22.6.2017 Watching The Wheels

Kantaessaan omaisuuttaan mukanaan puolet vuodesta, tulee väistämättä pohtineeksi suhdettaan materiaan ja siihen, mikä on tärkeää. Monet ystäväni Intiassa omistavat päällänsä olevien vaatteiden lisäksi hyvin vähän; ehkä puhelimen, muutamia muita vaateparsia, kenties muutaman esineen ja parit sandaalit. Oma rinkallinen täynnä länsimaalaisen hyvinvointivaltion arkisia osasia tuntuu monesti hyvin kohtuuttomalta ja liialliselta toisten eläessä tyytyväisenä niin paljon vähemmällä. Moni on minulta kysynyt mitä minä kannan mukanani ja että onko siellä Intiassa turvallista, eikö siellä ole kovin likaista, onko sinulla rokotuksia, mitä teet jos sairastut? Minäpä kerron, ehken mitään uutta ja mullistavaa mutta ehkäpä hyödyllistä jollekin.

Kantamuksista puheen ollen; kukin tietenkin kantaa mukanaan mitä tärkeäksi kokee. Olen tavannut todella paljon reissaajia jotka ovat erityisen ylpeitä matkustaessaan kärjistetysti yhdellä Alepan muovikassilla ja kaksilla kalsareilla, muiden ratkaisujen ollessa vääriä, osaamattomia tai huononlaisia heidän mielestään. No, toki paljon reissatessa tavaramäärä tuppaa kassin pohjalla vähenemään, mutta mikäpä siinä jos joku haluaa kantaa selässään enemmän? Omat prioriteetit, reissun sisältö ja tarkoitus, vaihtuvat olosuhteet, omat erityistarpeet – on monia syitä miksi kunkin kantamukset ovat erilaisia ja hyvä niin. Siksipä en annakaan mitään yleispäteviä neuvoja vaan kehotan miettimään matkan tai oleskelun tarkoitusta, paneutumaan reissu/asuinkohteeseen, sen säähän ja olosuhteisiin ja mahdollisuuksiin hankkia päivittäisiä tarvikkeita paikan päältä, miettimään omia tottumuksiaan; mistä voi tinkiä ja mistä ei sekä pohtimaan tavaran merkitystä ja suhdettaan siihen noin yleisemmin.

Itse kannan omaisuuttani mukanani Haglöfsin 50 litran naisten rinkassa (kuukauden mittaisen reppureissun olen vielä tehnyt 25 litran päivärepulla). Plussaa omassa rinkassani ovat minulle sopivat säädöt sekä passeli koko, tyhjemmäksi pakattuna rinkka on kulkenut myös ulkomittojen puolesta käsimatkatavaroissa (paino tietenkin huomioiden). Tarvittaessa rinkka on kuitenkin melkoinen tilaihme. Miinuksena tässä rinkassa on se, ettei sitä saa avattua sivuilta, jonka huomioin jo tätä hankkiessani mutta muut tekijät vaikuttivat ostopäätökseeni enemmän. Seuraavassa rinkka-hankinnassani tuo seikka tulee kuitenkin olemaan tärkeämpi vaikutin, mikäli nykyinen ei vastaakaan odotuksiini ja kestä ikuisesti. ;) Nykyinen rinkkani on hankittu muistaakseni 5 – 6 vuotta sitten ja se on kestänyt useita pitkiä ja lyhyempiä reissuja, muun muassa bussien katoilla pomppimista, junien lattioilla ihmismassojen seassa laahaamista sekä eri säille altistumista vailla ongelmia. Vetoketjut, kiinnityssoljet, kangas, kiristysnauhat, olkahihnat ja selän säätösysteemi toimivat yhä moitteettomasti. Tämän rinkan mukana ei tullut integroitua sadesuojapussia, joten sellaista kannan aina erikseen mukana. Rinkka itsessään on kuitenkin melko likainen ja pysyvästi tahriintunut, enimmäkseen Intian jäljiltä. Rinkan kanssa kannan joko olkalaukkua, jonka saan vedettyä vatsapuolelle roikkumaan tai pientä (suureksi muuntautuvaa :D) päiväreppua, kuten nyt tällä reissulla. Päivärepussa kannan tyypillisesti kaiken arvokkaamman ja esimerkiksi junissa ja busseissa uskallan jättää rinkan paikalleen vessareissujen ym. ajaksi päivärepun kulkiessa mukanani kokoajan.

Rinkkaa pakatessa on tietenkin suuri merkitys sillä, minne on suuntaamassa. Laskureissu Etelä-Amerikkaan talviaikaan tarkoittanee melko erilaista sisältöä kuin saarihyppely Kreikan saaristossa. Pakkauksessa käytän apuna erilaisia pusseja ja järjestelijöitä, sekä viikkaan esimerkiksi vaatteet tietyllä tavalla säästääkseni tilaa. Listaan alle asioita, joita kannan nykyään mukanani viettäessäni puolet vuodesta Intiassa.

Elektroniikka

Jos en kirjottaisi ajatuksiani itselleni (ja harvakseltaan blogin muodossa muillekin) ylös, enkä ottaisi valokuvia jotka haluan siirtää tietokoneelle, katsella ja jakaa eteenpäin, en kantaisi mukanani kannettavaa tietokonetta. Näitä asioita haluan kuitenkin puolen vuoden aikana tehdä, joten mukanani kulkee 13tuumainen ohut ja kevyt tietokone suojapussissaan. Puhelin ansaitsee myös paikkansa tavaroideni joukossa, aina Intiaan saavuttuani hankin paikallisen liittymän jossa on puheaikaa sekä nettipaketti, josta tarvittaessa jaan myös netin koneelle. Liittymäni on pre-paid ja ympäri maata siihen on helppo ladata lisää puheaikaa tai nettipakettia erilaisissa kadunvarsi-kojuissa ja kioskeissa. Puhelimen laturia ei ole syytä unohtaa kotikonnuille, vaikka uuden voi toki täältäkin ostaa. Intiassa on britti-mallin pistorasia, mutta useimmiten niistä löytyy myös paikka käyttämällemme pistotulpalle. Varmuuden vuoksi kannan mukanani kuitenkin adapteria, vaikka Intiassa olen sitä tarvinnut vain muutaman kerran.

Muita mukanani kantamia elektronisia laitteita ovat koon takia järjestelmäkameran sijaan pokkarikamera latureineen, iPod vuodelta 2011 huonoine akkuineen, latureineen ja runsaine musiikkivalikoimineen, ennen tätä matkaa hankkimani Kindle e-kirjan lukulaite, joka on osoittautunut lukutoukalle aivan verrattomaksi, sekä sähköhammasharja latureineen… Olen selvinnut läpi elämäni vailla reikiä hampaissa, mutta 3 kuukautta Etelä-Amerikassa, jonka jälkeen 6 kuukautta Intiassa viime vuonna vailla tätä lapsuudesta saakka käyttämääni hampaidenpuhdistusvälinettä saivat aikaan elämäni ensimmäiset alkavat reiät. Käyn Delhissä aina vakiohammaslääkärilläni ja vaikka uskonkin että Etelä-Amerikan onnettomilla tärkkelysmössöillä oli tekemistä hampaideni kanssa, en halua kohdata lääkäriä enää uusien huonojen uutisten kera, joten sähköhammasharja kulkee mukanani. Tämä voi olla tosin käytännössä ongelmallista muutaman syyn takia; Esimerkiksi asuessani ystäväni perheen luona Bodhgayassa, huoneessani on vain yksi pistorasia. Hmm, lataisinko puhelinta, kameraa, tietokonetta vai laittaisinko yöksi pistokkeeseen (jokaisesta paikallisesta kaupasta saatavan) hyönteiskarkotteen jos en halua herätä aivan paukamien peitossa? Ainiin vai lataisinko sähköhammasharjaa? No, naurettavaltahan se kuulostaakin kuten koko mukana kantamani elektroniikan määrä ja vekotin saa jäädä rinkkaan piiloon.. Halvemmissa guesthouseissakin pistorasioita on yleensä yksi tai kaksi joten käytännössä käyttö ei ole täällä järkevintä. Kannan hammasharjaa kuitenkin mukanani omassa muovisessa kotelossaan ja silloin kun mahdollista, pesen sillä hampaani tavallisen hammasharjan sijaan.

Kannan mukanani myös akkupankkia, jota tuntuu olevan vaikea ladata täällä täyteen. Sama ongelma on oikeastaan läsnä kaikkien sähkölaitteiden kanssa, aamulla laite näyttää täyteen ladatulta yön latauksen jäljiltä, mutta käytännössä ei ole lähellekään täynnä. Sähköverkko on hyvin ylikuormittunut ja toisissa paikoissa sähköt katkeilevatkin todella usein. Useimmissa kylissä esimerkiksi Bodhgayassa sähkö on poikki yli puolet päivästä. Monesti latauksessa myös laitteet kuumenevat aikalailla, eikä tämäkään ole hyväksi laitteiden akuille. Omakohtaisella kokemuksellani pitkäaikainen paikallisen sähköverkon käyttö heikentää laitteiden ikää. Pitkäaikainen oleskelu tai asuminen tuovat kuitenkin erilaisia toiveita ja tarpeita mukana kannettavien laitteiden määrälle kuin esimerkiksi lyhyt parin viikon tai kuukauden reissu, jolloin luultavasti en pakkaisi mitään yllämainituista mukaani, puhelinta ja ohutta kameraa lukuun ottamatta.

Kaikki sähkölaitteiden latauspiuhat ja oheislaitteet kannan mukanani niille tarkoitetussa kankaisessa järjestelijässä, josta löytyy paikat ja taskut kaikelle.

Vaatteet ja tarvikkeet

Elektroniikan lisäksi kannan mukanani tietenkin vaatteita. Viime vuonna asuin Intiassa talvella kylmään aikaan, jolloin rinkan sisältö koostui myös hieman lämpimämmistä vaatteista kuin nyt reissatessani kesällä ja alkavalla sadekaudella. Olen pakannut vaatteet rinkan sisälle kuuteen verkkopussiin käyttäen rullaustekniikkaa;

Yhdessä isossa pussissa ovat housut, joita mukanani tällä kertaa on vaellushousut, puuvillaiset haaremihousut, kahdet intialaisiin asuihin kuuluvat löysemmät housut sekä kahdet intialaiset legginsit.

Toisesta isoista pusseista löytyvät niin jooga- kuin hikiliikuntavaatteet. Pakkasin mukaani kolmet trikoot, kaksi t-paitaa sekä kaksi pitkähihaista teknistä paitaa. Paidat ovat sopivan löysiä ja ei-avonaisia, monissa ashrameissa ja perinteisemmissä  paikoissa ei sovi harjoittaa kireissä ja paljastavissa vaatteissa, ja tällaisissa paikoissa puenkin yleensä ylleni löysät housut ja jonkun paidoistani.

Lyhythihaiset paidat, joita on neljä kappaletta, kaksi hihatonta alustoppia sekä kaksi mukanani olevasta kolmesta huivista ovat pakattuina toiseen keskikokoisista verkkopusseista. Yksi huiveista on aina käytössäni tai pakattuna päiväreppuun jotta saan sen helposti tarvittaessa käyttööni. Huivi on erittäin hyödyllinen ja monikäyttöinen päivittäisessä elämässä Intiassa; tyypillisesti huivi kuuluu osaksi intialaista arkista asua, huivilla voi myös peittää pään joka on suotavaa tietyissä yhteyksissä, huivilla voi suojata päätään paahtavassa auringonpaahteessa, sen voi kietoa tuulenvireessä olkapäiden ympärille tuomaan lämpöä, paikallisbussissa kymmenen paikallisen miehen tuijottaessa rintojasi löysästä paidasta huolimatta huivi tuo mukavaa lisäsuojaa, huivin taakse piiloutuen voi busseilla matkustaessa rauhassa kyykistyä tyhjentämään rakkoaan ruuhkaisen tien viereen vessojen loistaessa poissaolollaan, jne. Tärkeimpänä tietenkin värikkäät ja liehuvat huivit ovat kauniita. :) 

Toisessa keskikokoisessa pussissa ovat kauniilla rullalla pitkähihaiset paidat ja intialaiset tunikani, joita on mukana yhteensä kahdeksan kappaletta. Lasken pitkähihaisiksi vajailla hihoilla olevat lyhythihaista pidemmät paidat, joiden lisäksi yksi paidoista on puuvillainen liehuhelmainen neuletakki jonka voin kerrostaa vuorilla viileämmän illan iskiessä tai junissa tai busseissa öiseen aikaan matkustaessa muiden vaatteiden päälle. Tämä on ainoa hieman lämpimämpi vaatteeni jonka olen mukaani pakannut. Kaikki muut paidoista ovat ohuita, hengittäviä ja vähän tilaa vieviä.

