joutuen sittemmin vankilaan. Vankilassa hän pääsi eroon huumeista, löysi buddhalaisuuden ja alkoikin myöhemmin opettaa meditaatiota niin vankiloissa kuin kouluissakin jakaen dharmaa omalla tavallaan ympärilleen. Kirja kertoo sisäisestä matkastaan mutta kuvaa myös hyvin punk -kulttuuria ja sitä maailmaa, jossa hän eli. Hän kertoi eräästä kuvaavasta kokemuksestaan, hän oli antanut hiustensa kasvaa ja puki päälleen muistaakseni jonkinlaisen batiikkivärjätyn paidan ja saikin kuulla punk-yhteisöltään että ”Helvetin hippi, mikä toi oikein on?” Kulttuuri, joka on syntynyt vastareaktiona valtavirtakulttuurille kyseenalaistaen normeja ja sääntöjä, sortuu kuitenkin itse samaan mikäli et mahdu heidän muottiinsa. Lukemattomia erilaisia esimerkkejä itsekin elämässäni kohdanneena olikin mielenkiintoista katsoa tänään televisiosta dokumentti hipstereistä, tuosta vastakulttuurina syntyneestä ”liikkeestä”, josta on kuitenkin tullut niin kovin kaupallinen, kuluttamiseen keskittyvä ja mainstream ilmiö. Miksi oi miksi tarvitsemme näitä lokeroita? Hipsterit ”autenttisuutensa” kanssa, kuitenkin lopulta näyttäen samalta, tehden samoja asioita työkseen, harrastaen samoja asioita, ostaen samoja asioita, käyden samoissa kahviloissa, sisustaen kotinsa samanlaisilla asioilla. Mielenkiintoista kerrassaan, kenties tällaiseen valmiiseen sapluunaan on vaan niin helppo astua ja hakea tiedostamatonta hyväksyntää kuuluen arvostamaansa joukkoon.

Jos et siis mahdu siihen laatikkoon, jonka ihmiset ovat siihenastisen elämänsä kokemusten perusteella muodostaneet, on sinusta vaikeaa saada otetta ja hahmottaa mistä on kyse? Arvatkaapa vain, kuinka mielenkiintoiseksi teemaksi tämä on elämässäni vuosien aikana noussut. Työskennellessäni kuntosalimaailmassa kohtasin usein ristiriitoja siitä, että muut mielenkiinnon aiheeni, rauhallinen olemukseni ja arvomaailmani poikkesivat tyypillisestä, jolloin ihmisten oli vaikea hahmottaa minua siihen senaikaisen käsityksen kenties hieman kapeampaan mielikuvaan super-ekstrovertista jenkkityylisestä tsemppari-hahmosta treenauttamassa ihmisiä kuin tv-ohjelmissa konsanaan. ”Ai oletko sä PT?” Nuoruuden epävarmuudessani koin ajoittain myös monia epätoivon hetkiä, olenko vääränlainen ja huono tälle alalle? Pitäisikö minun olla toisenlainen? Ja kuvitelkaapa kuinka paljon sain varmuutta omaa polkuani vahvistamaan, kun kuitenkin löysin täysin oman tavan toteuttaa itseäni työssä, tarjoten asiakkaille vahvuuksiani siten että miltei stressaannuin kiihtyvään tahtiin täyttyvästä kalenteristani. No, kasvoin vähitellen ulos kuntosalimaailmasta mutta entäpä nykyään?

Elän kahden kulttuurin välillä tavoin, joita en olisi osannut aiemmin kuvitellakaan. On vienyt vuosia, jotta olen oppinut sukkuloimaan mukautuen ja sopeutuen, pysyen kuitenkin uskollisena itselleni. Toisinaan koen itseni hiihtomaailmassa hieman ulkopuoliseksi, jaan intohimon itse laskemiseen mutta oikeastaan minua ei kauheasti kiinnosta tekninen- ja välinehifistely tai tietoudella brassailu. Minä vain mielelläni menisin ulos ja laskisin mäkeä enkä höpöttäisi kanttikulmista, siteen grammaviilauksista tai välinehypetyksestä niinkään. Kaikelle on paikkansa ja ymmärrän täysin, miksi näistä asioista loputtomiin keskustellaan ja kuinka hyödyllistä se kehityksen kannalta on. Mutta omat mielenkiinnon kohteeni ovat tavallaan täysin toisaalla, nautin itse tekemisestä ja onhan tietoutta tietenkin karttunut vuosien ja kurssien varrella, mutta ollakseni rehellinen luen illalla mieluummin Bhagavad Gitaa kuin vapaalaskulehteä. Ja sen sijaan että menisin tilaisuuteen, jossa nautitaan alkoholia ja katsotaan uusimpia laskuleffoja, laulan kotona mieluummin mantroja ja juon yrttiteetä. Vei kyllä vuosia antaa kaiken virrata vapaasti, olla rehellisesti sitä mitä on ja sanoa se vielä ääneen. Ei siis edelleenkään kannata ihmetellä miksi en ikinä laskupäivän jälkeen istu siellä Kota -baarissa muiden kanssa. 😉

Olen huomannut, kuinka jotkut vierastavat sitä mitä olen mukanani Intiasta elämääni tuonut. Kulttuurisia viitteitä, uskonnollisesti värittyneitä arkisiakin tapoja ja toimintoja sekä yleisesti ottaen tapaani elää elämääni ja olla olemassa. Vuosien aikana siihen on ehkä totuttu ja toki oma luonnollinen avoimuuteni ”omien juttujeni” kanssa kenties hälventää jonkinlaista epätietoisuuden verhoa. On kuitenkin luonnollisen tarkkailijan roolissa mielenkiintoista huomata kuinka toisille se tosiasia, etten istu perinteisen telemark-harrastajan ja aktiivista alamäkielämää viettävän ihmisen profiiliin, luo jonkinlaisen muurin ja etäisyyttä. Kai kyse on pohjimmiltaan tuosta samasta, emme saa muodostettua aiemmin kokemamme perusteella selkeää, turvallisuutta luovaa mielikuvaa, koska tämän lisäksi onkin vielä tämä ja tämä, miten nämä palaset yhdistetään? Ja jos edustat jotakin muuta, kuin mihin muut saman viiteryhmän sisällä itsensä samaistavat, olet tavallaan eri leirissä?

Intian ystävilleni tämä talvinen minä on yhtä lailla jotakin vierasta ja vaikeammin ymmärrettävää. Toisinaan minusta tuntuukin, että elän kahden aivan eri maailman välillä. Sukkuloin maailmasta toiseen koskaan kuitenkaan kokematta täysin kuuluvani kumpaankaan, mutta vuosi vuodelta itse paremmin tarkkailijan roolista käsin ymmärtäen ympäröivääni. On mielenkiintoista pohtia missä koen itse oloni omimmaksi ja tunnen olevani vahvimmin omalla mukavuusalueellani. Monin tavoin vastaus on Intia, pystyn siellä toteuttamaan vapaammin ja luonnollisemmin sellaisia osia itsestäni, jotka ovat nousseet aivan tärkeimmiksi elämäni osasiksi. Se, kuinka voin jakaa asioita ihmisten kanssa, ihmisten jotka ovat automaattisesti samalla polulla ja ymmärtävät täten syvemmin, keskustella asioista uppoutuen tuntikausiksi aiheiden äärelle. Kuinka tietyllä tavalla energia virtaa voimakkaammin siellä ja luovuuteni sekä kykyni ymmärtää matkaani syvenevät. Toki osasyynä on se, että käsitys arjesta on kohdallani siellä aina jotakin erilaista. Kun olen siinä vapaammassa roolissa ja olemukseni tilassa, joka minut aina valtaa pian Intiaan saavuttuani, on minun siitä käsin helpompi kerrassaan koskettaa jotakin syvempää ja syvemmin. Ja kokea asioita, joita en ikinä ilman Intiaa olisi kokenut. Lapissa taas introvertti minussa saa kaipaamaansa lepoa ja tasapainoa. Ympäröivä luonto, hiljaisuus, ulkoilmaelämä. Olemme kaukana kaupungin sanoittamattomista odotuksista ja paineista.

