14.1.2018 Sitähän se kaikki on

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä
mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski
tai helisevä symbaali.
Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin
kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi
kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta
minulta puuttuisi rakkaus,
en olisi mitään.

Ensimmäinen korinttolaiskirje, Raamattu

Värejä, lämpöä, runsautta, yhteisöllisyyttä, tuoksuja, ääniä, elämää, sydämen paloa. Historian havinaa, kulttuurien kaunista sekamelskaa, musiikkia, erilaisuutta samankaltaisuuden keskiössä. Kauneutta kaaoksen, köyhyyden ja kurjuuden keskellä. Uskontojen soljuvaa yhteisymmärrystä, pyhää energiaa ja kiitollisuutta. Syvyyttä ja rakkautta.

Kuinka sen voisi sanoiksi pukea, sen kuinka vuosi toisensa jälkeen kokemus on edellistä mullistavampi. Kuinka Intia on niin paljon enemmän kuin maa; tuo tuhansien vuosien ikäinen pyhä energia vain virtaa kuin viini juhlissa konsanaan ja sitä siemaillessaan elämä hitaasti muuttaa muotoaan. Asiat loksahtelevat paikoilleen, kaaoksen keskellä mieli notkistuu ja kiitollisuuden keskellä sydän avautuu. Kuinka tuolla pyhällä energialla täyttyessä maailma ei vain näyttäydy enää samoin; kuinka arkiset asiat ovat yhtäkkiä täynnä merkitystä ja yhteyttä – yhteyttä toisiinsa ja yhteyttä ylimpään.

Kuinka sen voisi sanoiksi pukea? Kertoisinko siitä, kuinka tulin Intiaan taas kesken kuuminta aikaa, keskelle tukahduttavinta ja pölyisintä Biharin osavaltiota. Järjestön pariin, joka on minulle niin läheinen ollut jo useamman vuoden. Kertoisinko kaikesta siitä työstä, mitä muun muassa ystävieni avustuksella olemme tehneet. Kuinka olen saanut viettää aikaa kastittomien parissa ja oppinut heiltä enemmän kuin kenties koulusta konsanaan. Kertoisinko siitä, kuinka ihmisyys näyttää minulle niin erilaisen puolen itsestään täällä, kaiken puutteen keskellä? Kuinka yhteys, huolenpito, välittäminen ja rakkaus ovat paljon tärkeämpiä arvoja kuin meidän ”hyvinvointiyhteiskunnassamme”. Kertoisinko kaikista niistä hetkistä, jolloin olen istunut ystäväni kotona, perheensä kanssa ja tuntenut olevani kotona. Vahvasti kotona tässä hetkessä. Kertoisinko kaikista niistä hetkistä, jolloin sydäntäni on käpristänyt pieni kerjäävä lapsi tai kaduilla asuvat ihmiset, joista osa on myös ystäviksi järjestötyön myötä muodostunut. Kertoisinko niistä kymmenistä tarinoista, joista haluaisin kirjoittaa kirjan ja ehkä vielä kirjoitankin. Tarinoista, jotka luultavasti saisivat monet teistä yhtä liikuttuneeseen tilaan kuin minutkin. Ihmiskohtaloista, joita on meidän yltäkylläisyydessä vaikea edes ymmärtää. Kertoisinko siitä, kuinka uskomattomalla tavalla minut on yhteisössä otettu vastaan ja olen päässyt sisälle kulttuuriin tavoin, joista en olisi osannut uneksia.

Kertoisinko siitä, kuinka matkustimme yhdessä Koillis-Intiaan ja pääsimme taas kokemaan jotakin aivan erilaista. Kertoisinko siitä, kuinka intialaiset junat ovat tulleet vuosien varrella tutummaksi kuin VR:n palvelut konsanaan? Kertoisinko kommelluksista matkan varrella, siitä kuinka päädyin junassa leikkimään viiden lapsen kanssa, kuinka tapasin Krishnan palvelijoita ja päädyin lausumaan mantroja heidän kanssaan, kuinka kantaessani harmonia mukanani olen esiintynyt junassa joukolle hämmästyneitä intialaisia. Kertoisinko kaikista niistä aterioista ja herkuista, joita intialaiset perheet ovat junissa kanssamme jakaneet? Kertoisinko siitä, kuinka tämä kaikki kuvastaa sitä yhteisöllisyyden kulttuuria, jota Intiassa muun ohella rakastan?