Näiden lisäksi minulla on kaksi pientä pussia, joissa ovat alusvaatteet; toisessa rullattuina kymmenet alushousut ja kahdet ohuet sukat (joita voin käyttää öisin suojaamaan jalkojani ötököiltä, perinteisiä kenkiä ei mukanani ole joten sukkia en siksi tarvitsisi). Toisessa pikkupussissa on rullattuna kolme mahdollisimman mukavaa ja tuetonta alustoppia sekä kaksi hieman tiukempaa urheilua varten. Rintaliivejä en mukanani kanna koska poltin perinteiset, moiset turhakkeet vuosia sitten syystä jos toisestakin. ;) Mukanani on myös pieni, pyykille tarkoitettu pussi, jossa keräämäni likapyykit pysyvät kootusti tallessa kunnes pääsen pyykkäämään.

Kenkinä kannan mukanani vain Vibramin Fivefingers -paljasjalkakenkiä, Trek-mallissa, jossa on hieman kuvioidumpi ja tukevampi pohja maastossa liikkumiseen. Näillä kengillä olen aiemmin tehnyt useamman päivän vaelluksia vaihtelevissa maastoissa, kantaen selässäni rinkkaa. Nämä jalassa voin myös, jos olosuhteet mahdollistat, tehdä spurttitreenejä, vierailla kuntosalilla tekemässä reissun lomassa treenin tai tehdä kehonpainotreenejä, jotka tosin yleensä teen paljasjaloin. Nämä ovat pakattuna kenkäpussiin rinkan sisälle ja jalassani ovat tyypillisesti varvassandaalit, joita on helppo potkia jaloista pois busseissa ja junissa.

Vaatteet ja kengät vievät rinkassani suhteessa kohtuullisen vähän tilaa, vaikka näinkin paljon olen mukaani pakannut. Ja miksi näin paljon, kysyisi joku? Olen matkustanut myös vähemmällä vaatemäärällä ja koska en erityisemmin rakasta pyykkäämistä, olen päätynyt tällaiseen ratkaisuun. Vaatteita on riittävästi melko pitkäksi aikaa ilman nyrkkipyykkäämistä, erityisestä Himalajalla sadekauden aikaan pyykin kuivaksi saaminen voi olla haasteellista. Voisin toki kulkea likaisissa ja hikisissä vaatteissa paljon kauemminkin kuin nyt teen, mutta enpä tiedä miksi niin tekisin jos saan tämän määrän kaiken muun ohella mahtumaan 50 litran rinkkaan ilman että koen sitä millään lailla hankalaksi. :) Sareja en pakannut mukaani yhtäkään, tulen kyllä taas hankkimaan yhden tai kaksi, luultavasti Mayapurista asuessani siellä elokuusta eteenpäin.

Vaatteiden lisäksi mukanani kulkee tietenkin pyyhe. Aiemmin kannoin mukanani mikrokuituista, hyvin pieneen tilaan mahtuvaa matkapyyhettä, mutta inhoan sen jättämää tunnetta ihollani ja pidän muutenkin enemmän luonnonkuiduista, joten olen vaihtanut sen puuvillaiseen, ohueen hamam-pyyhkeeseen. Pyyhe kuivuu nopeasti, on pakattuna froteista paljon pienempi ja ohuempi ja olen käyttänyt sitä myös peittona junassa tai hartiahuivina viileän yllätettyä. Pyyhe on myös nopea pestä ja kuivata. Pyykinpesua varten kannan mukanani pienessä tarvikepussissa matkapyykkinarua, jonka voin virittää esimerkiksi kahden oven välille. Olen virittänyt narun myös seinälle intialaisten perheiden tapaan vaatteiden säilytystä varten, miltei missään kun ei budjetilla reissatessa kaappeja tai edes pöytiä ole. Pyykit pesen luonnonmukaisella Marseille-käsisaippualla, joka kulkee omassa rasiassaan kosmetiikan kanssa.

Tarvikepussista pyykkinarun lisäksi löytyy myös pieni led-taskulamppu, pieni kokoontaittuva puukko (jota enimmäkseen käytän hedelmien kuorimiseen ja pilkkomiseen), lusikka-haarukka-veitsi –aterinsetti, vaikka sormin olenkin tottunut Intiassa syömään on tästä ollut hyötyä, adapteri sekä led-valoilla toimiva käsipeili. Tarvikepussin lisäksi kannan mukanani kaksia aurinkolaseja, joogamattoa, japa malaa eli rukousnauhaa, vihkoa ja kynää sekä pientä kankaista kansiota tärkeille dokumenteille. Kansiosta löytyy kopioita passista ja viisumista (tarpeen monissa yhteyksissä), uusi avainlukulista verkkopankkiini nykyisen loputtua, viisumikuvia, lentovarausdokumentteja jne. Kopiot passista ja viisumista on hyvä myös pitää sähköpostissa pahimman varalta. Olen joutunut kerran ryöstetyksi Intiassa vuonna 2012, ja tällöin minulta lähti tunikan alta rahavyö veitsellä jonkun matkaan ruuhkaisella bussiasemalla. Rahavyössä oli passini sekä käteistä rahaa mutta sain lahjaksi alkujärkytyksen jälkeen ikimuistoisia kokemuksia intialaisten ystävällisyydestä ja avuliaisuudesta. Nykyään en käytä rahavyötä tai vastaavia pusseja, koska kuka jaksaisi puolta vuotta vuodesta elää pelko persauksen alla? En toisaalta kanna käteistä paljoa mukanani ja pidän passia lompakossani joka on aina tarkan valvonnan allani.

Lompakostani löytyy passin lisäksi myös kaksi luottokorttia sekä käteistä rahaa. Luottokortteja on hyvä olla useampi kuin yksi, kuten taas viimeaikaisin kokemukseni osoitti; Visa-korttini oli tässä kuussa kopioitu jossakin huolellisesta käytöstäni (en päästä sitä pois silmistäni, suojaan tunnuslukuni kaikkialla ja maksan kortilla vain harkituissa paikoissa) ja sillä oli tehty miltei 400 euron oston ruotsalaiseen trashmetal -kauppaan. Kuoletin kortin ja tein tutkintapyynnön ja asia on käsittelyn alla, ymmärrykseni mukaan saan kuitenkin rahat takaisin luottokorttiin liittyvän turvan takia. Onnekseni minulla on kuitenki Visan lisäksi Mastercard, muutoin oleskelu marraskuuhun saakka täällä koituisi haasteelliseksi. Olin hankkimassa paikallista pankkitiliä paikallisine kortteineen niin sattuneen vuoksi kuin tulevaisuuden suunnitelmienkin; olemme ystäväni kanssa perustamassa ikiomaa järjestöämme Bhagipur Sanidi –kylään, Gayaan, mutta pankkitili-asia on nyt hautumassa matkan jatkuttua. Näistä lisää myöhemmin.. :)

Hygienia ja kosmetiikka

Entäpä tuo hygieniapuoli matkustettaessa näinkin likaisessa maassa, on moni minulta kysynyt. Paikasta riippuen on totisin tosiasia, ettei hienohelmaisin hygieniafriikki täällä luultavasti viihtyisi. Mikäli matkustaa suurissa, kehittyneemmissä kaupungeissa, majoittuu kalliimmissa hotelleissa, syö paremman luokan ravintoloissa ja liikkuu autoilla tai takseilla, voi likaisuutta varmasti välttää mutta kokemus tästä maasta jäänee hyvin erilaiseksi (ja mielestäni kovin vajaaksi, näkemyseroja..). Luin artikkelin, jossa kerrottiin lapsikuolleisuuden olevan Intiassa suurinta maailmassa, suurempaa kuin esimerkiksi Afrikassa, johtuen juuri puutteellisesta ja huonosta hygieniatasosta. Intia on maailman toiseksi kansoitetuin valtio ja ihmisten määrä yhdistettynä moneen asiaan jättää jälkensä kuten täällä reissatessa voi huomata;

Asuessani Sonubigha –kylässä Bodhgayassa, Intian köyhimmässä osavaltiossa Biharissa, olen päässyt elämään läheltä hyvin erilaista arkea kuin mihin olemme tottuneet. Kaikissa kylissä ei ole sähköjä ja niissä joissa on, sähköt toimivat vain osan päivästä. Talot on rakennettu hyvin yksinkertaisesti, simppeleimmistä savimajoista maan päälle suoraan rakennettuihin tiiliseinäisiin, betonilattiaisiin taloihin. Ilman perustuksia rakennetut talot ovat melko kosteita ja vetoisia. Tyypillisesti ikkunoissa ei ole laseja, vain luukut joiden raoista tuulee talvella hyisesti sisään. Ovien alla on isot raot ja koska ympäristö on täynnä on jätettä, erilaiset rotat ja hiiret pääsevät helposti myös sisätiloihin. Osassa taloista ei ole sisällä juoksevaa vettä, vaan pihalla on hana josta täytetään tarpeen mukaan saaveja. Osassa taloista ei ole omaa hanaa laisin, vaan kylässä on yhteinen vesipumppu, josta koko kylä vetensä noutaa. Toiset taloista, kuten ystäväni talo, on varustettu talon katolla olevalla suurella vesisäiliöllä, johon vesi pumpataan (osassa käytetään sadevettä hyödyksi). Ystäväni talossa on sisällä kaksi vesihanaa, toinen talon keskellä olevalla ulkoaukiolla, jossa valtaosa perheestä peseytyy, naiset sariensa suojassa kaataen pienellä kannulla vettä saavista päälleen, toisen hanoista ollessa kylpyhuoneen puolella. Kylpyhuone on betonilattiainen huone, jossa on reikä lattiassa ja lattian reiästä menee alkeellinen putki ojaan, jota pitkin tarpeet huuhdellaan ämpärillä kaadettavalla vedellä eteenpäin. Kylpyhuoneessa ei ole laatoituksia, lavuaareja, peilejä, suihkuja yms. länsimaissa totuttuja asioita. Minä saan peseytyä kylpyhuoneen puolella, lattian reiän vierellä, koska kokisin peseytymisen katseiden alla, kankaiden suojassa turhan hankalaksi. Mieluummin intialaisittan ennenkuulumattomalla tavalla riisun itseni aivan alasti omassa rauhassani.

Kuten olettaa voi, ei lämmintä vettä ole saatavilla ja talvella lämpötila putoaa öisin lähelle nollaa niin Biharissa kuin monissa muissakin osissa maata. Talot ovat hyvin kylmiä ja aamulla, hampaiden kolistessa, vaatii todellista sisukkuutta peseytyä jääkylmällä vedellä. Perheen äiti tai ystäväni lämmitti talvella toisinaan minulle vettä pienen kannullisen, jotta pääsin pesemään itseni lämpimällä vedellä. Pian kyllä totuin kylmään veteen, koska muu tuntuisi kohtuuttomalta yrittäessä sopeutua elämään, joka on arkea ystävilleni vuodesta toiseen. Suomessa rakastan liiankin kuumia, pitkiä suihkuja ja saunomista ja Intiassa pääsen todella pohtimaan suhdettani tiettyihin kotimaan itsestäänselvyyksiin.