Vietin keväällä ennen Intiaa yli viikon Etelä-Suomessa ja voi kuinka olenkaan vieraantunut Helsingistä ja vastaavista kaupungeista! En kokenut lainkaan yhteenkuuluvaisuuden tunnetta paikan ja sen energian kanssa, energia tuntui kovalta ja etäiseltä Levin oman yhteisöllisen kuplansa jälkeen. Vierailin myös ystäväni elämässä, joka on aivan toisenlaista kuin omani. Olin kuin vierailija avaruudesta, tutkimusmatkalla tuntemattomassa. Ulkoisesti sopeudun kyllä ja olen oma itseni, niin savimajoissa vailla sähköä kuin rahan värittämässä maailmassakin, mutta jälkimmäisen kohdalla herää sisälläni sellainen hämmennys ja etäinen olo, joka himmenee vasta myöhemmin. Hipsteri -dokumenttia katsellessani pohdin myös kaupunkikulttuuria ja kaupunkien viehätystä yleisesti ottaen. Olen itse aivan vieraantunut kaupungeista nykyisen elämäni myötä. Joskus aiemmin minua saattoi kiinnostaa kaupunkiloma jossakin mukavassa kaupungissa, mutta mitä sieltä löydämme? Ihmisen luoman, jonkun näkemystä edustavan valmiin todellisuuden, joka usein liittyy ja keskittyy kuluttamisen äärelle. Intian vanhojen kirjoitettujen viisauksien mukaan kaupunki onkin elementtinä enemmän rajasinen tai tamasinen (intohimon tai mielen myrkkyjen värittämä), luonnon tietenkin edustaessa sattvista, puhtainta elementtiä. Vietettyäni monta monituista vuotta pois kaupungeista, on kokemukseni niistä kyllä kertakaikkiaan muuttunut. Ihmisen rakentamia keinotodellisuuksia, joissa asuessamme olemme niin vieraantuneita ihmisen luonnollisesta elinympäristöstä, luonnosta, että olemme sairastuttaneet itsemme monin tavoin. Ja uusin trendi onkin tuoda ihmiset takaisin luonnolliseen ympäristöönsä, bisnestäkin aiheen ympärille rakentaen.

Kuinka olenkaan löytänyt kotini kahdesta näin erilaisesta paikasta? Kuinka olenkaan sopeutunut nykyisenlaiseen elämääni? Kuinka olen sopeutunut Intiaan syvemmin kuin olisin uskaltanut toivoa, oppinut kulttuurista tavoin, joista olen ikuisesti kiitollinen?

---

Tänä vuonna vietin Intiassa aikaani hieman erilaisessa ympäristössä, enimmäkseen Etelä-Intiassa joogaa harjoittaen. Kesän alussa vietin pari viikkoa toisessa kodissani Biharissa, tutun järjestön parissa, mutta tiesin jo etukäteen kaipaavani jotakin energialtaan ja ympäristöltään kevyempää ja vähemmän intensiivistä tällä erää. Hyvästelin siis ystäväni ja kaikki tutut ja tuntemattomat ja tietyn kaihoisan tunnelman vallassa matkustin kohti Etelää, Keralan osavaltioon. Vietin kaksi viikkoa Kovalamin turistialueella ensimmäistä kertaa aidosti lomaillen reissaamisen, vapaaehtoistyön tai opiskelun ja harjoittamisen sijaan, ennen yhteistä lomaamme Pepen kanssa Sri Lankassa. Kovalamilla on mennyt maineensa hippien suosimana paikkana, mutta oman kokemukseni mukaan tunnelma on nykyään kovin erilainen. En yleensä ole turistillisten alueiden suurin ystävä ja yhdistin ensimmäistä kertaa vuosien aikana Intian ja rantaelämän. Olen aiemmin kokenut sen ajatuksissani tietyllä tavalla vääräksi ja kokemukseni Kovalamissa vahvisti intuitiotani asian tiimoilta. Saavuin Kovalamiin monsuunin aikaan eli sesongin ulkopuolella. Löysin siis halvan guesthousen itselleni kahdeksi viikoksi ja alkutunnelma tässä (länsimaalaisille turisteille) rakennetussa rantalomakohteessa, jollaista yleensä välttelisin, oli leppoisa ja uinuva. Olen ollut useassa paikassa Aasiassa sadekauden aikaan, ihmiset usein turhaan välttelevät matkustusta juuri silloin. Joinain vuosina tosi ripottelee hieman enemmän mutta usein sadekaudella satelee silloin tällöin, ilma on toki nihkeän kuuma ja kostea mutta aurinkokin näyttäytyy ja joskus jopa suurimman osan päivästä mutta ennenkaikkea saa nautiskella offseasonin rauhasta ja hinnoista.

Tutustuin heti muutamaan paikalliseen yrittäjään, joiden kanssa sainkin parin viikon aikana keskustella mieleeni nousevista huomioista ja ilmiöistä. Kovalamissa ollessani treenasin, joogasin, lueskelin ja oleskelin. Sekä nukuin hyvin. Ja vietin aikaa rannalla… Ymmärsin erityisen hyvin tänä vuonna erään asian. Olen viettänyt aikaa Intiassa useamman vuoden. Ja valtaosan tästä ajasta intialaisten ihmisten kanssa, asuen heidän kanssaan, työskennellen heidän kanssaan ja harjoittaen ja opiskellen joogaa intialaisten opettajien johdolla eri puolilla Intiaa. Olen myös saanut vuosien aikana matkustaa miltei 20 osavaltiossa tavaten paikallisia kaikkialla. Nykyään parhaat ystäväni ovat intialaisia, harjoitan elämäntapaa, jonka juuret ovat peräisin tästä toiseksi kotimaaksenikin nousseesta maasta enkä voi muuta kuin todeta että vuodet ovat muuttaneet minua monin tavoin. Tavatessani toisinaan muita länsimaalaisia reissaajia olen oivaltanut syyn siihen, miksi olen päässyt sukeltamaan niin syvälle tähän kauniiseen kulttuuriin ja oppinut ymmärtämään sitä ja sen hienovaraisiakin vivahteita kenties enemmän kuin ulkopuolisen silmin.

Monet Intiassa aikaa viettävät länkkärit ja reissaajat viettävät enimmäkseen aikaa muiden samanlaisten kanssa. Länsimaalaiset joogaopiskelijat toisten länsimaalaisten joogaopiskelijoiden kanssa, reissaajat jakavat palan matkaa toisten reissaajien kanssa, Intiassa työskentelevät länsimaalaiset taas kansainvälisessä työyhteisössään muiden muualta tulleiden kanssa. Tämähän on aivan ymmärrettävää ja ihminen tapaa hakeutua omanlaiseensa ympäristöön hakien kenties tiettyä turvallisuuden tunnetta tuttuudesta ja samankaltaisuudesta? Kokemus maasta jää kuitenkin erilaiseksi ja sitä kenties vuosienkin jälkeen katsoo ulkopuolisen silmin.

Keskustellessani muutaman suomalaisen tuttavan kanssa, joiden mielestä elämäni on jotenkin käsittämättömän jännittävää ja erilaista, olen ymmärtänyt että elämästäni on tullut minulle normi. Olen sopeutunut ja sisäistänyt tiettyjä palasia kulttuurista siten, että koen sen olevan minulle itsestään selvää ja normaalia, omaa arkea joka ei vaadi mitään erityistä ponnistelua tai sopeutumisprosessia. Sujahdan rooliini Intiassa miltei samantien saavuttuani. Kaikki vuodet, joita olen saanut viettää intialaisten ystävieni parissa, ovat ikään kuin koodanneet minua ja kulttuurista taustaani nyttemmin erilaiseksi. Huomaan sen tarkkailija-persoonana monenlaisissa tilanteissa; kuinka intuitioni arkisissa tilanteissa tässä toisessa kulttuurissa on kehittynyt, kuinka reagoin ja toimin erilaisissa arjen kierteissä, kuinka kommunikoin ihmisten kanssa ymmärtäen mentaliteettia ja intialaista mielenlaatua tavoin, jotka ovat niin hienovaraisia että niitä on vaikea pukea sanoiksi. Kuinka ymmärrän tapoja, traditioita ja rituaaleja sekä niiden merkitystä, kuinka olen tietoinen tabuista ja niiden kääntöpuolena erilaisista velvollisuuksista ja vastuista, joita intialaisilla on muuten vapautemme näkökulmasta erittäin paljon. Kuinka käyttäydyn erilaisten ihmisten kanssa, kuinka viittaan ihmisiin ja kuinka osoitan kunnioitusta kohdatessani ihmisiä, joilla on yhteisössä erilainen merkitys. Kuinka ymmärrän paikallisten huumorintajua tai arkisia viittauksia sekä erilaista arvomaailmaa. Elämästäni Intiassa on siis tietyllä tapaa tullut normi ja itsestäänselvyys kiitos näiden vuosien ja sen tosiasian, että valtaosan ajastani olen viettänyt paikallisten kanssa. Samalla tiedostan toki entistä vahvemmin tietyt muuttumattomat suomalaisuuden elementit itsessäni; ennenkaikkea etuoikeutettu asemani elää näin ja toimia tarkkailijana toisessa kulttuurissa on mahdollista vain ja ainoastaan koska olen syntynyt naisena tällaiseen maahan Intian sijaan.