Kertoisinko siitä, kuinka pääsimme Koillis-Intiassa näkemään ja kokemaan palan jotakin, joka poikkeaa niin aiemmin kokemastamme? Kuinka ystävämme näytti meille kotikyläämme ja pääsimme tutustumaan erilaiseen elämään heimokulttuurin ja vanhojen traditioiden keskellä Nagalandissa. Kertoisinko siitä, kuinka osallistuimme hyväntekeväisyysvaellukselle ja mutaiset polut osoittautuivat todella liukkaiksi fivefingersseissä kävellen ja olimme naamallamme kerran jos toisenkin. Kertoisinko siitä, kuinka paikallisen ystävämme sydämellisyys oli vailla vertaansa ja pääsimme hetkeksi sukeltamaan todellisuuteensa pintaa syvemmälle. Kertoisinko siitä, kuinka ystävämme on menestynyt journalisti, elokuvaohjaaja ja vaatesuunnittelija! Ja hän on vasta alle 30 -vuotias, siinäpä erilainen intialaisen naisen tarina! Kertoisinko, miten hänen tarinansa on kuin elokuvasta; köyhän perheen tyttö, jonka isä kuoli ollessaan lapsi. Perheensä tutustuu kaupungissa vierailevaan rikkaaseen delhiläiseen entiseen armeijan upseeriin ja muodostaa tähän yllättävän ystävyyssuhteen. Miehen vaimo on kuollut ja miehestä muovautuukin ystävämme epävirallinen kummisetä. Mies rahoittaa myöhemmin ystävämme opinnot ja mahdollistaa tälle aivan toisenlaisen todellisuuden kuin tähtiinsä olisi kirjoitettu. Niin uskomatonta kuin onkin, niin totta tarina on ja en voisi iloisempi ystävämme puolesta olla. Kertoisinko siitä, kuinka ystävämme kotikylässä Zhavamessa, elämänmeno oli kovin erilaista kuin perinteisissä intialaisissa kylissä vanhoista luonnonuskonnoista ja traditioista ammennettuine perinteineen. Kertoisinko, kuinka ystävämme äiti muistutti minua isoäidistäni, sinnikkäästä puurtajasta, joka on suomalaisen sisun suoranainen ilmentymä. Kuinka ystävämme äiti sai minut kaipaamaan isoäitiäni ja pohtimaan elämänvalintojani taas hetkeksi eri kantilta. Elämä Lapissa ja Intiassa kun tarkoittaa sitä, että emme ole kaikille läsnä siten kuin asettumalla kotikonnuille olisimme.

Kertoisinko siitä, kuinka matkustimme Nepaliin ja vietimme yhdessä kuukauden buddhalaisessa luostarissa, meditoiden ja opiskellen? Kuinka elimme jatkuvien sähkökatkojen kanssa, syöden vain valkoista riisiä ja laihaa keittoa? Kuinka leikimme päivittäin nuorten munkkien kanssa, joista valtaosa oli orpoja ja kotoisin köyhyydestä joka sai oman epämukavuutemme ruoan ja sähköttömyyden parissa menettämään merkityksensä. Kuinka tapasimme ihmisiä aivan eri taustoista, mutta joiden kanssa jaoimme hetkiä joiden merkityksellisyys saa kyyneleet silmiimme. Kertoisinko siitä, kuinka vaelsimme sadekaudella 10 päivää Annapurna Basecampiin vailla varusteita? Ostettuamme vain euron sadeviitan ja halvat kengät lähdimme matkaan, josta toiset maksavat jopa tuhansia euroja. Kertoisinko siitä, kuinka luontoelämykset eivät vaadi kalliita kuorivaatteita ja kalliimpia varusteita ja järjestettyjä retkiä vai siitä, kuinka kärsivällisyyttämme tuhansien iilimatojen keskellä koeteltiin ja kuinka palelimme yöllä koska meillä ei ollut kalliimpia markkinoiden testivoittaja -makuupusseja? Kuinka kaiken sateen jälkeen meidät palkittiin uskomattomilla näkymillä taivaan auetessa ja luonnon jopa hieman aivan aiheellisesti kerskuessaan mahtavilla aarteillaan? Kuinka elämä kauneimmillaan jakaa oppejaan niin avokätisesti, muistuttaen tasapainon ja kohtuullisuuden kauneudesta?

Kertoisinko siitä, kuinka reissatessa sitä ymmärtää oman vajavaisuutensa ja merkityksettömyytensä, ymmärtää kuinka maailma ei ole minulle mitään velkaa? Ja kuinka tämä oivallus mullistaa maailmankuvaa, kuinka sitä asettuu antajan rooliin ja silti äimistyy päivittäin siitä, kuinka paljon meille avokätisesti jaetaankaan ja huomaa vastaanottavansa enemmän kuin ansaitsisi. Ja kyllä, kyllä siitä riittää jaettavaksi muille enemmän kuin uskoisikaan.

Kertoisinko siitä, kuinka muiden ihmisten kohtaaminen ja heidän kanssaan hetken taivaltaminen jättävät elinikäisiä muistoja ja ystävyyssuhteita? Kuinka paikallisten avuliaisuus ja ihmisten hyvyys kerta toisensa jälkeen jättää sanattomaksi ja avaa oven aivan uuteen maailmaan; maailmaan jossa emme ole eri puolilla, vihollisia ja vastakkain vaan maailmaan jossa pelaamme yhteen pussiin ja samassa joukkueessa, maailmaan jossa olemme ystäviä toisillemme ja uskomme rakkauteen vihan sijaan.