Riippuen missä päin maata matkustaa, budjetilla reissatessa lämmin vesi ei ole itsestäänselvyys halvemmissa guesthouseissa tai kotimajoituksissakaan. Niin paljon kuin peseytymiseen kylmällä vedellä tottuukin, kaipaan lämmintä vettä erityisesti kasvojeni pesuun. Iho ottaa helposti itseensä hien, lian ja saasteiden kasaannuttua mukavaksi liejuksi kasvoille, ja vailla lämmintä vettä tuntuu että huokoset tukkeutuvat ja etenkin herkkä, helposti reagoiva ihoni ei todellakaan pidä siitä. Olen ostanut Intiasta pienen matkakokoisen vedenkeittimen, joka on ollut varsinainen pelastajani vaikka tuokin lisää sisältöä rinkkaani. Vaikka muun kehon pesisi kylmällä vedellä likaisen, kuluneen kylpyhuoneen perällä, saan kasvot puhdistettua kunnolla huokosia myöten! Saan myös lämmitettyä veden tietenkin yrttiteen lisäksi joka-aamuista joogista toimenpidettäni, Jala Netiä, eli nenäkannuttelua varten. Mukanani kulkee siis yrttiteetä, nenäkannu sekä pussillinen puhdistamatonta merisuolaa, jolla voin myös kuoria kehoni ihoa öljyyn sekoitettuna. Aamuisen Jala Netin lisäksi rutiineihini kuuluu Sutra Neti, joten hygieniatarvikkeissani matkaa myös mukana ohut, kuminen naru tätä varten. Hygieniatarvike-pussissani on näiden lisäksi pieni kuivaharja aamuista kehon harjaamista varten sekä minikokoinen yhdistetty jalkaharja-raspi, jolla voin päivän aikana jalkoihin pinttyneitä likakerrostumia ainakin yrittää hinkata pois. ;)

Jala Neti

Sutra Neti

Kosmetiikkalaukussani kannan mukanani Suomessakin käyttämääni luonnonkosmetiikkaa kasvojenpuhdistusgeelistä suihkutettavaan ruusuveteen, seerumiin ja kosteusvoiteeseen. Puoli vuotta on niin pitkä aika, että en halua tinkiä totutuista rutiineista ihon kunnon räjähtäessä käsiin, nimim. kokemusta on. Vaikka ihon kuntoon vaikuttaakin eniten muun muassa se, mitä syömme ja miten huolehdimme suoliston kunnosta, ei jatkuva reissaaminen, muutokset, epäsäännöllinen ja muuttuva ruokarytmi, säiden muutokset, likaisuus ja saasteet sekä säiden suuret vaihtelut paahtavasta helteestä kosteisiin sateisiin todellakaan luo suotuisaa ympäristöä ihon hyvinvoinnille, etenkään hormonihäiriöisen pitta-tyypin kohdalla. ;) Joten vähintä mitä voin tehdä, on tasapainoittaa tilannetta pyrkimällä säännölliseen harjoittamiseen matkustaessakin, pyrkiä panostamaan uneen kun mahdollista, juoda paljon vettä ja yrttiteetä (viherjauheita kannoin mukanani niiden jo loputtua, puolen vuoden säkit eivät aivan mahdu rinkkaani) sekä kantamalla mukanani tiettyjä vitamiineja ja probiootti-valmisteita. Sekä hoitamalla ihoani ulkoisesti kuten Suomessakin, joten kosmetiikkalaukkuni sisältö näyttää tältä;

Kookosöljyä iso muovinen purkki; käytän kaikkeen oil pullingista vartalon kosteutukseen ja hiusten latvoihin, aloe vera –geeliä, palasaippua keholle, shampoopala, jauhemaista yrttishampoota, hoitoainetta, kasvojen puhdistusgeeliä, kasvovettä, kosteuttava seerumi, kaksi kosteusvoidetta kestämään koko ajaksi, deodoranttikivi sekä Lushin deodoranttipala, joita yhdistämällä saan tehokkaimman luonnonmukaisen ratkaisun (kestävät myös paljon kauemmin kuin nestemäiset deodorantit), hedelmähappojen kuorivaan tehoon perustuva kasvonaamio, hammastahna, kielenpuhdistin, hammaslankaa, pieni jalkavoidetuubi satunnaiseen käyttöön, sinkkipohjainen paikallishoitovoide epäpuhtauksille, pari huulirasvaa sekä kynsiviila, kynsisakset, sheiveri vaihtoterineen, vanupuikoja sekä luultavasti muutama muu tarvike, jonka unohdin listata.

Mukana kulkee myös pieni pussillinen meikkejä, sisältäen mineraalimeikkipuuterin, kabuki-sudin, voidemaisen poskipunan, värillisen huulirasvan, mineraalipeitevoiteen, kaksi ripsiväriä, rajauskynän, pinsetit, kulmakynän sekä valokynän. Jauhemaiset mineraalimeikit kestävät pitkään eikä näin ollen mukana tarvitse kantaa nestemäisiä, tilaa vieviä purtiloita, kuten taas suuri osa kosmetiikkatuotteistani. Eihän tässä todellisuudessa ole järjen hiventäkään kantaa mukanaan vettä ja muovipurkkeja, mutta mikäli ostaisin käyttämäni tuotteet Intiasta, mikään ei muuttuisi, siirrynhän paikasta toiseen joten tuotteet kulkisivat silti mukanani lisäpainona. Palamuotoisena taas käytän tuotteita, joista olen löytänyt itselleni toimivan vaihtoehdon; shampoo sekä vartalosaippua. Olen yrittänyt vähentää käyttämieni tuotteiden määrää, ja kai sitä yhdellä palasaippuallakin pärjäisi, pesemättä hiuksia, hoitamatta kasvoja, kosteuttamatta ihoa, käyttämättä edes luonnonmukaista deodoranttia, pesemättä hampaita, sheivaamatta itseään (joka toki ei ole välttämätöntä kenellekään), hoitamatta jalkoja puoleen vuoteen jne. En kuitenkaan ole halukas näin tekemään ja itsehän omaisuuttani mukanani kannan, vaikka aiemmin mainitsemiltani super-reissaajilta olen saanut purtiloiden määrästä kuullakin... :) Toisaalta Suomessa monet tuntemani naiset läträävät kerrassaan enemmän ja käyttävät kemikaalein kuorrutettuja tuotteita, hiusten muotoilutuotteita, meikki- ja kynsituotteita jne. laidasta laitaan. Olen käyttänyt luonnonmukaista kosmetiikkaa jo kymmenisen vuotta ja mieluummin yritän hoitaa ihoa ulkoisesti myös reissatessa. Muutaman päivän tai viikon reissut ovat asia erikseen.

Kosmetiikan lisäksi kannan mukanani pientä pussia, josta löytyy hiusharjan lisäksi pinnejä, hiuspantoja, hiuslenksuja, bindi-arkkeja, gopi chandan vaishnava tilakan tekoon sekä pari kaula- ja rannekorua.

Ensiapu ja lääkkeet

Ensiapu- ja lääkeosaston suhteen valikoimani näyttää tietoisesti kovin suppealta; panostan tilankäytön suhteen vitamiineihin ja probiootteihin, joita olen pakannut mukaani koko puolen vuoden ajaksi riittävän määrän. Tarpeisiini vastaava, b-vitamiineihin panostava monivitamiinivalmiste, probiootit, sinkki, magnesium sekä d-vitamiini ovat löytäneet paikkansa rinkkani päältä löytyvästä taskusta. Paikan päältä ostan aina erilaisia ayurvedisiä yrttejä. Ensiaputarvikkeista mukanani on vain laastareita, haavanpuhdistusliinoja, silmätippoja sekä rakkolaastareita. Apteekkeja on lähettyvillä ja helposti saavutettavissa, joten en ole kokenut tarpeelliseksi kantaa mukanani mitään enempää vaan karsinut valikoimaa reissu reissulta. Huiveja, vaatteitani tai muita tarvikkeita käyttäisin tarpeen tullen sitomiseen, tyrehdyttämiseen tai tukemiseen. Takataskustani löytyvät myös jatkuvasti päivittämäni ensiaputaidot (EA2), joten uskaltaisin epäillä etten pahan paikan yllättäessä jäisi täysin toimettomaksi. Lääkkeitä on mukanani vain kaksi ennen lähtöäni isältäni varmuuden vuoksi mukaan nappaamaani särkylääkettä katastrofin varalle. En käytä arjessani lääkkeitä laisinkaan enkä oikeastaan ymmärrä miksi niin tekisin.

Olen elänyt endometrioosin kanssa pitkän siivun elämääni, tämän tarkoittaen jatkuvan kivun kanssa elämistä. Yläasteella kuukausittaiset kivut saivat minut oksentamaan, kuumeilemaan, olemaan jatkuvasti poissa koulusta jne. Tilanne jatkui yhtä pahana pitkään ja söinkin tämän vuoksi paremmasta tietämättömänä e-pillereitä yläasteelta aina yli parikymppiseksi saakka, miltei kymmenen vuotta kaiken kaikkiaan. Onnekseni siirtyessäni luonnonmukaisempaan elämään monilta osin, lopetin myös yli kymmenen vuotta sitten hormonaalisten ehkäisyvalmisteiden käytön. Kivut pahenivat, hormonitoimintani oli aivan sekaisin, ihoni räjähti ja niin päin pois. Kaikki vain vahvisti luontaista intuitiotani asian suhteen ja etenkin viime vuosina, opiskeltuani ja ymmärrettyäni naisen kehon toimintaa joogan näkökulmasta paljon syvemmin, ei tulisi mieleenikään koskea moisiin valmisteisiin ja sotkea jotakin niin kaunista ja hienosyistä. Jossain vaiheessa lopetin myös kuukausittaisen särkylääkkeiden käytön, saatuani niin paljon apua kipuihin joogasta, meditaatiosta, ravinnosta, tietyistä yrteistä, vitamiineista jne. Nykyään kivut ovat miedommat ja hallittavissa, joskus paineen tai kuormituksen alla kivut pahenevat, mutta harjoittamisen myötä kivun kanssakin voi elää. Antaa sen tulla, olla ja lähteä pois. ;) Aina se ei suinkaan ole mukavaa, viime talveen mahtui päiviä, jolloin samana päivänä ohjasin aamulla joogatunnin, olin päivän töissä hiihtokoulussa ja tulin vielä illalla ohjaamaan kaksi tuntia päästessäni kotiin vasta puolikymmenen maissa illalla. Ja kaikki tämä kehon huutaessa levon tarvetta turvonneena, runsaiden ja kivuliaiden kuukautisten näyttäessä inhottavinta puoltaan. Hengityksen ja meditaation avulla niistäkin päivistä tosin selvittiin, vailla särkylääkkeitä. Ideaalitilanteessa tosin nainen voisi kuunnella kehoaan ja elää sen luonnollisen rytmin mukaan. :)

Valtaosa ihmisten särkylääkkeiden käytöstä on kovin kepeää ja pohtimatonta enkä missään nimessä vähättele ketään oikean kivun kanssa elävää tai sano että ratkaisuni olisi ainoa oikea. Itse vain koen asian niin, että lääkkeet ovat sairaanhoitoa (ja ehdottomasti tarpeen hengen ollessa uhattuna) ja terveydenhoito tulee muualta, ennaltaehkäisevistä elintavoista. Ja voimme vaikuttaa paljon laajemmin oman elämämme laatuun valinnoillamme kuin esimerkiksi lääketeollisuus haluaa meidän ymmärtävän. Itse en halua eläinkokeita ja monikansallisia lääkeyhtiöitä tukea, JOS minulla on muita vaihtoehtoja, vaan pohjaan valintani toisaalle. Ja vuosi vuodelta otan vastuun omasta terveydestäni enemmän omiin käsiini. Lääkevarastoni reissussa näyttää siis kovin minimaaliselta. Ja edelleenkin olen länsimaiselle lääketieteelle kiitollinen jos joudun esimerkiksi onnettomuuteen ja tarvitsen kirurgista hoitoa.

Rokotukset ja vakuutukset, tarttuvat taudit?

Kuten arvata saattaa, melko luomulla linjalla edetään rokotustenkin suhteen. Reissaamisen vuoksi minulta löytyy perusrokotusten (jäykkäkouristus yms.) lisäksi vain hepatiitti A sekä Argentiinassa ottamamme keltakuumerokotus (matkustettaessa Boliviaan Argentiinasta alueilta, joissa keltakuumetta esiintyy, pyydetään rajalla todistus rokotuksen voimassaolosta ja saimme rokotukset Buenos Airesista passia vastaan liukuhihnajonossa ilmaiseksi). Keltakuumerokotuksen jälkeen tulimme molemmat kipeiksi ja tuota rokotusta en mistään muuta syystä olisi ottanut, riskit liikkumillamme alueilla olivat hyvin minimaaliset. Osa tahoista suosittaa Intiaan matkustettaessa melkoista läjää tarvittavia rokotuksia, osa on hieman vähäisemmän määrän kannalla. Asuessani likaisella maaseudulla alkeellisissa olosuhteissa, suositellaan yleisesti muutamaa muuta rokotusta nykyisteni lisäksi, mutta tein selvitystyöni ja päädyin pysymään minimalistisessa valinnassani.