Joskus länsimaalaiset reissaajat jakavat kokemuksiaan ja tekevät yleistyksiä intialaisista hakien minusta, toisesta länsimaalaisesta ymmärtäjää. Tällaisissa hetkissä koen oloni vaivaantuneeksi enkä kykene samaistumaan ja ymmärrän että suodatan nämä kokemukset erilaisen filtterin läpi heidän puhuessaan ”minun ystävistäni ja toisesta perheestäni”. En tiedä osaanko pukea sanoiksi sitä, miten asian koen, mutta Kovalamissa tiedostin asian selvemmin kuin koskaan;

Länsimaalaiset ovat tuoneet mukanaan paikkaan varsinaisen kulttuurikeskuksen; biletystä, alkoholia, huumeita ja kauniisti kuvailtuna hyvin vapaamielistä seksuaalisuuden toteuttamista. Päivittäin paikalliset nuoret miehet lähestyivät minua treffipyyntöineen. Tutustuessani taas (yllättäen) paikallisiin, keskustelin aiheesta kanssaan; länsimaalaiset naiset saapuvat Kovalamiin, kuten moniin muihinkin vastaaviin paikkoihin lomalle viikoksi tai pariksi, käsitteen loma pitäessä sisällään kaikkea yllä kirjoittamaani. Paikallisilla miehillä on siis paljonkin kokemusta siitä, että länsimaalaisilta naisilta kyllä nimittäin saa ja usein. Kaivatessani hierontaa löysin alueelta hyvän hierojan, mutta miltei kaikki hierojat tarjoavat täyden hoidon palvelua. Olen aiheesta maininnut aiemminkin ja tyypillisesti Intiassa voi olla paras välttää mieshierojia, jollei tiedä paikasta tarkemmin. Eräs paikallinen vyöhyketerapeutti kertoi minulle kuinka paikallisten miesten silmissä kaikki hierontaa haluavat naiset haluavat vain käytännössä seksuaalisia palveluita. Ravintoloissa oli sisäänheittäjiä kuin missä tahansa rantalomakohteessa konsanaan ja he huutelivat vaalean naisen nähdessään beer beer vodka vodka drinks drinks! Ja osavaltiossa taitaa olla osittainen alkoholi-kielto kuten monessa muussakin, ilmeisesti tätä on kuitenkin lievennetty turismin takia.

Ensimmäisenä päivänä rannalle suunnatessani pidin vaatteet päälläni. Intialaisessa kulttuurissahan paljaan kehon näyttäminen ei ole sama asia kuin meillä esimerkiksi Suomessa ja se antaa erilaisen viestin. Missä tahansa Intiassa paikalliset naiset kastautuvat veteen vaatteet päällä, oli kyseessä sitten pyhä vesi Ganges tai jokin vesiputous tai vain joki virkistäytymistä varten. Vain suuremmissa kaupungeissa ja moderneilla alueilla saattaa löytyä city-ihmisiä, jotka lomailevat uima-asuissa länsimaalaisten tavoin. Tästä syystä en koskaan ole kokenut houkutusta lähteä nimenomaan Intiassa rantaelämää maistelemaan, se vain ei tunnu luontevalta. Intialaiset miespuoliset ystäväni puhuvat näistä rantakohteista (Kovalam, Varkala, Goa jne.) tiettyyn sävyyn ja heillä on tiettyjä lempinimiä kohteille ja siellä vieraileville turisteille. En tokikaan jaa näitä ajatuksia ja suomalaisena suhtautumiseni alastomuuteen on luonnollista mutta se ei kanna Intiaan. Olen erityisen tietoinen siitä, miten epäluonnolliselta se suhteessa kontekstiin tuntuu, etenkin kun olen viettänyt aikaa aivan toisenlaisilla alueilla ja ymmärrän ihmisten ajatusmaailmaa aiheen tiimoilta. Ranta kuitenkin veti puoleensa, tulinhan Kovalamiin kaivatessani tuota kaikkea vuosien jälkeen; merituulta, vettä elementtinä sekä kepeyttä ja palmupuiden huminaa. Nähdessäni muut länsimaalaiset bikineissään päätin seuraavana päivänä toimia samoin.

Monsuunin aikaan alueelle saapuu paljon pohjoisintialaisia turisteja ja riisuessani vaatteeni tuntui, kun olisin näyteikkunassa. Olin yksi harvoista nuoremmista naisihmisistä koko rannalla ja kaiken lisäksi aivan yksin. Tilannehan olisi varmasti sesongilla erilainen, satojen ihmisten täyttäessä rannan. Olen kuullut lukemattomia tarinoita aiheesta, mutta kun joku henkilökohtaisesti tulee valokuvaamaan telemark-harrastuksesi lopputuotosta kielloistasi huolimatta niin eihän se nyt maailman paras tunne ole. Eräs mies lähestyi minua liiankin intensiivisesti useaan otteeseen halutessaan selfien kanssani ilman vaatteita, kosketellen kehoani ja antaen katseensa vaeltaa niin nälkäisenä, etten ole moista kokenut. Lyhyestä virsi kaunis, mutta voin vain todeta ettei minua saa Kovalamiin rantalomalle uudestaan. Syyt, joiden vuoksi olen Intiassa ovat niin paljon syvemmällä, voin mennä tuulettamaan vähäpukeista tai alastonta kehoani muualle ilman sellaista kulttuurista stigmaa, josta olen aivan liian tietoinen Intiassa. Ehkäpä monet länsimaalaiset eivät ymmärrä tai ennenkaikkea eivät välitä eivätkä ole kiinnostuneita kunnioittamaan paikallisia tapoja. Jos puhun aivan suoraan, olemme tuoneet kaiken tämän heidän kulttuurinsa keskelle ja oletamme heidän vain sopeutuvan ja palvelevan meitä, hyväksyen kaiken sen, joka on niin kaukana heidän arvoistaan ja perinteistään. En näe yleisesti ottaenkaan tällaista turismia mitenkään eettisenä tai oikeana mutta tulipahan kokeiltua ja oltua itsekin yhtälailla osallisena tässä kuviossa. Mutta sain taas tavata mahtavia paikallisia, jotka kertoivat minulle mietteitään avoimesti kaikesta. Opin paljon uutta ja olen kiitollinen siitä.

Seuraavan kuukauden vietimmekin Sri Lankassa nauttien tyhjistä rannoista ja uskomattomasta luonnosta, silmänkantamattomiin tyhjää paratiisi-rantaa, jolla riisuutuessani en ainakaan loukannut ketään. Aikansa ja paikkansa siis kaikelle.

---

En millään muotoa sano, että voisin koskaan ymmärtää intialaista kulttuuria kuten intialaiset. Tulen aina jäämään monin tavoin ulkopuoliseksi koska en ole kasvanut kulttuurissaan. Olen saanut lahjana kasvatuksen modernissa, vapaassa maassa, jonka ansiosta minusta on tullut Heidi Sokka, sellainen kuin olen. Elämäni on täynnä mahdollisuuksia ja sisälläni asuva vapaa sielu ei koskaan voi täysin sopeutua siihen odotusten määrään, joka Intiassa vallitsee, etenkin naisia kohtaan. Huomaan kuitenkin muuttuneeni monin tavoin ja eläväni tietyllä tavalla kahden kulttuurin välissä. Intialaiset ystäväni ja tuttavani suhtautuvat minuun joskus intialaisin tavoin, hämmentäen itseäänkin. Minulla on myös kokemuksia siitä, kuinka esimerkiksi uusi opettaja edellyttää minulta tietynlaista intialaista käytöskoodia tai soveltaa minuun tapoja, jotka ovat tuttuja intialaisesta koulumaailmasta mutta joilta länsimaalaiset yleensä välttyvät tarkemmin asiaan paneutumatta. 😃 Eräs uusi ystäväni kysyi minulta, että koenko muuttuneeni hieman intialaiseksi vuosien saatossa? Hän saa kuulemma minusta intialaisia viboja, olemuksestani sekä tavastani olla vuorovaikutuksessa. Totesin hänelle etten usko, tiettyä samankaltaisuutta voi tulla siitä, että ymmärrän intialaisia ja mukautan kameleonttina toimintaani tilanteen mukaan, mutta sisälläni virtaa hieman villimpi ja vapaa suomalainen veri. Opettajani ja uusi ystäväni Sukesh totesikin ettei hän koe minua intialaisena, mutta erilaisena koska ymmärrän kulttuuria ja sen pieniä vivahteita. Ja olen kiinnostunut niitä kunnioittamaan.

Sosiaalisessa mediassa minulla on laaja joukko ystäviä ja kontakteja erilaisista lähtökohdista. Mukaan mahtuu ihmisiä ympäri maailmaa, ihmisiä joita olen tavannut vaikka missä; Intiassa ja reissatessa muualla tai joogan tai hiihtokoulutyön kautta, laskuihmisiä, joihin olemme laskureissuilla verkostoituneet. Joukon kruunaavat tietenkin suomalaiset toverini, joita onkin kaikista elämäni eri vaiheista mukaan matkaan tarttunut. Voisin siis tiivistää että se joukkio, jolle elämääni jaan jakamisen ilosta (melko usein 😃), on hyvin laaja. Savimajoissa elävistä kastittomista ihmisistä kirjaimellisesti miljonääreihin, ura-ihmisiä, akateemikkoja, temppeli-elämää viettäviä munkkeja ja swameja, jopa temppeli-presidenttejä eli temppelin johtajia, joogaopettajia, joogeja ja länsimaalaisia joogan harjoittajia, seikkailijoita, julkimoita, laitonta toimintaakin suosivia eläinoikeusaktivisteja ja lakimiehiä, naisia jotka eivät saa poistua kotoaan ilman miehen lupaa ja naisia, jotka elättävät itsensä paljaalla kehollaan. Hiihtoihmisiä ja yhteiskunnallisista aiheista kiinnostuneita ihmisiä, entistä kumppaneista, työkavereista ja esimiehistä nykyisiin. Huh huh kiitos. Kiitos että pidätte perspektiivini niin uskomattoman monipuolisena!

Kun valitsen mitä jaan elämästäni, teen sen tietoisesti. Valtaosa ihmisistä somessani on Intiasta, ja jo pelkästään tästä syystä ja kulttuurinsa vuoksi, en jakaisi tietynlaisia kuvia itsestäni koskaan julkisesti. Jo kesällä Sri Lankassa kuvassa tietoisesti paljastamani olkapäät olivat turhan suuri houkutus toisille. Joskus kun postaan hauskan kuvan tai vitsin, saan soimaavia viestejä intialaisilta. Tiedostan myös joukossa olevan ihmisiä, jotka elävät temppelissä ja paljon korkeampien henkisten periaatteiden mukaisesti ja kunnioitan ja arvostan sitä suuresti. Mutta loppuviimein en itse elä temppelissä ja jaan omaa elämääni, joka on sekoitus maallista ja henkistä polkuani. Jos ”vaginan muotoiset lasten kynttilä-piirrokset -meemi” naurattaa minua ja jaan sen, en ole turmeltunut vaikka toiset niin kokevat kulttuurinsa ja perimänsä vuoksi. Jos kuitenkin loukkaan tällä ihmisiä, joiden ymmärrys on aiheesta toinen, saa se tietenkin minut miettimään haluanko tehdä niin toiste. Minulle on kuitenkin päivän päätteeksi tärkeää kunnioittaa toisten näkemyksiä eikä aiheuttaa turhaa eripuraa, tukahduttamatta samalla itseäni. Nämä teemat ovat kuitenkin olleet viikoittaisia, seilatessani sen tosiasian välillä, että olen suomalainen vapaa nainen, mutta toiset näkevät minusta Intiassa sen yhden puolen ja odottavat minulta käytöstä sen mukaisesti. Mielenkiintoista oppimatkaa kerrassaan, en voi olla kuin kiitollinen vaikka toisinaan epämukavia tilanteita kohtaankin. Joskus sohaisen hieman tarkoituksella ampiaispesää hyvin hienovaraisin tavoin ja seuraan popkornikulhon kera tilanteen eskaloitumista. Se on se pieni punkkari yhä sisälläni, joka kiltin hymyn takaa myhäilee. 😃

Kulttuurien kiemuroissa.

Älä kirjoita itseäsi

maailmojen väliin,

nouse merkitysten

moninaisuutta vastaan,

luota kyynelten jälkeen

ja opi elämään.

Paul Celan: Niin kuin kivelle puhutaan

6.11.2018 Armoitetut Aallot

Aletaan taikoo pienestä suurempaa

palvellaan meille suotua elämää

mä tunnen sut lähellä ja kokonaan.

Ollaan nuolia, jousen mukana

kuljetaan pisaroiden mukana toisten pisaroiden luo

luotan sinuun hyvä ihminen

ja eteenpäin.

- Dave Lindholm

Saavuin takaisin Intiaan Sri Lankasta elokuun alussa. Suunnitelmani menivät yllättäen aivan uusiksi pitkäaikaisen ystäväni pettäessä luottamukseni. Minun oli tarkoitus olla toisaalla Etelä-Intiassa erään joogakoulun toiminnassa mukana, opiskellen ja työskennellen ihmiselle, jonka olen tuntenut henkilökohtaisesti jo vuosia. Vain viikkoa ennen paluutani sain kuitenkin vahvistuskyselyihini viestin, että kaikki on peruttu. Takertumatta yksityiskohtiin ja syihin, jotka eivät liity minuun, olin kuitenkin tyhjän päällä lentäessäni kuuden päivän kuluttua Etelä-Intiaan osavaltioon, jossa minulla ei yhtäkkiä ollutkaan suunnitelman suunnitelmaa eikä kontaktin kontaktia. Yhden illan vuodatin kyyneleitä ja annoin epävarmuuteni, pettymykseni ja horjutetun luottamukseni purkautua, mutta jo seuraavana päivänä suuntasin katseen kohti tulevaa.

Onneksemme harjoituksen merkityksen elämässään voi todellakin nähdä vastaavissa tilanteissa sekä omassa kyvyssään sopeutua ja toimia. On hyvä antaa tunnereaktiolle tilaa, mutta siirtyä asian läpikäytyä eteenpäin eikä antaa väliaikaiselle tunnekuohulle liikaa merkitystä tai antaa sen hallita tilannetta. Olen enemmän kuin kiitollinen elämälle siitä, että meditaatioharjoitus on ollut mukana matkassani jo niin kauan, ilman sitä elämä käänteineen saattaisi näyttäytyä kovin erilaisena.

Halusin pysyä Etelä-Intiassa ja paneutua harjoitukseen kolmen kuukauden ajan. Tavoitteenani oli siis löytää hyvä opettaja sekä paikka, jossa voisin asua ja opiskella budjettini huomioiden tehden samalla kirjoitustyötäni. Luojan kiitos minulla on kontakteja ympäri Intiaa, joten laitoin heti aamutuimaan viestin vanhalle tutulle Mysoreen, Karnatakaan. Olimme harjoittamassa astangajoogaa neljä vuotta sitten kyseisessä kaupungissa, ja vanhan tuttavan avulla sainkin itselleni järjestettyä vuokrahuoneen kohtuulliseen hintaan eräältä pieneltä shalalta. Ilmaisin haluni harjoittaa astangan sijaan hathaa sekä osallistua iltapäivän taaksetaivutusharjoituksiin ja sovittuamme yksityiskohdista ostin jatkolennon Trivandrumista Bangaloreen ja huokaisin helpotuksesta.

Elokuun alussa saavuin Mysoreen ja tapasin uuden opettajani Sukeshin. Ihastuin häneen heti ja keskustelimme päätöksestäni vaihtaa oma aamuharjoitukseni astangasta hathaan. Kuukausien aikana päätökseni osoittautuikin parhaaksi mahdolliseksi. Asettauduin aloilleni ja vähitellen löysin uudet rutiinini ja arki omat uomansa. Päivät kuluivat harjoitusten parissa, aamun hatha-harjoitus venyi joskus kolmenkin tunnin mittaiseksi eivätkä keskustelumme näyttäneet saavan loppua tuntien jälkeen. Iltapäivän taaksetaivutusharjoitukset kestivät puolestatoista tunnista pariin tuntiin ja sain myös Sukeshilta meditaatio- ja pranayamaharjoituksen, jota tein ennen iltapäiväharjoitusta. Mantrailin omaa mantrameditaatio -harjoitustani vielä aamulla tai illalla harjoitusten lomassa päivittäistä seremoniaa eli pujaa unohtamatta. Rakensin pienen alttarin shalan tyhjälle seinustalle ja nautin ihmisten aistiessa päivittäisen pujan myötä tilassa muuttuneen energian. Tyhjissä väleissä kirjoitin artikkeleita eräälle sivustolle ja elin arkista elämääni parhaani mukaan. Tylsäksi ei siis aika shalalla suinkaan päässyt käymään. 😊

Opettajani Sukesh on astangi ja astanga-opettaja mutta opettaa myös hathaa ja nautin opetuksestaan suunnattomasti. Hän kertoi minulle, että kaikenkaikkiaan hänellä on ollut 32 oppilasta, jotka vaihtoivat henkilökohtaisen harjoituksensa astangasta hathaan eikä paluuta menneeseen enää ole. Ennen kuin ehdin todeta kuuluvani samaan kastiin, jatkoi hän arvaten minun olevan kolmaskymmeneskolmas. Näinhän tässä pääsi käymään, myönsin naureskellen. Periaatteessa kaikki asanaharjoittelu on hatha -joogaa, eri suuntauksille on vain annettu nykymaailmassamme kaikenlaisia erilaisia nimiä ihmisten mieltä tyydyttämään. Moni kuvittelee, että hatha on lempeäää ja pehmeää ja täysi vastakohta astangalle. Tämä voi olla totta mutta hatha voi myös olla jotakin aivan muuta. Erilaisia opettajia ja erilaisia lähestymistapoja on paljon, Sukesh on hyvin tarkka ja keskittyy perusteisiin ja pohjan rakentamiseen sekä linjauksiin astangasta tutulla tavalla. Kun pohjaa on luotu ja oppilas on valmis, asanoissa viivytään jopa kolmen minuutin ajan; mietipä mikä tahansa aktiivinen asana – hengitys, linjaus, silmät kiinni – kolme minuuttia. Kuka sanoikaan, ettei se olisi myös fyysisesti haastavaa? 😃 Yhtäkkiä astangan viiden hengityksen taktiikka tuntuikin kovin riittämättömältä sukeltaessani uuden harjoituksen myötä syvemmälle kuin astangan myötä koskaan aiemmin.