Olen ottanut Intiassa lävistyksiä ja tatuointeja ja näiden suhteen kehotankin tietenkin olemaan varovainen kuten missä tahansa päin maailmaa. Nenäni on lävistetty sairaalassa Etelä-Intiassa lääkärin toimesta, puhtain tarvikkein ja maksoin ilosta viitisen euroa. ;) Voittanee järkevyydessään teini-iän punkkariaikojen lävistykset; nenälävistyksen otin lävistäjällä, mutta serkkuni kanssa teimme itse neuloin kulmalävistykset ja taisimme yrittää lävistää muutakin… No, se niistä ajoista. Kenellä tahansa katutikkaajalla en ihoani tatuoisi täällä, mutta yhtälailla Intiasta voi löytää puhtaita länsimaisen standardin paikkoja ottamalla selvää. Tatuoinnin paraneminen on asia erikseen kuumassa, likaisessa ympäristössä. Itselläni ei ole ollut ongelmia, kolme Intiassa ottamaani tatuointia paranivat nopeammin ja helpommin kuin Suomessa aiemmin ottamani. Huolehdin hygieniasta ja käytin luontaisesti antibakteerista kookosöljyä sekä ayurvedista antibakteerista voidetta tatuointien hoitoon. Tatuointivärien myrkyllisyys taas on asia erikseen mutta se olkoon jokaisen itsensä pähkäiltävissä oleva asia.

Suurimmat tauti- tai sairastumisriskit täällä liittynevät päivittäiseen elämään, vessahygieniaan sekä syömiseen ja juomiseen. Koska täällä tyypillisesti syödään sormin, on käsihygieniasta hyvä pitää huolta pesemällä huolellisesti käsiä. Valtaosa länsimaalaisista käyttää käsidesiä, mutta kuten jo kenties arvaatte, minä en. :D Ymmärrän moisten aineiden käytön sairaala- yms. ympäristössä, mutta en päivittäisessä elämässä, en edes likaisessa Intiassa. En ikinä haluaisi käyttää antibakteerisia tuotteita säännöllisesti jopa puolta vuotta putkeen ihollani. Syön silti sormin, kodeissa, kaduilla, junissa ja minulle tarjottuja ruokia. Ongelmia reissuilla minulla on ollut vatsani kanssa hyvin vähän ja satunnaisesti, vuonna 2014 hieman pidempään, mutta sekin korjaantui Ayurveda-lääkärin avulla.

Ruoan suhteen suositellaan yleensä yleistä varovaisuutta; jos tulee ensimmäistä kertaa maahan ja lyhyelle lomalle, on ehkä helpompi syödä hieman paremmissa ravintoloissa, välttää tuoreruokaa (salaatteja ja muuta kypsentämätöntä) sekä välttää ylipäätään käsin tarjottuna ruokia. Intiassa ei käytetä vessapaperia ja käsien mukana kulkee paljonkin bakteereja päätyen myös kaikkeen mihin käsillä kosketaan. Salaatit ja muut kypsentämättömät ruoat taas miltei aina huuhdellaan paikallisella vedellä, jonka mukana voi ruokiin kulkeutua kaikenlaista. Paikallista vettä en keittämättä Intiassa juo, mutta muuten syön ja elän kuten paikalliset enkä esimerkiksi parasiitteja ainakaan vielä ole matkaani täältä saanut. En voisi elää puolta vuotta ilman tuoreravintoa, joten kenties otan tietoisesti riskejä mutta elämä on valintoja. Kalliimmat ravintolat eivät valitettavasti tarjoa lähellekään samanlaisia makuelämyksiä kuin aito intialainen kotiruoka tai paikallisten valmistama halvempi ravintolaruoka, katuruoista puhumattakaan, joten itse kyllä budjetinkin ollessa kohdillaan kyllästyisin ravintoloiden länsimaalaiseen makuun valmistamiin raskaisiin, kermaisiin, aivan autenttisista mauista jopa poikkeaviin ruokiin.

Matkavakuutus minulla on reissun kolmelle ensimmäiselle kuukaudelle jatkuvasti voimassaoleva suomalainen vakuutukseni Fenniasta. Tyypillisesti Suomesta saatavat matkavakuutukset, jotka ovat voimassa ympäri vuoden, ovat yhdellä reissulla voimassa yhtäjaksoisesti enintään kolme kuukautta. Valitettavasti kukaan vakuutusten tarjoajista ei tarjoa kilpailukykyistä jatkopakettia, hintojen noustessa naurettaviksi, vaan reissun jatkovakuutukseni olen hoitanut WorldNomadsin kautta. Monet reissaavat nomadit tätä minulle suosittelivat, ja kokemusteni pohjalta voin suositella.

Naisena Intiassa – kuukautiset ja yleinen puhtaus?

Monet reissaavat naiset haluavat helppouden takia siirtää kuukautisia sen ollessa hormonivalmisteilla nykyään niin vaivatonta. Itse en enää nykyään koskisi moisiin, saati haluaisi kehoni luonnollista toimintaa häiritä epäluonnollisin tavoin. Yhtälailla elän normaalia elämääni täällä, olosuhteiden vain ollessa hieman haastavammat, ja naisena kuukautiset ovat osa luonnollista arkea vaikka vessa-olosuhteet hieman totutuista poikkeaisivatkin. Useimmiten vessat ovat reikä lattiassa –mallisia parempien ollessa posliinisia ”pönttöjä”, joista löytyy erillinen vedettävä vesisäiliö vaikka posliinijalaksille kyykistytäänkin. Paremmista hotelleista ja guesthouseista löytyy länsimaisiakin vessanpönttöjä. Kaikissa vessoissa on lattianrajassa joko vesihana ja pieni ämpäri, jonka avulla tarpeita huuhdellaan pidemmälle tai myös intiimejä paikkoja huuhdellaan tarpeiden jäljiltä käden avustuksella. Jos vessassa ei vesihanaa ole, on nurkassa useimmiten iso vesisanko, josta vettä voi pienemmällä kuupalla kauhoa käyttöönsä. Vessapaperia ei Intiassa käytetä, joten jos länsimaalaisena sitä haluaa käyttää, voi katukojuista ostaa rullia ja kantaa mukanaan. Ongelmaksi koituu usein se, etteivät alkeelliset viemäriputket kuljeta paperia eteenpäin vaan se tukkii viemärit. Joten minne laittaa paperit? Ystäväni luona asuessani lakkasin käyttämästä vessapaperia. Syy oli hyvin yksinkertainen; en voinut tukkia toisten putkia eikä missään ole roskiksia. Koko Biharin osavaltion jätehuolto on hyvin onnettomalla tolalla (kuten monessa muussakin osavaltiossa, mutta reissattuani melkoisen laajalti ympäri Intiaa on minulle muodostunut jonkinlainen näkemys ja Bihar ei kyllä pääse loistamaan puhtauden suhteen erinäköisiä virallisia raporttejakin aiheesta luettuani), missään ei ole yleisiä roskiksia eikä tavallisilla kylissä asuvilla perheillä todellakaan ole kotonaan tai lähimailla roskiksia. Miksi olisikaan kun ei niitä kukaan mihinkään kuitenkaan keräisi, koska mitään systeemiä ei ole. Jätteitä on läjäpäin kaikkialla, heti talojen ulkopuolella keräämässä tautejakin levittäviä vilistäjiä asumusten lähelle. Joten mitä minä tekisin jos haluaisin välttämättä pitää kiinni vanhoista tavoistani vessapaperin suhteen, ostaisinko muovikasseja, joihin keräisin paskapaperini, säilyttäisin pussia huoneen nurkassa ja heittäisin ulos ikkunasta tai myöhemmin hieman kauemmas kaupungin laidalle? Ei kuulosta houkuttelevalta ja pakottaa todellakin pohtimaan käyttämämme päivittäisen materian määrää syvemmin kuin mikään aiemmin. Suomessa nämä asiat on helppo sivuuttaa, joku muu hoitaa ne pois silmistämme jolloin emme joudu kohtaamaan tekojemme vaikutuksia esimerkiksi ympäristöömme.

Sama koskee kertakäyttöisiä kuukautissuojia, keräisinkö niitä paahtavassa kuumuudessa muovikassiin jonka heittäisin jonnekin ojan pohjalle? Vai käyttäisinkö kestosuojia.  Mikäli kuukuppi tuntuu mukavalta käyttää, on se varmasti helpoin ja ekologisin vaihtoehto niin reissu- kuin muuhunkin elämään. Puhdistaminen voi olla haasteellisempaa kuin Suomessa, mutta esimerkiksi ostamalla matkavedenkeittimen laillani saa ainakin lämmintä vettä halutessaan. Miinuksena tietenkin ne yli puolet päivistä jolloin sähköjä ei ole. :D Ja koska vessoissa miltei aina vettä on, sen puolestakin ylipäätään puhdistautuminen on helppoa. Likaisissa olosuhteissa, esimerkiksi pitkän hikisen bussimatkan jälkeen, istuttuaan viisi tuntia odottamassa myöhässä olevaa junaa, jonka jälkeen edessä on vielä 20 tunnin junamatka, ei tunnu kaikista helpoimmalta iloita kuukautisista mutta onneksi junassakin pesu on helppoa. Junien vessoissa on lattiassa teräksinen reikä lattiassa jalansijoineen, joille astua. Lattiat usein lainehtivat vedestä, virtsasta ja muusta sotkusta joten paljasjaloin junan vessaan ei kannata mennä. Mutta varvassandaalein, lukitsemalla oven kunnolla, ripustamalla repun naulakkoon, riisumalla housut tyystin pois ja tasapainoilemalla junan heittelehtiessä, saa kyllä suoritettua varsin kunnollisen pesun jonka jäljiltä voi taas nauttia mukavasta matkustuksen hurmasta vailla huolta kuukautisista. :D

Intialaiset naiset käyttävät tyypillisesti erilaisia rättejä ja kankaita kuukautissuojina, köyhimmissä kylissä naisilla ei ole käytössään suojia joten kuukautisten aikaan naiset eivät pääse kouluun jne. Modernimmat naiset käyttävät vastaavia kertakäyttöisiä kuukautissuojia kuin länsimaissa, tyypillisimmin terveyssiteitä, tamponeja ei ole laajalta saatavilla. Länsimaalaisten kansoittamista turistikohteista tamponejakin tosin helposti löytyy. Reissaavan naisen on siis helppo löytää terveyssiteitä ja erilaisia puhdistusliinoja, paketillista kannan minäkin aina mukanani varmuuden vuoksi jos en jostain syystä pääse vettä käyttämään. Jos reissaa Intiassa ja aikoo olla seksuaalisesti aktiivinen, kondomeja löytyy tyypillisesti apteekeista, ei joka kaupan sedältä. Syrjäisemmiltä seuduilta ei tarvitse ajatella moisia löytävänsä, joten kannattanee olla kaukaa viisas jos aikeita peiton heilutukseen on. Taas kerran länsimaalaisten suosimilta alueilta kondomeja löytyy myös katujenvarsikaupoista.

Reissaava nainen ja turvallisuus?