Kaikelle on paikkansa ja iso osa astangan viehätystä on liikkeen toiseen liimaava vinyasa, joka sitoessaan kaiken yhteen tekee harjoituksesta sen vakiinnuttua meditatiivista ja auttaa kääntymään sisäänpäin kuten tarkoitus onkin. Itse koen että hatha tarjoaa tällä hetkellä syvemmän kokemuksen ja paljon meditatiivisemman ja oivaltavamman harjoituksen asanan eli jooga-asentojen äärellä. Toisina päivinä kehoni oli aivan loppuunajettu, hioessamme harjoitusta apuvälinein ja muuttuvin harjottein. Toisinaan teimme paljon lempeämmän harjoituksen keskittyen kyseisen päivän ja hetken lähtökohtaan ja tarpeeseen. Toisinaan huomasin makaavani matolla äimistyneenä siitä, että opettaja avustaa minua yoganidrasanaan. Pidän hathassa myös juuri siitä, että se antaa enemmän pelivaraa rakentaa harjoitus palvelemaan kunkinhetkisiä tilanteita astangan tietyn mustavalkoisuuden sijaan (joka samalla on osa viehätystä, koen yhä kiintymystä astanga-harjoitukseen ja samanlaisena toistuvassa harjoituksessa on puolensa ja syynsä). Pidin suunnattomasti Sukeshin tarkkuudesta ja syvemmästä asanoiden ymmärryksestä, opin kahden kuukauden aikana uskomattoman paljon etenkin ollessani ainoa hatha-oppilaansa tuossa astangan mekassa. Yksityisopetusta kahden kuukauden ajan, KIITOS!

Keskustelimme enemmän kuin paljon astanga-maailmasta ja kerroin kuinka en ole vuosien aikana koskaan varsinaisesti kokenut kuuluvani astangan pariin ja että energia, joka sen ympärillä leijuu ei ole itselleni ominaista. Ja olen kuitenkin harjoittanut astangaa tovin jos toisenkin ja käynyt eräänkin 500 tunnin opettajakoulutuksenkin nimenomaan astangan parissa (koulutuksen, joka oli kyllä todella todella antoisa ja opettavainen). Olen seurannut Mysoren astanga -yhteisöä nyt yli neljän vuoden ajan enkä osaa samaistua näkemääni ja se mitä näen, jättää minut tietyllä tapaa tyhjäksi. Ihmiset tulevat Mysoreen, joka on kuin eurooppalainen kaupunki palveluineen, viettämään eräänlaista joogalomaa. Painotus on pitkälti fyysisyydessä ja asanassa ja ihmiset valitsevat harjoittaa vain pientä osaa siitä, mitä joogan polku kokonaisuudessaan on. Mysoressa on helppo pysytellä omassa äärimmäisen mukavassa kuplassaan, Intian ja paikallisten ihmisten ulkopuolella. Mainshalasta eli Pattabhi Joisin joogakoulusta, jota eräänlaisena astangajoogan mekkana pidetään, voisin kirjoittaa oman postauksensa 400euron aamuharjoitus-kuukausimaksuineen ja lukemattomine tarinoineen entisiltä ja nykyisiltä tapaamiltani oppilailta. Mutta mikäpä siinä, kukin toimii valitsemallaan tavalla ja löytää harjoituksensa myötä itselleen sopivat elementit. Harjoitukseen sukeltaminen taitaa vain perinteessä näyttäytyä hieman erilailla. 😃

Opettajani totesi, että astangan asanaharjoitus yksinään lisää tulta, ja jos sitä ei muilla polun osa-alueilla tasapainoteta on lopputulos ”arrogance”. En ota asiaan enempää kantaa kuin että tulkaa itse Mysoreen ja luokaa omat johtopäätöksenne. Itse löysin onnekseni myös mahtavia ja sydämellisiä ihmisiä, jotka harjoittavat joogaa antaumuksella vain napsimatta rusinoita pullasta. En muutenkaan itse samaistu lainkaan siihen joogan fyysiseen trendiin, jona koko harjoitus länsimaissa ja Mysoressakin nykyään näyttäytyy. Ette varmaan ole nähneet minusta asanakuvia somessa paria hassua enempää? Itselleni joogaharjoituksen pääpaino on aina ollut muualla kuin asana-harjoituksessa ja se sisäinen matka, jota saan käydä läpi, on jatkuva kiitollisuuden aihe elämässäni. Harjoitan asanaa päivittäin ja se on osa polkuani, mutta se on oma sisäinen harjoitukseni. Lopputuotos näyttäytyköön sitten Instagram -kuvien sijaan siinä, miten elän elämääni ja kohtaan sen. Toki keho on myös minulle tärkeä väline, etenkin kun teen työtä kehollani ja elän melko fyysistä arkea. Valehtelisin jos väittäisin etten pidä siitä hyvää huolta myös fyysisten syiden vuoksi, totta kai teen niin ja onkin tärkeää pitää ajoneuvo kunnossa jotta matkanteko voi jatkua, myös henkinen sellainen.

Viimeisen kuukauden vietin ashramissa eli henkisessä yhteisössä asuen. Kyseinen ashram sijaitsee viidakossa Mysoren kaupungin ulkopuolella, eristyksissä vilinästä ja vilskeestä. Opiskelin joogaterapiaa tiiviissä 200 tunnin opettajakoulutuksessa ja kuukaudesta muodostui uskomattoman antoisa kokemus. Code of Conduct oli ashramissa hyvin tiukka ja tarkoituksena olikin elää kuukausi täysin joogista elämäntapaa viettäen, harjoittaen jokaista joogan haaraa ja sukeltaen harjoitukseen sekä opiskeluun vailla ulkopuolisia ärsykkeitä. Opettajakoulutuksia on hyvin erilaisia ja nykyistä ”alaa” hallitseekin suuri monopoli, Yoga Alliance. Joogakoulun täytyy täyttää tietty kriteeristö voidakseen rekisteröityä Yoga Alliancen alaisuuteen, jonka jälkeen koulu voi tarjota opettajakoulutuksia, joista valmistuttuaan on Yoga Alliancen alainen, rekisteröity joogaopettaja (RYT). Koulutuksia on 100, 200, 300 ja 500 tunnin mittaisia ja itsehän olen aiemmin käynyt astangan parissa 500 tunnin mittaisen koulutuksen, joka kesti kolmisen kuukautta. Olen siis rekisteröity joogaopettaja (RYT500). Kyseinen jooga-ashram, jossa opiskelin joogaterapiaa, on myös Yoga Alliancen alaisuudessa ja opiskelin nyt virallisesti 200 tuntia (RYT) lisää hathajoogaterapiaa. Muut opiskeluni olen suorittanut Yoga Alliancen ulkopuolella ja voinkin jakaa hieman ajatuksiani joogaopettajakoulutuksista ja joogaopettajuudesta yleisesti;

Joogasta on kasvanut käsittämätön bisnes, jolla ei ole paljoakaan tekemistä perinteen kanssa. Yoga Alliancen alaiset kurssit ja koulutukset maksavat tyypillisesti paljon ja minkäänlaista esikarsintaa kursseille harvoin on. Kuka tahansa voi siis maksamalla käydä kurssin ja tyypillisesti vielä 100 ja 200 tunnin koulutuksissa saada todistuksen ja täten toimia joogaopettajana. 300 ja 500 tuntia edellyttävät tyypillisesti jo jonkinlaista taustaa ja todistuksia ei jaeta vain rahaa vastaan kuten mielikuva monien kurssien kohdalla 100 ja 200 tunnin ollessa kyseessä on. Tämä on niin kaukana joogan perinteestä kuin olla voi, opettajuuteen kasvettiin gurun, eli oman henkisen opettajan johdolla oman pitkäjänteisen harjoituksen ja oivallusten kautta. Antautuminen ja sitoutuminen omaan harjoitukseen oli tärkeää ja miten voisimmekaan jakaa syntyneitä oivalluksia muille muutoin kuin oman kokemuksemme kautta? Jooga on kokemuksellista tiedettä eikä sitä voi ostaa kuukauden kurssilta vaan se edellyttänee hieman muutakin.

Kuukauden kurssilta ei siis mielestäni kukaan valmistu joogaopettajaksi ilman omaa jatkuvaa päivittäistä harjoitusta matolla ja ennenkaikkea sen ulkopuolella, eläen todeksi oppimaansa ja opiskellen käytännön elämässä muitakin haaroja. En edes liittynyt aikanaan Yoga Alliancen alaisuuteen heti sertifikaatin saatuani, koska olin melkoisen skeptinen koko aihealueen tiimoilta. Sittemmin maksoin (taas kerran suuren summan rahaa kurssimaksujen lisäksi) liittymismaksuni ja olen virallisesti rekisteröity viidensadan tunnin opettaja. Toki me rekisteröidyt opettajat saamme Yoga Alliancelta sitten alustan, jossa voimme esitellä itseämme sekä vastaanottaa jatkuvia sähköposteja. 😃 Länsimaissa RYTin merkitys on töitä hakiessa suuri ja ilman sitä harvoin pääset kaupallistuneen joogan parissa työskentelemään.

Kuten olen aiemminkin kertonut, en jaa joogan kaupallistuneita piirteitä välttämättä oikeina tai suuntausta hyvänä, mutta maailma muuttuu ja haluan jakaa oppimaani siinä kehyksessä, jossa me länsimaissa toimimme. Mukaudun siis siihen ja sehän yksi vahvuuksistani onkin, kyky sopeutua ja mukautua muuttuviin olosuhteisiin. Yoga Alliancen alaiset koulutukset jakavat tietyn saman vaatimustason mutta ne voivat olla sisällöltään ja rakenteeltaan hyvin erilaisia. Osa joogakouluista toimii lännessä ja ne tarjoavat koulutuksia, jotka kestävät esimerkiksi vuoden ja opiskelu tapahtuu lähijaksoissa esimerkiksi kerran kuukaudessa. 200 tunnin koulutus voi maksaa jopa 4000 euroa, pidemmät koulutukset jopa enemmän. Itselleni tämä tapa ei sopisi, minulle on tärkeää olla tradition lähteellä Intiassa ja opiskella intialaisten opettajien johdolla. Joka tapauksessa olen muutenkin Intiassa, joten se on myös kätevää ja edullisempaa. Kun koulutus on rakennettu kuukauden, kahden tai kolmen mittaiseksi intensiivikurssiksi pääsee myös harjoitukseen ja sen soveltamiseen sukeltamaan aivan erilailla kuin lähijaksoilla kaupungin vilinässä. Toki kaikilla ei ole mahdollisuutta ja halua lähteä Intiaan, joten länsimaalaiset koulutukset löytävät paikkansa koulutusviidakossa hyvinkin vahvasti. Koulutuksen jakautuessa pidemmälle ajanjaksolle asioita ehtii myös prosessoida syvemmin ja ajan kanssa koulutuksen aikana, ei sen jälkeen kuten itse näen tärkeänä intensiivikoulutusten kohdalla. Kuukausi tai kolme tarjoaa pohjan, suuri osa oppimisesta tapahtuu harjoituksen äärellä kurssin jälkeen.

Intiassa 200 tunnin koulutukset maksavat tyypillisesti 1500 euron tietämillä, osa on hieman halvempia ja osa kalliimpia. Itse maksoin 500 tunnin koulutuksesta majoituksineen ja ruokineen vajaan kolmen kuukauden ajalta hieman alle 3000 euroa hyvin tunnetussa ja tunnustetussa koulussa. Majoitus oli kahden hengen jaetussa huoneessa ja koulutus oli erittäin laadukkaasti rakennettu. Opettajat olivat astangan parissa tunnettuja ja mainettakin saaneita, etenkin filosofia-, pranayama- ja jooganidra -opettaja Sunil Sharma jätti pysyvän jäljen minuun sen prosessin myötä, jota läpikävin kolmen kuukauden aikana opastuksellaan. Opin asanasta todella paljon ja kuukaudet olivatkin myös fyysisesti erittäin intensiivisiä. Ensimmäisen kuukauden harjoitimme aamulla astangajoogan 1. sarjaa ja opiskelimme tiiviisti filosofiaa, pranayamaa, anatomiaa, jooganidraa, meditaatiota sekä teimme opetusharjoittelua ryhmän parissa. Seuraavat kaksi kuukautta harjoitimme aamuharjoituksen lisäksi iltapäivällä astangajoogan 2. sarjaa ja aloimme opettaa vuoropäivin tunteja maksullisille oppilaille shalan alaisuudessa. Samalla syvenivät filosofian ja anatomian opintomme, sekä pranayama-, meditaatio-, mantra- sekä jooganidraharjoituksemme. Päivät olivat tiiviitä ja harjoituksen intensiivisyyden vuoksi sisäinen prosessini käynnistyikin kunnolla vasta ensimmäisen kuukauden jälkeen. Sukelsin äärettömän syvälle ja prosessi, joka jatkui pitkään koulutuksen jälkeen oli elämääni mullistava monella tapaa.

Moni länsimaissa koulutuksen käynyt on kertonut koulutusten olevan sisällöltään vaihtelevia, kenties keskimäärin painotusta on ollut kertomansa mukaan asanaharjoittelussa ja anatomiassa sekä fysiologiassa. Joogan muita polkuja, kuten bhaktia (antaumuksen joogaa) sekä karmajoogaa (tekojen joogaa, pyyteetöntä palvelusta) ei juuri painoteta eikä välttämättä joogan muita haaroja kuten aistien hallintaa ja erilaisia eettisiä ohjeistuksia ja rajoituksia tuoda kursseilla käytäntöön. Astangajooga -opettajakoulutuksessani emme juurikaan tuoneet näitä elementtejä myöskään harjoituksen kautta käytäntöön, vaikka filosofian osalta sukelsimmekin syvälle. Hiljaisuutta (Mauna, osa pratyaharaa eli aistien hallintaa) harjoitimme vain iltameditaation jälkeen aamuharjoitukseen saakka ja ruoka oli tietenkin ahimsan eli väkivallattomuuden periaatteen mukaisesti kasvisruokaa, mutta ei täysin joogisten periaatteiden mukaan valmistettua. Rakastin filosofialuentoja päivän kohokohtina ja kaikista opettajista, joiden opastuksella olen saanut joogafilosofiaa opiskella, Sunil Sharma oli yksi parhaista. Koulutus oli myös rakennettu siten, että eri toiminnot tapahtuivat eri rakennuksissa etäällä toisistaan, joten emme vetäytyneet sivuun arjen vilskeestä vaan ”altistuimme” päivittäiselle vilinälle kulkiessamme majoituksen, ashramin ja kahden eri joogashalan välillä. Toki koulutus oli Rishikeshissä, jossa on melkoisen rauhallinen ja henkistä harjoitusta palveleva tunnelma ympäri vuoden. Monet Intiassa tarjotuista opettajakoulutuksista tapahtuvat myös täysin kaupungin sykkeessä, oppilaiden hankkiessa asumuksen ja ruokailunsa muualta ja saapuen koulutukseen vain päivien ajaksi. Kokemuksesta ei varmaankaan muodostu yhtä intensiivinen ja kokonaisvaltainen näin rakennetussa koulutuksessa.

Opiskelin hathajoogaterapiaa tämän vuoden syyskuusta lokakuuhun Swami Krishnanandan ashramissa. Swami Krishnananda oli Swami Sivanandan oppilas, ja lähestymistavassaan yhdistetään kaikki joogan neljä pääpolkua; bhakti (antaumus, rakkauden jooga), karma (pyyteetön palvelustyö), jnana (tiedon jooga, joogafilosofian opiskelu ja soveltaminen elämään) sekä rajajooga (mielen kehittäminen kohti lopullista vapautumista; osa rajajoogan polkua on hatha asanaharjoituksineen). Kokemus oli lopulta paras tähänastisista kokemuksistani niin Yoga Alliancen alaisista kursseista, joihin nyt enemmän paneudun, kuin kaikista muista kokemuksistani joogan parissa harjoittaessani Intiassa. Kuukauden mittainen koulutus maksoi kaikenkaikkiaan vain noin 350euroa, joka on aivan käsittämättömän halpa verrattuna Yoga Alliancen alaisiin koulutuksiin missä tahansa muualla Intiassa. Opettajat olivat autenttisia ja eivät todellakaan tee työtään rahan vuoksi vaan jakaakseen ymmärrystään, tietoaan ja valoaan rehellisille etsijöille. Toki olosuhteet olivat monelle länsimaalaiselle kenties alkeelliset, majoitus 12 hengen huoneissa ja vain kolme jaettua vessaa ja suihkua 12 henkeä kohti. Teimme joka päivä itse palvelustyötä siivoten, pilkkoen vihanneksia ja valmistellen ruokaa, näin ollen karmajooga näytteli suurta roolia koulutuksessamme ja kulut on helpompi pitää alhaalla koska palkattua henkilökuntaa ei niinkään tarvita. Puitteet olivat yksinkertaiset ja konstailemattomat ja tarjosivat täydelliset olosuhteet tämänkaltaiselle kokemukselle. Mainitsinko muuten mitään myrkyllisistä käärmeistä kuten kobrista, joita alueella asuu leopardien kera..