Olen itse välttynyt Intiassa pahemmilta koskemattomuuttani loukkaavilta tapauksilta, mutta kaikenlaista pientä on matkaan mahtunut. Moni asia vaikuttaa häiriköinnin määrään; oletko yksin vai kaksin tai porukassa, missä päin maata liikut, mihin aikaan, jne. Ainakaan ensimmäisellä reissullani en muista kokeneeni lainkaan seksuaalissävytteistä häirintää, mutta sen jälkeen kaikenlaista on tapahtunut. Hammaslääkärin apupoika oli yllättävän innokas korjaamaan suojalappua rintamuksellani, päästäkseen hipelöimään lääkärin silmän välttäessä rintojani. Useammassakin yhteydessä miespuolinen hieroja on konkreettisesti yrittänyt jotakin muuta kuin perinteistä hierontaa, monessa paikassa vastakkaisen sukupuolen tarjoama hierontapalvelu yhdistetäänkin hieman pidemmälle edenneeseen palveluun, tästä on naisena hyvä olla tietoinen ja suosia naispuolisia hierojia sekä käyttää intuitiotaan. Hostellin apupoika yritti kehuineen päästä hieman lähempään tuttavuuteen kommenttien edetessä suoriin ehdotuksiin saakka. ”But why mam, I have a condom?” Ahtaassa paikallisbussissa miehet saattavat muka vahingossa painautua hieman liian lähelle käden lipsahtaessa koskettamaan pakaroita tai rintoja. Tuijotus on yleistä, siihen on syytä tottua. Intialaiset pyytävät usein kanssaan kuviin ihan yleisestä länsimaalaisihastuksesta johtuen, mutta itse en koskaan suostu kuviin miesten kanssa, vain lasten tai naisten. Tästä huolimatta monet yrittävät kuvata salaa, joskus olen jopa näyttänyt kansainvälistä käsimerkkiä miehille jotka eleistäni huolimatta jatkoivat kuvaamistani ja ärsyynnyin lopulta. Kerran istuessani Gangesin rannalla vapaapäivänäni meditoimassa, kaksi miestä tuli juttusille ja istuivat vähitellen yhä lähemmäs. Toinen pyysi minulta lupaa suutelemiseen ja ärsyyntyi kieltäytyessäni syyllistäen lahjakkaasti minua länsimaisena naisena, tullessani Intiaan edustamaan läntisiä arvoja jotka hänelle edustavat seksiä seksiä seksiä. Logiikkansa mukaan pitäisi minun jakaa tätä arvoani kanssaan, ollessani muutoin tyly ja epäkohtelias.

Kaikki tämä ja paljon muuta, vaikka pukeudun paikallisiin vaatteisiin kunnioittavasti ja peittävästi, tunnen kulttuurin ja paikalliset tavat, osaan jonkin verran hindiä, ja olen oppinut himmentämään tyypillistä hymyäni liikkuessani yksin, väärien signaalien antamisen välttämiseksi. Aina epämukavan tilanteen iskiessä, pidän huolen siitä että olen lähellä muita ihmisiä. Jos en, lähden saman tien liikkumaan kohti ihmismassoja. Tarvittaessa korotan ääntäni saman tien ja herätän ympäröivien ihmisten huomion. En liiku yksin kovin myöhään tietyillä alueilla, olen tarkkaavainen ja luotan paljon vahvaan intuitiooni uusien ihmisten ja tilanteiden suhteen. Olen kuitenkin liftannut lyhyitä matkoja, matkustanut yksin yöjunissa ja busseissa jne. vailla ongelmia. Valtaosa intialaisista miehistä suhtautuu naiseen kunnioittavasti ja auttaa, aina yksin liikkuessani miehet tarjoutuvat kantamaan rinkkaani, pitävät huolen saapuessamme asemalle öiseen aikaan että olen turvassa jne. Tuntemattomat kanssamatkustajat, jotka ruuhkaisessa junassa haluavat mennä ulko-oven viereen lataamaan puhelintani antaessani minun istua ja jotka antavat täydessä bussissa istuinpaikkansa, huolehtivat minusta. Toki länsimaalaisena ymmärrän tämän johtuvan länsimaalaisuudestani sekä naisen alisteisesta asemasta intialaisessa kulttuurissa, jos nainen olisi yhtä vapaa ja oikeutettu kuin lännessä, ei tarvetta miehiselle suojelulle olisi. Ollessani Intiassa otan sen kuitenkin tietenkin kiitollisena vastaan, oman turvallisuuteni vuoksi.

Tutustuttuani satoihin, ellen tuhansiin ihmisiin Intiassa, olen myös hyväksynyt sadoittain tapaamiani nuoria intialaisia miehiä ystäväkseni sosiaalisessa mediassa. Ja en halua kuulostaa millään muotoa yleistävältä, ovathan monet parhaista ystävistäni intialaisia nuoria miehiä ja arvostan tätä toiseksi kotimaakseni noussutta maata monelta osin suuresti, mutta en olisi rehellinen kertoessani vain kolikon kiillotetumman puolen tarinaa. Ja voi tätä seksinnälkää ja seksuaalisen turhautumisen määrää tässä maassa! Olen esimerkiksi pitkin viime talvea blokannut varmaan parikymmentä nuorta, tuntematonta miestä Facebookissa. Kyseessä on ihmisiä, jotka eivät ole edes ystäviäni, vaan löytäneet profiilini muilla tavoin, erilaisten Intia-yhteyksien tai yhteisten kavereiden kautta. Tiedän hyvin jakaessani elämääni julkisin asetuksin, että tällä voi olla ikäviä sivuvaikutuksia kuten olen saanut huomata; Suoria seksipyyntöjä, asiattomia viestejä, penisten kuvia, tylytystä ja syyllistämistä koska en vastaa. Olen kuulemma epäkohtelias ja ylimielinen sivuuttaessani heidän kuvansa kommentoimatta. Huvittavimman yhteydenoton sain keväällä erään miehen lähettäessä kuvan papukaijastaan. Tekstiksi hän kirjoitti; ”Tässä on papukaijani Mithu, hän laulaa aamusta iltaan Hare Krishna –mantraa”. Luettuani viestin mies halajasi vastalahjaksi minusta kuvia bikineissä. Kun jostain kumman syystä en näin tehnyt (vaikea ymmärtää, olisihan se luonnollinen reaktio Hare Krishna –papukaijaan) lähetti hän kuvan elimestään. Vieläkään en vastannut ja mies suuttui ja tylytti minua kaikin mahdollisin tavoin, en tiedä kauan hän olisi jatkanut koska blokkasin hänet. Taas kerran tämän täysin tuntemattoman ihmisen.

Tämä kertoo hyvin paljon siitä, kuinka paljon tukahdutettua tässä kulttuurissa on ja miten epätervein tavoin se puskee pinnalle. Ja jos miehet todellakaan eivät internetissä ymmärrä sanaa Ei, on todella hyvä olla tästä tietoinen liikkuessaan yksin Intiassa, tuskinpa reaalimaailman lähentely-yrityksessäkään naisen Ei-sanalla olisi kovin paljon painoa. Muistan kuinka kerran eräällä junamatkalla meidän piti länsimaalaisina allekirjoittaa lomake, jossa vahvistimme olevamme tietoisia kyseisellä välillä tapahtuneista lukuisista naisiin kohdistuvista rikoksista ja niiden yrityksistä. Uni sinä yönä ei ollut elämäni syvintä ja rentouttavinta. Joten olkaa tarkkoina minne menette, mihin aikaan, pitäkää silmät auki ja korvat höröllä ja olkaa varovaisia tuntemattomien kanssa. Liikkuessani Pepen tai paikallisen ystäväni tai ystävieni kanssa en kohtaa samanlaisia tilanteita kuin liikkuessani naisena yksin, joten ymmärrän miksi monet eivät niin haluaisi tehdä. Pääosin tunnen oloni, liikkumisen ja asioiden hoidon sekä elämän yleisesti täällä kuitenkin turvalliseksi. Vuosien varrella, opittuani ymmärtämään kulttuuria ja paikallisten tapoja syvemmin sekä aistiessani herkemmin erilaisia nyansseja, on helpompi luottaa fiiliksiin ja omaan sisäiseen ääneen.

On olemassa sanonta siitä kuinka matkustaminen, kuten elämä yleensäkin, antaa meille niitä asioita joita olemme valmiita vastaanottamaan. Jos saapuu tänne keräilläkseen maallisen maailman kokemuksia, voi Intia antaa kovin kaoottisen, hankalan ja pelottavan kuvan. Kaikkialla näkyy vain kurjuutta, likaisuutta, hätää ja järjettömyyttä. Korruptoitunut poliisi, jonka kepposista voisin kertoa tarinan jos toisenkin. Äänisekamelska joka toisinaan päihittää räkäisimmänkin kellaripunkkikeikan. Mutta jos on valmis raottamaan verhoa ja katsomaan tarkemmin.  Jos on valmis astumaan sisään, voi kokea jotain niin kaunista. Jotain, joka on sanojen tuolla puolen ja joka pitää itse kokea.

Tervetuloa Intiaan. Muistakaa pakata rinkka hyvin. ;)

People say I’m crazy

doing what I’m doing

Well they give me all kinds of warnings

to save me from ruin

When I say that I’m okay

Well they look at me kind of strange

Surely you’re not happy now you no longer play the game

People say I’m lazy

dreaming my life away

Well they give me all kinds of advice

designed to enlighten me

When I tell them that I’m doing Fine

watching shadows on the wall

Don’t you miss the big time boy

you’re no longer on the ball?

Im just sitting here watching the wheels go round and round

I really love to watch them roll

No longer riding on the merry-go-round

I just had to let it go

People asking questions

lost in confusion

Well I tell them there’s no problem

Only solutions

Well they shake their heads and they look at me

as if I’ve lost my mind

I tell them there’s no hurry

I’m just sitting here doing time

Im just sitting here watching the wheels go round and round

I really love to watch them roll

No longer riding on the merry-go-round

I just had to let it go.

-John Lennon

16.6.2017 Runoilijan kehto ei ole ruusuista tehty koskaan

Kaaos ympärilläni jatkaa kaunista kulkuaan ja annan sen olla, tapahtua omaan tahtiinsa. Hengitän ja tarkkailen ympäristöäni; nuori mies huivi päässään, estämässä hikeä valumasta silmiin, työntää polkupyöräriksaansa töyssyisen tien yli; toisella puolen tietä vanha mies istahtaa ilmastoituun autoonsa komentaen kuljettajaansa liikkeelle. Nainen pesee likaisessa joen uomassa pyykkejään pyyhkien hikeä elämän kuluttamilta kasvoiltaan, levittäen värikkäitä sarejaan aurinkoon kuivamaan. Teinipojat kulkevat nauraen koulupuvuissaan kohti oppilaitostaan valmiina päivän koitoksiin, toiveikkaina tulevaisuuden mahdollisuuksista. Koditon mies nukkuu ruokakojujen takana, nälän kuihduttama kehonsa tulehduksen peittämänä. Mies vailla jalkoja raahaa kehoaan käsillään sateen jäljiltä liejuisella kujalla, pyytäen kolikoita kanssaihmisiltä. Nuori nainen moderneine vaatteineen heittää muutaman rupian miehelle, selatessaan uusinta älypuhelintaan matkallaan töihin toimistoonsa.

Nälkäinen lehmä etsii vierelläni ruokaa roskaläjästä ja kaivan laukustani paketillisen keksejä, kutsun lehmää luokseni ja nautin katsellessani sen syövän. Rapsutan ja hellin lehmää, likaista ja ötököiden peittämää. Lehmä tulee lähemmäs ja hamuaa kättäni, keksien loputtua nuolaisee naamaani karhealla kielellään. Katselemme toisiamme hetken, silmänsä lempeinä ja myötätuntoisina jättävät jäljen kohtaamisestamme ja yhteisymmärryksessä päätämme hetken ystäväni jatkaessa matkaansa.

Istun kadun reunalla ja hukun ajatuksiini, kuten tapanani on. Niin rikasta kuin elämä ympärilläni onkin, rakastan sukeltaa syvälle omaan sisäiseen maailmaani jossa voisin viipyä päiväkausia kaipaamatta ympärilleni mitään. Introvertin kupla, sanoi joku. Kenties, totean mielessäni ja maistelen juuri sisään imemääni. Ihmiset ympärilläni jatkavat arkista henkiinjäämistaisteluaan, osa parempiosaisina yhteiskunnan palasina toteuttamassa perheensä tai vanhempiensa toiveita ja odotuksia, harva jos kukaan kuitenkaan yhtä etuoikeutettuna kuin minä.

Satuin syntymään Suomeen vailla omaa osaa tai arpaa tähän maailmankaikkeuden päätökseen. Sain syntymälahjakseni elämän arpapelissä kovemmat panokset kuin valtaosa ihmisistä tällä planeetalla. Naisena ei olisi montaa maata maailmassa, jossa mahdollisuuteni olisivat paremmat kuin Suomessa. Millä minä voisin perustella tämän oikeutetuksi tuolle riksakuskille, joka paahtavassa helteessä polkee henkensä pitimiksi yrittäen pitää huolta sairaasta äidistään ja ruokkia nälkäiset lapsensa? Entä tuo nainen pyykkejä pesemässä, elämänsä täynnä kovaa työtä ja huolta huomisesta - ei, hän ei päässyt kouluun, hän ei tehnyt elämäänsä koskevia päätöksiään itse. Hän ei edes omistanut omaa kehoaan koskaan itse, jouduttuaan väkivaltaiseen, järjestettyyn avioliittoon teini-ikäisenä. Ja minä tulen maasta jossa niin moni ottaa tämän kultareunoin koristellulla lautasella tarjotun lahjan, länsimaisen vapauden, itsestäänselvyytenä.

Kyllä, olen nähnyt kolikon kääntöpuolen tarpeeksi läheltä kotimaassanikin. Matkani tähän saakka on ollut rikkonainen ja olen kokenut kaikenlaista. Kipeistä kokemuksista ja traumoista, jotka johdattivat minut masennuksen syvään suohon vuosiksi, olen tänä päivänä kiitollisempi kuin yhdestäkään helposta päivästä polkuni varrella. Syvyys antaa aina perspektiiviä, suru pehmentää ja kipu tekee nöyräksi, sanotaan. Kuinka sateen jälkeen ensimmäiset auringonsäteet tuntuvatkaan hyvältä, miten niitä osaisi arvostaa ilman edeltävää sadetta ja pimeyttä? Toki ympärilläni on ollut paljon pahoinvointia Suomessakin; olen saanut nähdä hyvin läheltä kuinka mahdollisuudet ovat toisille rajatummat kuin toisille, lisäten eriarvoisuutta. Sukupolvelta toiselle periytyvät sosiaaliset ongelmat, päihteet, yksinäisyys, syrjäytyneisyys – onneksi nuo positiivisuuden harhassa elävät aina-reippaat tsempparit rientävät kuitenkin heti apuun. Jonon kärjessä he ovat kertomassa muille kuinka Suomessa jokaisella on samat mahdollisuudet tavoitella omanlaistaan elämää ja kuinka kaikki on omista valinnoista kiinni. Keskustelu jää kuitenkin kummallisen vajaaksi, miettii tsemppari illastaessaan Helsingin trendiravintolassa laajan ystäväpiirin ja perheensä kanssa, kummastellen laiskoja kanssakansalaisiaan. Samaan aikaan kanssakansalainen jonottaa Hurstin leipäjonossa elämän kolhittua tavoilla, joista kuuleminen luultavasti saisi pienen raon tsempparin positiivisuuden harhaan. Tsempparin kilistellessä muiden kaltaistensa kanssa raahaa kanssakansalainen leipäkassejaan kotiin, jossa ei ole siivottu kuukausiin. Hänellä kuitenkin on koti, toisin kuin monella kaltaisellaan; pahoin alkoholisoituneella, mielenterveysongelmaisella pitkäaikaistyöttömällä. Matkallaan kanssakansalaisen kassi hajoaa ja ruoat leviävät maahan, ohikulkevat ihmiset katsovat kanssakansalaista halveksuen tai välinpitämättömästi. Kukaan ei pysähdy auttamaan. Tsemppari seurueineen on matkalla kotiin ravintolasta ja hetken verran tsempparin ja kanssakansalaisen katseet kohtaavat Mersun lipuessa ohi, nopeasti tsemppari kuitenkin kääntää katseensa pois työntäen syrjään sen mikä ei häntä kosketa. 

---

Kuinka usein omassa elämässä kohtaammekaan vain sen mihin olemme valmiita, mikä on helppoa ja miellyttävää? Sivuutamme ikävät asiat kuvitellen että siinä olisi jotakin negatiivista, kuvitellen niiden ehkä olevan kuin tarttuvien tautien, parempi välttää. Mutta miten suuri harhakuvitelma tämä onkaan. Kuinka positiivisuudesta on tullut niin suuri trendi, että alamme tukahduttaa ja muokata todellisuutta, yrittäen entistä enemmän välttää ikäviksi miellettyjä asioita päätyen harhaan. Mutta miksi?

Oikea elämä ei ole vain ruusuilla tanssimista, se on kaikkea muuta. Se on välillä kipeää, surullista, inhottavaa, epäoikeudenmukaista. Joskus se saa suuttumaan, joskus se saa itkemään. Se pitää sisällään myös menetyksiä, asioita jotka saavat toisinaan elämän suistumaan raiteiltaan, asioita jotka saavat toisinaan kyseenalaistamaan elämän itsensä merkitystä. Ja tiedättekö mitä? Kaikki se kuuluu asiaan. Kaikki se on osa matkaa. Mitä enemmän henkisellä polullamme tukahdutamme ikäviä asioita, tietoisesti tai tiedostamatta, jää kaikki kytemään sisällemme aiheuttaen tukoksia ja ennemmin tai myöhemmin ongelmia, muodossa tai toisessa. Jos emme kohtaa todellisuutta silmästä silmään, jos emme ole rehellisiä istuttaessamme siemeniä, kuinka voisimme sadon tullen odottaa rehellistä lopputulosta? Positiivisuuskin on tällöin vain pelkkää harhaa.

Olen saanut elää tätä elämää jo miltei 35 vuotta. Onko tuo sitten paljon vai vähän, se riippunee täysin näkökulmasta. Asiat elämässä ovat siitä mielenkiintoisia, että katsoessa niitä eri kulmista ne muuttavat merkitystään. Hieman kuten plektra; asuttuani miltei kahdeksan vuotta kitaristin kanssa löysin plektroja mielenkiintoisista paikoista tavaroideni joukosta vielä yli vuoden kuluttuakin. Vuosi oli kulunut tuosta hetkestä, jolloin olimme riittävän rohkeita toivoaksemme toisillemme parasta mahdollista tulevaisuutta omilla poluillamme, ja tuo pieni muovinen esine näytti kovin erilaiselta kuin aiemmin. Yhtäkkiä oivalsin monta asiaa erilailla kuin kertaakaan aiemmin, itse plektrasta kuin myös asioista joita se oli noussut hämmentävällä tavalla edustamaan. Itse esine oli fyysisesti sama kuin aina ennenkin, pieni muovin kappale, mutta yhtäkkiä tapani katsoa sitä ja sen kertoma tarina oli muuttunut täysin. Kuinka voisin oikeastaan määritellä elämänpolkuanikaan sen kummemmin pitkäksi tai lyhyeksi, mutta siitä huolimatta se on ehtinyt opettaa minulle kaikenlaista. Eniten ehkä sen, kuinka paljon minulla onkaan edessäni opittavaa, eikä se liity fyysisiin vuosiin. Aika menettää merkitystään mitä syvemmälle sukeltaa, aika on ja kelluu pinnalla, mutta kaikki oleellinen löytyy sen alta. Ilman kärsivällisyyttä ja rohkeutta ei pinnan alle pääse. On annettava tilaa, annettava myrskyjen myrskytä, opeteltava hyväksyntää, elää elämää ja antaa elämän kantaa. On opittava luopumaan, odotuksista ja uskomuksista, annettava myrskyjen tyyntyä omalla ajallaan. Ja lopulta, jos hetki on oikea, jos pinta on tyyni ja rauhallinen ja jos sydän on riittävän rohkea -  voi sukeltaa ja aloittaa matkan jolla ei ole loppua.

Sairastuin yli kymmenen vuotta sitten vaikea-asteiseen masennukseen siihen astisen elämäni summana. Sairastin useamman vuoden, joista kokonaisen vuoden olin sairaslomalla, poissa elämästä joka muilla tuntui jatkuvan kuten aina ennenkin. Elämäpiirini supistui hyvin pieneksi ja elämä sisältöineen muuttui täysin. En kyennyt elämään normaalia arkista elämääni laisinkaan, en kohtaamaan ihmisiä edes kaupan kassalla. En jaksanut poistua kotoa, saati nousta sängystä tai peseytyä. Ilo ja positiivisuus olivat kauan sitten kadonneet elämästäni, tunsin olemassaolostani häpeää ja ahdistuin arkisista asioista niin paljon, että kykenin poistumaan kotoa vain yöllisille kävelyille. Kaikkialla oli hiljaista ja tyhjää ja se helpotti oloani kummallisella tavalla. Koko entinen aktiivinen, iloinen ja urheilullinen minä oli kadonnut jonnekin. Tilalla oli tyhjä, hämmentynyt, pohjattoman onneton etsijä. Etsijä, joka sai lohtua pimeydestä, tunsi pystyvänsä hengittää kun muut ympärillä nukkuivat.

Noista vuosista alkoi pitkä, yli kymmenen vuoden prosessi, joka on johtanut uskomattomampiin oivalluksiin kuin olisin voinut ikinä kuvitellakaan. En halunnut aloittaa lääkitystä, jota hoitohenkilökunta piti välttämättömänä parantumiselleni, joten hoitosuhteemme perustui valheelle. Sisälläni alkoi kuitenkin kyteä jotakin, ja vähitellen sain voimaani hieman kerrallaan takaisin. En ollut vuosiin kyennyt lukemaan, kaikki kirjoista saamani mielihyvä oli kadonnut jonnekin keskittymiskykyni kanssa. Oltuani aina varsinainen lukutoukka, teki tuo minut hyvin surulliseksi. Voimaannuttuani hieman sain luettua ensimmäisen kirjani pitkään aikaan ja mille matkalle tuo minut ohjasikaan. Palasin kirjojen pariin ja ahmin henkisyyteen, buddhalaisuuteen, meditaatioon, joogaan, ravitsemukseen ja energioihin liittyviä kirjoja. Sain myös tuossa elämänvaiheessa voimaa Tony Robbinsmaisista, amerikkalaishurmos-henkisistä opuksista joiden eteenpäinvievän voiman ja Rajaksisen energian ymmärrän tulleen oikeassa vaiheessa tarpeeseen. Ostin blenderin ja aloin tehdä viherpirtelöitä, kaivoin elävän ravinnon reseptejä netistä koska raakaruoka-trendi oli kaukana tulevaisuudessa silloin Suomessa. Ostin vitamiineja ja lisäravinteita ja päästyäni muutoksen makuun uskalsin jo poistua kotoa päiväsaikaankin. Lenkkeilin metsässä joka ikinen päivä (myös paljasjaloin), hain lähteestä vettä ja aloitin meditaation. Inspiroituneena luin päivittäin netissä kertomuksia ihmisistä, jotka olivat parantuneet masennuksesta erilaisin luonnonmukaisin keinoin elämään elämää, joka tilastojen mukaan ei ole todennäköistä vaikeaa, pitkä-aikaista masennusta sairastaville. Heille, joille tilastot ennustavat suurin prosentein itsemurhaa tai vähintäänkin loppuelämän työkyvyttömyyttä.

Vuosia kului, aloin tehdä muutoksia jokaisella elämän osa-alueellani. Mietin monesti jälkikäteen miten pystyin masentuneena sitoutumaan meditaatio-harjoitukseen, mutta suuri osa eteenpäin ajavasta voimasta tuli opituista toimintamalleista vielä tuossa elämänvaiheessani ja urheilija-aikani olivat opettaneet minulle pitkäjänteisyyttä, sitoutumista ja kovaa työtä tulosten palkitessa vasta myöhemmin. Ilman näitä ominaisuuksia olisin luultavasti lopettanut meditaation alkutekijöissään, kuka tietää.

Siirryin elämänvaiheeseen, jossa oli todella paljon muutoksia ja eteenpäinvievää voimaa, yhtäkkiä aloin toteuttaa unelmiani sekä opiskella asioita joita olin halunnut aiempien opintojen ja suunnitelmien tyssätessä masennuksen alle. Elämässäni oli tulta ja voimaa, koin asioita ja tunteita jotka olivat vuosiksi hautautuneet piiloon. Vähän kerrassaan rohkeuteni kasvoi, uskalsin kuunnella sisäistä ääntäni yhä enemmän ja tehdä päätöksiä sen pohjalta. Seurasi paljon hyvää mutta harjoittaessani pidemmälle ja ymmärrykseni avartuessani oivalsin että olen mennyt osittain metsään.