Herätys oli päivittäin aikaisin kuten joogan perinteessä ja ashrameissa tapana on; heräsimme klo 4.45 ja aloitimme päivän shatkarmojen eli kuuden puhdistusmenetelmän parissa. Jatkoimme kolmen tunnin asana-harjoituksen pariin, jonka jälkeen söimme lounaan ja teimme karmajoogaa. Iltapäivällä opiskelimme filosofiaa, anatomiaa ja fysiologiaa, ayurvedaa ja joogaterapiaa. Tämän jälkeen lausuimme mantroja, teimme pranayama -harjoituksen sekä jooganidran. Päivällisen jälkeen oli vuorossa jokailtainen kirtan, jonka jälkeen pääsimme nukkumaan. Ohjelma oli tiivis, niin tiivis että laskimme 28 päivän aikana tunteja tulevan 200 sijaan reippaasti yli 240. Meillä oli viikottain yksi vapaapäivä, mutta vapaapäivinä teimme spesiaaliaamuharjoituksen tai erityisiä shatkarma -harjoituksia, karmajoogaa ei sopinut jättää välistä ja illalla lauloimme taas henkisiä lauluja kirtanin merkeissä. Varsinaisia vapaapäiviä tähän intensiivikoulutukseen ei siis sisältynyt. Tavoitteena oli noudattaa Maunaa, hiljaisuutta, noin 90 prosenttia ajasta. Pukeutumisen, käyttäytymisen ja toiminnan suhteen säännöt olivat selkeitä ja länsimaalaisille kenties tiukkoja. Alussa puhelimemme kerättiin pois ja tarkoituksena oli, ettemme pitäisi yhteyttä ulkomaailmaan lainkaan, saimme kuitenkin käytännön syistä puhelimet takaisin koska opiskelumateriaalit sekä tehtävät lähetettiin sähköisessä muodossa. Tätä ei siis täysin oltu mietitty loppuun saakka.

Koska opiskelimme joogaterapiaa, tarkoitus oli elää joogista elämää joogaterapian periaatteiden mukaan 24/7. Koko koulutus oli siis ikään kuin kokemuksena paljon syvempi ja omakohtaisten kokemusten kautta oivalluttavampi kuin moni vastaava koulutus. Joogaterapiaan sen syvemmin sukeltamatta tärkeimmät perusteet ovat biologisen kellon noudattamisessa sekä ruokavaliossa. Tietenkään emme jätä opiskelua vain teorian tasolle vaan elämme sitä ashramissa todeksi aikataulun, tiettyjen rytmien sekä ruokavalion osalta. Söimme tiettyinä kellonaikoina joogisten periaatteiden mukaisesti valmistettua vegaanista ruokaa, joka oli melko mietoa ja vähäisesti maustettua. Shatkarmoista eli puhdistusmenetelmistä teimme tarkemmin läpikäymättä (google auttaa jos kiinnostaa) päivittäin jala netiä ja sutra netiä, jotka ovat itselleni jo vuosien ajan päivittäisiä tuttavia sekä kunjalia, jossa juomme lämmintä suolavettä ja oksennamme sen ulos. Teimme myös erilaisen puhdistusrituaalin, shankaprakshalanan, eräänä vapaapäivänämme. Shankaprakshalanissa juodaan lämmintä suolavettä, suoritetaan tiettyjä asanoita ja käydään tyhjentämässä suoli. Tämä toistetaan viisi kertaa tai kunnes ulos tulee vain keltaista tai vihreää vettä, riippuen shankaprakshalanin vahvuudesta (kevyt tai koko versio).  Riippuen siitä, teemmekö kevyen vai koko version päivän aikana joko syödään kevyesti intialaista hyvin sulavaa ruokaa khichdiä ja lähdetään päivän askareisiin, tai levätään koko päivä ja syödään vasta illalla. Teimme shatkarmoista myös tratakaa. Kaikki shatkarmat ovat itselleni aiemmin tuttuja, mutta esimerkiksi kunjalia en koskaan ole tehnyt näin säännöllisesti kuukautta putkeen.

Noudatimme pratyaharaa eli aistien hallintaa monin eri tavoin; hiljaisuus ja pranayama- sekä jooganidraharjoitukset päivittäin. Elimme tietenkin ashramissa selibaatissa harjoittaen myös ajatusten ja puheen tietoista hallintaa. Sovelsimme joogan eettisiä ohjeistuksia ja rajoituksia monella tapaa arjessamme ashramissa. Ohjeistus mieleen nousevien kysymysten suhteen oli tiukka; tarkoitus oli sukeltaa omaan sisäiseen prosessiin ja oivallusten kautta löytää vastaukset sisältään sen sijaan että häiritsisimme jatkuvasti muita oppilaita tai opettajia kysymysten tulvalla. Tein 28 päivän aikana enemmän muistiinpanoja luennoilla kuin 500 tunnin koulutuksessa yhteensä, syitä tähän on muutamia; Toki perinteen mukaan jooga ei todellakaan edellytä muistiinpanoja, opettaja – oppilassuhteessa edetään asia kerrallaan ja se sovelletaan käytäntöön, kunnes ollaan valmiita seuraavaan oppituntiin. Nykyisenlainen tapa syöttää tietoa käsittämätön määrä lyhyessä ajassa ei aivan kulje linjassa tämän kanssa. Koinkin tietynlaista liiallista ähkyä tiedonmäärän parissa, kävimme läpi monia aihealueita syvällisemmin kuin aiemmin vaikka aikaa oli vain 28 päivää.

Opettajamme Dr Ashutosh, guruji kuten intialaisessa perinteessä kunnioittavasti henkistä opettajaa kutsutaan, on modernin lääketieteen tohtori ja ayurvedalääkäri sekä tehnyt väitöskirjan joogasta ja opiskellut guru -perinteessä vuosikymmenten ajan. Hän pyörittää opetustyön ohella Delhissä klinikkaa ja on opettanut ja elänyt joogista elämäntapaa ja joogaterapiaa miltei läpi elämänsä. Sain sattumalta kurssin jälkeen kunnian ja kutsun vierailla kodissaan ja klinikallaan palattuamme Delhiin samalla lennolla, ja olin enemmän kuin inspiroitunut nähtyäni kuinka hän klinikallaan toimii. Hän ei tee numeroa itsestään, ei lainkaan, mutta pääsin mukaan vastaanotolle todistamaan kuinka hän hoitaa lukemattomia köyhiä ihmisiä klinikallaan ilmaiseksi. Kuinka hän kohtasi ihmiset, kuinka hän kohtasi minut. Ymmärrys ja lämpö joita hän säteilee kosketti elämääni enemmän kuin muu kuukauden aikana oppimani yhteensä. Päädyin viettämään koko päivän kodissaan ja keskustelumme olisi jatkunut loputtomiin jollei hän olisi joutunut hoitamaan velvollisuuksiaan työnsä parissa. Siinä on mies joka elää joogaa todeksi tavoin, joista trendikkäissä joogahousuissa merkkimatolla asanan parissa mutkalle taipuvat länsimaalaiset voisivat ottaa oppia. ❤

Ashramissa elämä oli kurinalaista ja aikataulutettua, meillä oli harvoin 15 minuuttia tai toisinaan puoli tuntia aikaa hieman hengähtää ohjelman välissä. Saimme muutaman päivän välein tehtäviä, jotka koostuivat 15 – 35 kysymyksestä kaikkien luentojen aihealueista eikä meille annettu erikseen aikaa vastata tehtäviin. Saimme siis haastaa itseämme ja löytää aikaa tyhjästä sekä venyttää toisinaan nukkumaanmenoa pystyäksemme palauttamaan tehtävät ajoissa. Kaikenkaikkiaan vaatimustaso ja aikataulun tiukkuus olivat koulutuksessa omaa luokkaansa aiemmin kokemaani verrattuna. Meiltä odotettiin enemmän ja opiskelimme ja harjoitimme enemmän. Teimme opetusharjoituksia ja ohjasimme kukin lyhyiden pätkien lisäksi myös kaksi kokonaista joogaterapian periaatteiden mukaisesti rakennettua hathajoogatuntia. Pääsimme myös kaikki johtamaan kirtania, eli esilaulamaan henkisten laulujen yhteislaulu-hetkissä. Asanaopettajamme Yogacharya Kadambari oli myös aivan uskomaton esimerkki lempeydestä ja myötätunnosta, vaikka hän opetti meille nimenomaan asanaa hän painotti, ettei omalla polullaan ole saanut juurikaan oivalluksia asanaharjoittelun avulla vaan kaikkien muiden joogan haarojen harjoittamisen kautta. Toki asana on pitänyt kehonsa kunnossa ja energiakanavat auki ja valmiina meditaatioon, mutta suurimmat muutokset ovat tapahtuneet muun kuin asanan ansiosta. Aivan kuten omakohtainen kokemuksenikin itselleni osoittaa.