Tuo vaihe oli täysin tarpeellinen muutoksen tapahtumiselle, aloittaakseni kokonaan uuden luvun elämässäni. Mutta riisuessani kerroksia henkisen harjoitukseni myötä, koin uudenlaista merkityksettömyyttä. Tapahtui paljon, sukelsin syvemmälle ja oivalsin että silloisella ymmärrykselläni olin luullut asioiden vaativat paljon ponnistelua. Olin uskonut siihen, että asiat tehdään tapahtuvaksi ja on heikkoa vain antaa niiden tapahtua, omaan tahtiinsa. Voi miten väärässä olinkaan. En ymmärtänyt kuin pienen siivun siitä elämän kauniista kokonaiskuvasta, josta saamme päivittäin nauttia.

Vuodet kuluivat, elämäni ja harjoitukseni kehittyivät omaan tahtiinsa ja viime vuonna sukelsin syvemmälle kuin koskaan aiemmin. Kolme kuukautta sain keskittyä henkiseen harjoitukseeni ja prosessiini opiskeltuani joogaa intensiivisessä 500tunnin opettajakoulutuksessa täällä Intiassa. Olen uinut koko elämäni syvissä vesissä, kokien kaiken hyvin vahvasti, harjoittanut henkisellä polullani jo pitkän aikaa; oppien hitaasti arvostamaan omaa herkkyyttäni lahjana. Olin siis valmistautunut prosessiin, mutta sen intensiivisyys yllätti minut silti. En ole eläessäni kokenut mitään yhtä järisyttävää. Koin suurempaa tuskaa ja kipua kuin vuosiin, vanhoja tukoksia aukesi, tunsin oloni tyhjäksi, rakkaudettomaksi, täysin turraksi. Itkin pohjattoman paljon ja opettajani kanssa kävin läpi jotain, jonka olin luullut käsitelleeni jo monta kertaa ymmärtääkseni kuinka pinnallisella tasolla sen olinkaan käsitellyt. Kehooni sattui, mieleni oli turta ja sydäntäni kivisti; mietin olenko elänyt harhassa kaikki nämä vuodet?

Huuhtelin päivittäin vanhoja rippeitäni Pyhään Veteen ja kaikesta huolimatta nautin prosessista. Ymmärsin että olen tullut tänne antaakseni tämän tapahtua. Opin antautumaan, ensimmäistä kertaa elämässäni rehellisesti ja täydellisesti. Elämälle, opettajalleni, Jumalalle. Tyhjyys jatkui mutta oloni keveni. Päästin irti taakoista, joista luulin luopuneeni jo pitkän aikaa sitten, ymmärtääkseni vahvemmin kuinka murto-osaa todellisuudesta nykyinen ymmärryksemme heijastaakaan. Nauroin; miten voisinkaan tietää mitä vielä tapahtuu, mikään ei ole hallinnassamme ja miten uskomattoman hyvältä tuntuu antaa kaiken silti tapahtua. Oivalsin etteivät kuluneet vuodet olleet olleet harhaa, olin vain elänyt sitä parhaan silloisen ymmärrykseni mukaan. Tunsin kuplivaa iloa siitä, että pystyin lempeästi kiittämään itseäni kaikista valinnoistani, sillä joka ikinen mutka matkallani tekee taatusti jatkossakin etenemisestä mielenkiintoisempaa.

Jo ollessani syvimmän masennuksen suossa, tiedostamattani kaipasin lisää tilaa. Hain sitä ulkoisesti, samoillessani tyhjillä kaduilla keskellä yötä, mutta vuosien varrella olen oppinut ymmärtämään prosessia syvemmin. Meditaatio, jooga, henkinen harjoittaminen luovat lisää tilaa. Vain tyhjässä tilassa voi syntyä jotakin uutta ja feminiininen, luova energia pääsee virtaamaan vapaasti. Viimeisen vuoden aikana palaset ovat taas kerran loksahdelleet paikalleen ja tuntuu enemmän kuin oikealta päästä ammentamaan omista kokemuksista, omasta harjoituksesta ja kaikesta opitusta ja kanavoida se eteenpäin. Koska siitä loppujen lopuksi on harjoittamisen syvennyttyä kyse; siirtymisestä omasta mielihyvän ja elämysten täyteisestä elämästä osaksi suurempaa kokonaisuutta. Palvella, olla hyödyksi, jakaa ja antaa. Kuinka vähän on merkitystä sillä, millaisiin asanoihin keho taipuu, jos mieli on jäykkä, sydän egon kovettama ja silmät suljetut?

Suurimpana siunauksena omassa kokemuksessani pidän sitä, kuinka paljon se on avannut minua ymmärtämään elämää. Elämä on päättänyt ravistella toisia meistä kovemmin, pehmentääkseen meitä, auttaakseen meitä valjastamaan herkkyytemme hyödyksi. Minä jostain syystä paranin masennuksesta elämään tietoisempaa ja onnellisempaa elämää kuin olisin voinut kuvitellakaan, joku toinen on sairaseläkkeellä, kolmas tappanut itsensä. Joku toinen tarvitsee lääkitystä, minä selvisin ilman. Joku toinen haluaa yhtä paljon parantua, mutta ehkei aika ole oikea. Kai kaikella on tarkoituksensa? Käytyään itse pohjalla on helpompi samaistua ihmisiin, tutkailtuaan elämää joka kulmasta ymmärtää paremmin että eri vinkkelistä se näyttääkin kovin erilaiselta. Ja antaessa ajan kulua, sen sisältämä viestikin muuttuu. Tämän ymmärryksen myötä fokuskin elämässä muuttuu, saajasta ja vastaanottajasta antajan rooliin.

---

Istuessani kadun reunalla havahdun miehen koputettua minua olalle. Nostan katseeni ja vieressäni istuu tuo samainen mies, joka vailla jalkoja on raahannut itseään ympäri katuja, kerjäten kolikoita joilla ostaa ruokaa. Hymyilen miehelle ja sydämeeni sattuu, kuinka kohtuuttoman epäreilua elämä voikaan olla. ”Aap kaise hai?” kysyn mieheltä ja tämän kasvot valaistuvat; ”Mam, you speak Hindi!”. Mies jää viereeni istumaan ja jaamme hetken jos toisenkin. Tarjoan miehelle kupin chaita ja toivon että voisin tehdä enemmän. Mutta minulla ei ole kiire minnekään, tämä hetki tässä on tärkeämpää juuri nyt. Mies kertoo tarinansa, ylpeänä sen surullisesta sisällöstä huolimatta. Hän ei ole koskaan päässyt kertomaan tarinaansa koska kenelläkään ei ole ollut aikaa kuunnella. Miehen tie on ollut alusta saakka kivinen, hänestä tuli orpo viiden vanhana ja hän jäi kadulle asumaan. Kymmenen ikäisenä hän sairastui vakavasti ja jalkansa jouduttiin amputoimaan. Yönsä mies kertoo viettävänsä sillan alle pahvista ja kankaista kyhätyissä asunnoissa. Uuden ystäväni suurin toive on vierailla ulkomailla ja hänen silmänsä kiiluvat innostuksesta näyttäessäni kuvia Suomesta. Pian miehen täytyy jatkaa matkaansa, mutta ennen lähtöään hän toteaa sujuvalla englannin kielellä: ”Mam, this was the best day of my life, thank you”.

Miehen lähdettyä en voi välttyä kyyneliltä ja laitan aurinkolasit päähäni. Itken ulos miehen kohtaloa ja elämän epäreiluutta ja tunnen suunnatonta kiitollisuutta siitä, että saan olla täällä ja tavata ihmisiä, joiden rohkeus ja sinnikkyys ovat vailla vertaansa. Ihmisiä, jotka opettavat joka hetki minulle jotakin aidosta elämästä ja ihmisyydestä.

Suomessa tsemppari on saapunut kotiinsa, sulkenut ovensa ja riisunut vaatteidensa lisäksi hetkeksi maskinsa. Katsoessaan peiliin hän kohtaa väsyneen katseensa ja pakotetun hymynsä ja miettii miksi tuntee tyhjyyttä.

Kanssakansalainen pakkaa kotonaan vaatteensa vanhaan, kuluneeseen laukkuunsa. Hän on saanut häätöilmoituksen käytettyään useamman kuukauden vuokrarahansa asumiskulujen sijaan päihteisiin sekä vanhojen velkojensa maksuun. Vapisevin sormin hän avaa asuntonsa oven viimeistä kertaa ja astuu ulos maailmaan. Maailmaan joka on meille kaikille sama, mutta eri kulmasta katsottuna niin kovin erilainen.

Jotka kulkevat suorinta tietä,

saapuvat tyhjin taskuin.

Jotka ovat kolunneet kaikki polut,

tulevat säihkyvin silmin, polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään.

Niin se ystäväni on, niin se on, että eksymättä et löydä perille.

- Tommy Tabermann

6.6.2017 Raju ja Lakshmi

Kello ei ole vielä viittäkään aamun jo sarastaessa, jossain kiekuu kukko arkisten elämisen äänten vähitellen voimistuessa. Kattilat ja padat kolisevat ja miehet työntelevät kärryjä lähtiessään päivän peltotöihin. Kymmenvuotias Raju herää kotonaan kovalla laverilla, jossa on pehmikkeenä vain vanha likainen kankaanpala. Kankaassa on supersankarin kuva ja Raju muistaa kuin eilisen päivän sen hetken, kun sai kankaan lahjaksi. Siitä on jo kauan aikaa eikä kankaastakaan ole paljoa jäljellä, mutta Rajulle kangas on tärkeä. Venyteltyään laihoja raajojaan Raju kävelee ulos ja ottaa pikku saavista hieman vettä pesten rivakasti kasvonsa. Hän kävelee talon taakse, josta löytyvä pieni katos toimii perheen vessana.

Toimitettuaan aamuiset tarpeensa hän juoksee takaisin sisään olkikattoiseen savimajaan, jossa hän asuu viiden sisaruksensa, äitinsä, isänsä ja isänsä vanhempien kanssa. ”Challo!”, hän huutaa siskolleen ja pian sisko saapuu rikkinäisiä ämpäreitä kantaen. Raju ja Lakshmi juoksevat kylän ainoalle vesipumpulle kilpaa leikitellen ja täyttävät ämpärit piripintaa myöten. Sisarukset kantavat ämpärit takaisin kotiin, jossa toinen siskoista lypsää lehmää. Isosisko ja perheen äiti ovat paistamassa roti-leipäsiä sekä laihaa, vain muutamia perunanpalasia sisältävää subjia. Lapset saavat kukin yhden täydellisen pyöreän roti-leivän jota kastavat maukkaaseen, vaikkakin köyhään kastikkeeseen. Rajun paras ystävä Ranjan odottaa ovella koulupuvussaan ja tietäen ystävänsä perheen tilanteen, Raju nappaa loput aamupalastaan mukaan ja sujauttaa ystävälleen.

Nälkäisenä pientä leipää ahmien Ranjan loikkii epätasaista polkua pitkin ystävänsä perässä. Jos hyvä tuuri kävisi, saisivat pojat tänään koulussa ilmaisen aterian, eikä heidän tarvitsisi tulla nälkäisinä päivän päätteeksi kotiin. Lakshmi jää katsomaan poikien perään alakuloisen kateellisena, hänkin haluaisi mennä kouluun ja opiskella. Kylän vanhimmalla on kotonaan sähköt ja laatikon mallinen televisio, ja hän antaa kylän lasten joskus kokoontua katsomaan elokuvia. Lakshmi rakastaa elokuvien värikästä maailmaa, se on kuin fantasiaa. Kauniit ihmiset laulavat ja tanssivat ja elävät aivan erilaista elämää kuin Lakshmi omassa kylässään. Elokuvissa hän on nähnyt naistenkin työskentelevän, aivan miesten lailla! Lakshmi haluaisi opiskella lääkäriksi ja auttaa muita ihmisiä, mutta hän on jo oppinut ettei se ole mahdollista. ”Millä me sitten maksaisimme sinut naimisiin tyttö hyvä, lopeta jo tuo hölynpöly! Liikaa kouluja käyneet naiset tuovat vain ongelmia, he saavat omia ajatuksiaan päähänsä eivätkä tottele appivanhempiaan. Tärkeintä on saada sinut naimisiin hyvälle miehelle, hyvään perheeseen ja siinä eivät arvosanat auta. Hus, menehän siitä auttamaan tätiäsi pikkelsin teossa!” Isoäidin ääni kuuluu unissaankin Lakshmin päässä eikä hän ymmärrä miksi hän ei voisi saada molempia, eihän se ole itsekästä haluta auttaa muita. Pää alas painuneena hän palaa askareidensa pariin, veli ja Ranjan ovat jo kauan sitten hävinneet näkyvistä.

Miltei viisi kilometriä käveltyään pojat saapuvat kouluun, kello on jo seitsemän ja viimeiset lapset kaukaisimmista kylistä vielä saapumatta. Kellon kumahtaessa lapset kokoontuvat pihalle tasaisiin riveihin, pihan täyttyessä innokkaista koululaisista. Rehtori toivottaa kaikki tervetulleiksi ja määrää yhden vanhemmista tytöistä ohjaamaan kaikille aamuvoimistelua. Armeijamaisella otteella, opettajilta opitulta, tyttö komentaa muita; kädet ylös, yksi kaksi kolme, kädet sivuille! Voimistelun jälkeen lapset lausuvat yhdessä aamumantran, toivoen hyvää koko luomakunnalle ja siirtyvät sisään luokkiin. Luokissa meditoidaan vielä päivän aluksi viisi minuuttia, jonka jälkeen ympäri koulua kaikuu OM SHANTI SHANTI SHANTI. Tunnit voivat alkaa.

Raju ja Ranjan ovat samalla luokalla ja kovin innostuneita kepposista, opettaja ei niinkään joten pojat joutuvatkin eturiviin ja eri puolille luokkaa jotta eivät häiritsisi opetusta ja opettaja voisi pitää heitä silmällä. Päivä kuluu nopeasti ja välitunnilla on aikaa pitää hauskaa! Koulussa on käymässä taas tuttu vieras Euroopasta, maasta nimeltä Suomi. Viime vuonna täti oli täällä töissä, opettamassa meille englantia, pojat muistelevat ja innoissaan haluavat halata, keskustella ja leikkiä tuon hassun, hymyilevän naisen kanssa. Vieras oli saapunut mukanaan tuliaisia ystäviltään tuolta kylmästä, kaukaisesta maasta ja välitunnit kuluvat hyppynarulla hyppien, jalkapalloa pelaten, erilaisia lautapelejä pelaten, twist-naruilla leikkien ja frisbeetä heittäen. Pojat meinaavat tikahtua nauruun tädin hyppiessä hyppynarulla ja yrittäessä näyttää erilaisia temppuja. ”Mikseivät muut opettajat tule mukaan”, he huutavat ja kierivät maassa nauraen hölmölle ajatukselle.

Lounastauolla lapset saavat mahansa täyteen, kaikilla on hauskaa juhla-aterian parissa. Tytöt kuiskuttelevat keskenään ja pojat nauravat, nälkäisimmät ahmivat monta lautasellista. Sitruunat ovat lasten erityisherkkua, ”nimbu, nimbu, miss!”, lapset huutavat kuorossa kun heille jaetaan salaattia. Yleensä kylähäissäkään ruokatarjoilu ei ole näin hyvää, opettaja Akshay kertoo lasten nyökytellessä vieressä. Päivä jatkuu vielä tanssien ja leikkien erityislaatuisen juhlapäivän humussa, kunnes aikaisin iltapäivällä on aika lähteä kotiin.

Raju ja Ranjan lähtevät kohti kyläänsä, kesäloma on alkanut ja he ovat saaneet muutaman kotitehtävän mukaansa loman aikana tehtäväksi. Kuumuus on painostavaa ja hiki virtaa karpaloina poikien otsalla, he pysähtyvät suuren puun varjoon lepäämään ja juomaan vettä toisen kylän vesipumpusta. Vaikka nuoria ovatkin, pojat muistavat ajan ennen oman kylänsä ensimmäistä ja yhäkin ainoaa vesipumppua. Silloin heidän piti kävellä yli kilometrin matka hakeakseen vettä läheisestä kylästä. He huokaavat helpotuksesta; onneksi tuo aika on ohi, onpa elämämme nyt helppoa, tuumaavat nuo savimajoissa asuvat Mahadalit-kastiin kuuluvat pienet pojat.

Pojat jatkavat matkaa, Raju kysyy haluaisiko Ranjan tulla illalla mukaan katsomaan paikallisten isompien poikien kriketti-pelejä, mutta Ranjanilla on kiire. Hän on orpo ja asuu kaukaisen tätinsä perheen luona. Tädillä ei ole paljoa rahaa ja aviomies asuu kaukana isommassa kaupungissa työskennellessään apumiehenä tietöissä, mutta tuppaa juomaan rahansa kuten täti sanoo. Ranjan ei ole varma mitä se tarkoittaa, mutta tietää ettei heillä ole riittävästi rahaa ruokaan joten hän auttaa tätiä mahdollisuuksien mukaan. Illalla hän on luvannut mennä kantamaan vehnäsäkkejä naapurin myllystä viereiseen kylään, luvassa olisi monta kymmentä rupiaa! Ranjan ei siis pääse krikettipeliin mutta lupaa ystävälleen tulla toisella kertaa. Raju jatkaa matkaansa kotiin ja miettii ystäväänsä ja elämän epäreiluutta.

Hän päättää tehdä yhden koulutehtävistään heti, ja purkaa mietteensä paperille. Hän on saanut tehtäväkseen kirjoittaa englanniksi esittelyn itsestään ja elämästään. Hän aloittaa;

Minun nimeni on Raju Kumar ja olen kymmenen vuotta vanha. Asun perheeni kanssa ja opiskelen koko Bodhgayan hienoimmassa akateemisessa oppilaitoksessa, Gyanjyoty Trustissa. Minulla on kolme siskoa ja kaksi veljeä, äiti, isä sekä isovanhemmat. Omistamme kaksi lehmää. Kun minusta tulee iso tahdon olla opettaja ja auttaa muita. Minä olen onnellinen. Toivon että kaikilla olisi asiat yhtä hyvin kuin minulla.

Saatuaan ylpeänä tehtävänsä valmiiksi, Raju nousee ja huikkaa lähtevänsä läheiselle niitylle katsomaan peliä. Lakshmi nostaa pihalla katseensa tulisijan luota, hän hämmentää riisiä ja pyyhkii hikeä otsaltaan heittäen tuleen samalla yhden kuivuneen lehmänlanta-kiekon lisää. Joskus hän on kysynyt vanhemmiltaan miksi veli saa tehdä kaikenlaista ja hän ei, vain koska on tyttö. Isä suuttui silloin kovasti ja Lakshmi ei ole uskaltanut sen koommin asiasta puhua. Se ei kuulu kulttuuriimme, miehet vain toteavat naisten nyökytellessä vieressä. Lakshmi on jo 13 ja tietää että jo parin, kolmen vuoden kuluttua hänet naitetaan jollekin pojalle, jota hän ei saa itse valita. Vanhemmat ovat jo säästäneet rahaa maksaakseen kymmeniä tuhansia rupioita siitä hyvästä, että hänelle löytyy kunnollinen aviomies. Mielessään Lakshmi miettii että vaikka hän ei olekaan päässyt kouluun ja matematiikan tunnille, mutta jos hän käy kymmenen kilometrin päässä kaupungissa ja ostaa vihanneksia, linssejä ja öljyä pitkäksi aikaa ja siltikin käyttää vain kaksisataa rupiaa, kymmenet tuhannet rupiat mahtavat olla tähtitieteellisiä summia hänen vanhemmilleen. Hänen täytyy siis noudattaa vanhempiensa toiveita ja lopettaa omat haihattelevat ajatuksensa, kuten isoäitikin sanoo.

Huokaistessaan syvään hän muistelee naapurin tyttöä Deepaa, joka naitettiin 14-vuotiaana. Poika oli 18-vuotias ja kunnollinen, kaikki sanoivat. Nyt Deepa on 17-vuotias ja hänellä oli jo kaksi lasta ja hän asuu pojan perheen kanssa. Appivanhemmat ovat tiukkoja ja eivät anna Deepan vierailla lapsuuden kodissaan juuri koskaan, kuka sitten pitäisi huolta meistä, he kiivastuvat. Lakshmi miettii näkemiään elokuvia ja romanttisia kohtauksia jotka olivat saaneet hänet hihittämään ja hämmentymään, kenties herättäneet toiveita ja ajatuksiakin. Deepaa miettiessään hän palaa kuitenkin todellisuuteen, varsinaista hölynpölyä sanoi isoäiti aina elokuvista. Ehkä ne ovatkin, Lakshmi miettii ja hieman surumielisenä nostaa riisin pois tulelta ja siirtää toisen padan tilalle, kaataa pohjalle öljyä ja murskattua valkosipulia, inkivääriä ja chiliä. Ihanan mausteinen tuoksu leviää ympäriinsä kun Lakshmi pilkkoo vihanneksia päivällistä varten.

Myöhemmin Raju tulee kotiin ja isänsä ja veljiensä kanssa istuu vanhempiensa sängylle. Raju on ylpeä hienosta kodistaan, heillä on kokonaiset kaksi huonetta, toisessa nukkuu koko perhe kolmella laverilla ja toisessa on muutama kana, yksi vuohi, käynti ulos sekä yksi rikkinäinen muovituoli, jonka alkuperää kukaan ei muista. Mutta sitä on hieno tarjota vieraille, aivan kuin hienommissa perheissä joissa istutaan tuolilla eikä maassa tai laverilla. Talon ulkopuolella on pieni katos, josta Lakshmi ja perheen äiti tarjoilevat miehille päivällistä. ”Pani, maa!”, huutaa Rajun veli Navin ja äiti, laiha kehonsa kuluneeseen sariin verhottuna, juoksee tarjoilemaan vettä pojalleen. Kun miehet ovat syöneet, perheen naiset syövät loput ruoasta ulkona katoksessa. Lakshmi ahmii ruokaa koska ei ole syönyt aamuisen rotin jälkeen mitään. Hän tuntee pistävää kipua kyljessään mutta ei uskalla sanoa mitään, kipua on ollut jo viikon verran mutta isäkin on ollut sairas ja hänen lääkkeisiinsä on mennyt kaikki liikenevä raha, sen vuoksi rahat ruokaan ovat olleet tiukassa. Lakshmi siis piilottaa kipunsa ja menee pihalle pesemään peltisiä astioita päivällisen jäljiltä.

Illan jo hämärtyessä kylä hiljenee vähitellen, miehet käyvät yöpuulle naisten vielä viimeistellessä kotiaskareitaan. Raju käy laverilleen maaten veljiensä kanssa, siskot ovat toisella kapealla laverilla ja vanhemmat hieman leveämmällä, heillä on peittokin patjan virkaa toimittamassa. Isovanhemmat ovat toisessa kylässä sedän luona vieraisilla eivätkä nyt kotona. Raju huitaisee jalkojen yli vilistävän rotan kauemmas, hymyilee leveästi kunnes nopeasti nukahtaa onnellisena kokemastaan päivästä. Toisella laverilla Lakshmi valvoo, hän miettii miksi hän ei vain voi olla kuten Deepa tai muut kylän tytöt ja odottaa innoissaan naimisiin pääsyä, saada mielihyvää onnistuneesta pikkelsistä tai olla ylpeä siitä, että osaa lypsää ja pestä lehmän niin hyvin. Miksi hänen sisällään kytee tämä tuli, miksi hän on tyytymätön? Miksi hän haaveilee muustakin, eihän se ole hänelle koskaan mahdollista. Lakshmi katsoo vanhempiaan, jotka jo nukkuvat ja huokaisee syvään. Rintaansa kouraisee mutta hän tietää että hänen osansa on ennalta määrätty eikä hänellä ole siihen sanansijaa. Lakshmi halaa pikkusiskonsa luisevan pientä kehoa ja silittää tämän pehmeän silkkistä tukkaa. Kuu loistaa kirkkaana taivaalla ja kaikkialla on hiljaista, vain moskiittojen ääni rikkoo tuon kauniin tyhjän hiljaisuuden. Lakshmi sulkee silmänsä ja vaipuu vihdoin uneen.