Viimeistä edeltävänä päivänä vuorossa oli loppukoe, joka toteutettiin yksilöhaastatteluna aiemmin tekemäni kirjallisen kokeen sijaan. Olin vuorossa miltei viimeisenä, joten odotin vuoroani jännittyneenä koko päivän. Olen kirjoittaja, se on tapani tuoda ajatukseni ja osaamiseni esiin teorian osalta ja mietin kuinka suhtaudun teknisiin kysymyksiin joita luvassa olisi. Ihmiset kertoivat pitkin päivää millaisia kysymyksiä heiltä oli kysytty ja ehdin ottaa odotellessani päiväunet kunnes joku herätti minut; Heidi, Heidi! Nyt on sinun vuorosi! Olin nukahtanut hieman liian pitkäksi aikaa ja suoraan sängystä unenpöpperössä riensin saliin. Kokeesta muodostuikin enemmän (palaute)keskustelu ja olin aivan äimistynyt sen luonteesta. Kuulumisten vaihdon jälkeen opettaja katsoi minua ja totesi; Heidi, sinun tehtäväsi ovat olleet suurenmoisia, ne ovat erittäin hyvin jäsenneltyjä ja sisällöltään täydellisiä. Minulla on sinulle vain yksi nöyrä pyyntö, pyyntö minulta sinulle. Jaa. Jaa enemmän sitä mitä sinulla ja sisälläsi on. Mene ja jaa sitä muille, sillä sinulla on jaettavaa. Olin aivan äimistynyt ja otettu ja päädyimmekin vain lopulta keskustelemaan, kunnes lähdin pois. Sain myös palautetta englanninkielen taidostani, jonka sujuvuuden vuoksi minun luultiin useamman kerran olevan kotoisin englantia pääkielenä puhuvasta maasta ja minulta myös monesti kyseltiin sanavinkkejä tai sanojen merkityksiä kuukauden aikana. 😃 Kuinka mahtavaa onkaan huomata, että kuluneet vuodet, joina olen käyttänyt niin töissä kuin vapaa-ajalla englantia kenties enemmän kuin suomenkieltä konsanaan, ovat todella hyödyttäneet. Hieman saatoin käydä vessassa tirauttamassa onnen kyyneleitä palautekeskustelun jälkeen.

Itselleni suurin haaste ashramissa oli jaettu majoitus, en nukkunut kuukauden aikana juurikaan. Selvästikin harjoitusten avulla kohonnut prana, elämänenergia, sekä ympäröivät, oikealla tapaa ruokkivat olosuhteet auttoivat pusertamaan kurssin läpi aivan kertakaikkisen minimaalisilla unilla. Äänet tai häiriötekijät eivät minua tyypillisesti häiritse, mutta jonkinlainen energeettinen kasauma, jossa en saa omaa tilaa johon vetäytyä lataamaan akkujani vaikuttaa minuun. Kokonaisuutena koulutus oli käsittämättömän antoisa ja nyt vasta prosessoinkin paljon kaikkea oppimaani. Joogaterapia ja terapeuttinen lähestymistapa joogaan sekä Swami Sivanandan sekä Krishnanandan tapa yhdistää polut tälla tavalla arkiseksi kokonaisuudeksi ja elämäntavaksi muutti käsitystäni monesta asiasta ja antoi minulle enemmän kuin aiemmin opiskelemani yhteensä. Tuntuu, että olen raapaissut joogaterapian osalta vain pintaa ja voinkin kirjoittaa siitä erikseen myöhemmin. Suurin haaveeni tällä hetkellä syntyi Bangaloressa, jossa vierailin ystäväni luona ennen Mysoreen suuntaamista; Hän opiskelee joogaa yliopistossa Bangaloressa tehden tällä hetkellä väitöskirjaansa joogasta ja tietoisuudesta. Samassa yliopistossa voi opiskella myös joogaterapiaa ja se on mahdollista myös länsimaalaisille. En ole vuosiin syttynyt mistään ajatuksesta yhtä paljon ja siksi tämä kaukaisen, etäisen haavekuvan tuonkin jo julki ilmoille nyt. Toki se edellyttäisi luultavasti kunnollista rahallista valmiutta ja säästöjä lukukausimaksuineen ja elämänkustannuksineen useamman vuoden ajaksi, ilman tulonlähdettä pitkään aikaan. Asuminen kampuksella ja tiivis opiskelu yliopistossa, siinäpä olisi pohdittavaa - Onko minusta siihen, riittääkö älyllinen kapasiteettini opiskella joogaterapiaa pidemmälle yliopistotasolla? Skeptikot heti kysyvät mitä sinä moisella tutkinnolla Suomessa teet, mutta minut tuntevat tietävät ettei se suorin ja valmiiksi pedatuin polku ole koskaan ollut minua varten. Ainahan voin itseni työllistää tavoin, joista en vielä osaa edes unelmoida! Sitten kun muutama kymppitonni syliini putoaa, saamme nähdä tuleeko tämä joskus vielä tapahtumaan. Jättäkäämme unelma avoimeksi. ❤

Mielenkiintoisin omaan terveyteeni liittyvä projekti joogaterapiaa sivuten liittyy sairastamaani endometrioosiin. Keskityimme luennoilla paljonkin hormonitoiminnan tasapainottamiseen liittyviin aiheisiin mutta intensiivinen harjoitus ja kenties aikataulun vuoksi kohonnut stressitaso nostivat taas ongelmiani esiin ja omat kuukautisvaivani hieman nostivat päätään. Keskustelin aiheesta opettajani kanssa, luottaen hänen moniulotteiseen laajaan tietoonsa, ja sain häneltä ohjeen. Käyn ensin kuvaamassa nykyisen tilanteen, jonka jälkeen jatkan shatkarmoja seuraavasti; Seuraavat kuusi kuukautta teen Kunjalia joka päivä, ja Shankaprakshalanan kerran kuukaudessa samaisen kuuden kuukauden ajan (tehdään yleensä vain 1-2krt vuodessa). Kuukautishäiriöt kuten endometrioosi ovat tyypillisiä Pitta -vaivoja (yksi ayurvedan kolmesta doshasta, kehotyypistä, jota edustaa tulielementti ja itse olen enimmäkseen Pitta). Kunjal ja shankaprakshalan hoitavat yhdessä tasapainottaen Pittan vaivoja. Kuuden kuukauden kuluttua käyn uudelleen lääkärissä tarkistamassa tilanteen laadun. Opettajan mielestä shatkarmat itsessään hoitavat koko ongelman pois, ja voisinkin kirjoittaa kokonaisen kirjan shatkarmojen eduista ja tutkimuksesta, jota Intiassakin aiheen tiimoilta on tehty. Odotan mielenkiinnolla mitä projektilleni käy, minulla on myös Sukeshin laatima oma aamuharjoitus, jossa on huomioitu ongelmani endometrioosin kanssa sekä ystävältäni saatu mantrameditaatioharjoitus, jonka opiskelemassaan yliopistossa on tutkittu auttavan endometrioosiin. Mantrojen vaikutuksesta terveyteen ja hyvinvointiin voisin kirjoittaa toisen kirjan. Mitenkäs se menikään sen tiedonjanon kanssa, antakaa minulle mahdollisuus opiskella joogaterapiaa yliopistossa Bangaloressa kiitos! Lupaan jakaa oppimaani läpi koko elämäni! 😃

Nyt olen palannut Lappiin ja hiihtokoulutyön ohella palaan ohjaamaan KuruYogalle kaikki arjen iltatunnit sekä varmasti myös paljon muuta, kuten kyselyitä on jo tilaustunneista tupsahdellut! Minut näkee siis siellä ainakin 12 viikkotunnin verran ja jatkossa varmasti enemmänkin. Tarkoitus olisi myös aloittaa viikottaiset mantrailut kotonamme talven ajaksi sekä vähän spesiaalimpaa kirtania vierailevien oikeiden kirtan-muusikkojen johdolla, pysykäähän kuulolla! Olen täynnä käsittämätöntä kiitollisuutta opettajiani kohtaa ja mieleeni muistuu Yogacharya Kadambarin toteamus työstämme ja merkityksestämme opettajana; Tehtävämme ei ole jakaa omaa polkuamme sellaisenaan muille, vaan kulkea rehellisesti omaa polkuamme ja jakaa muille eväät raivata oma polkunsa sen näköiseksi kuin sen on tarkoitus muovautua. Oma harjoitukseni on ikuisen elämäntavan polulla ja uskonnollisesti tunnustuksellista mutta jokaisen, jonka kanssa kohtaamme ja joille saan kunnian jakaa palasen oppimaani, polku voi olla aivan erilainen. Ja miten mahtavaa se onkaan, lopputulos on niin kaunis ja monisyinen kun kukin maalaa näkemyksensä siitä juuri omalla tavallaan, erilaisia värejä käyttäen. Kiitos teille kaikille ja nähdään matolla ja sen ulkopuolella. Rakkautta kaikille sydämeni pohjasta. ❤