Kertoisinko kuitenkin myös siitä, kuinka ravintolan vessaan mennessäni lähti intialainen miesjoukko huomaamattani perääni? Kuinka vessa sijaitsi kaukana ravintolasta takapihalla ja miehet jyskyttivät ovea auki minun siellä kyykistyessäni. Kuinka hengitin syvään, avasin oven voimalla ja juoksin henkeni edestä takaisin ravintolaan miesten jäädessä seisomaan luultuaan minun jähmettyväni pelosta ja jääväni paikalleen. Kuinka kaiken hyvyyden keskellä on aina pahuutta ja kuinka tärkeää on nähdä asiat myös kuten ne oikeasti ovat. Riisua illuusion linssit ja pukea tilalle realismin kirkkaat vastaavat. Kuinka bussissa, bussin hyppiessä, rintojasi ”vahingossa” kouraiseva mies ansaitsee sen sosiaalisen häpeän jonka asian julkituominen kulkuneuvossa aiheuttaa, koska liiallinen kiltteys on epävarmuutta ja hyväksynnän hakua ja puoliaan saa pitää, vaikka toisen toiminta tiedostamattomuudesta kumpuaisikin.

Kertoisinko myös siitä, kuinka naisena Intiassa ymmärrän roolin, johon minun pitäisi sujahtaa mutta kuinka en ole sitä aina valmis nielemään. Kuinka vanhoillisessa Länsi-Bengalissa, Mayapurissa, bhaktijoogan parissa henkisessä yhteisössä asuessani en aina löytänyt paikkaani, vaikka olin henkiseen kotiini saapunutkin. Kuinka miespuolisten ihmisten kanssa jutteleminen ja kaveeraaminen saivat koko luonteeni ja ”arvokkuuteni” alttiiksi kyseenalaistukselle. Kuinka koin paremmaksi olla kertomatta intialaistaustaiselle vanhemmalla naisystävälleni muista ystävistäni hänen tuomitessaan niin ankarasti. Kertoisinko, kuinka hieroin välillä silmiäni ja mietin millä vuosituhannella elämme? Kuinka en aina kokenut yhteyttä uskonyhteisöni naisten kanssa, miesten nauttiessa vapaasta roolistaan ja siten heidän kanssaan suurempaa sielunkumppanuutta kokien. Kertoisinko siitä, kuinka vapauttavaa on olla välittämättä siitä, miten muut sinut kokevat ja mitä he puhuvat? Kuinka jokainen meistä tulkitsee toista kuitenkin oman ymmärryksemme pohjalta, joten emme voi kantaa vastuuta siitä, miten he kunkin hetkisen tilanteen tulkitsevat. Kuinka se, että toimit puhtain, hyvin aikein riittää ja kuinka vapauttavalta se tuntuukaan, huolimatta arvostelusta tai hölynpölystä ympärilläsi. Kuinka vapauttavaa onkaan myös oppia asettamaan asiat ansaitsemiinsa mittasuhteisiin.

Kertoisinko myös siitä, kuinka paljon oppeja taas osakseni sain? Kuinka kaiken keskellä minulle vahvistui entistä selkeämmin se, kuinka harjoitus on sisäinen matka ja ulkoisen merkitys on vähäinen. Kuinka minulle oli hyväksi olla ympäristössä, jossa painotus ulkoiseen oli osittain niin suurta, koska ymmärsin mikä on tärkeää; itse harjoitus. Kuinka koin suunnatonta yhteyttä paikassa, jonka energiaa on vaikea edes sanoin kuvailla. Sain tavata uskomattoman paljon oppineita ja polkua pitkään kulkeneita ihmisiä. Ilman pientä perusanarkismiani, vastahakaani sopeutua ”ulkoisiin vaatevaatimuksiin” en olisi tavannut kokemukseeni vahvimmin vaikuttanutta miestä, Krishna West -liikkeen perustajaa, joka lähestyi minua vain siksi koska en ollut pukeutunut sariin. Kuinka kohtaamisen jälkeen yhtäkkiä solahdinkin joukkoon, omalla tavallani. Kuinka opin, ironisesti, arvostamaan tiettyjä perinteitä ja pukeutumista tavattuani miehen, joka on Krishna-liikkeessä tunnettu tämän kritisoinnista. Kuinka kysymykset vain sulivat pois ja aloin vastaanottaa entistä enemmän ja koin olevani juuri oikeassa paikassa. Kuinka sain oppia niin paljon, että sulattelen oppimaani yhä. Kuinka kävin yliopistokurssia, jossa muut olivat Vaishnava teologian opiskelijoita ja pitkällä ymmärryksessään ja kohtasin oman usein nousevan epävarmuuteni. Kuinka valjastin sen kiitollisuudeksi itseäni kohtaan siitä, että uskallan astua niin vahvasti epämukavuusalueelle hyvinkin usein elämässäni.

Kertoisinko siitä, kuinka toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja tein palvelustyötä lehmien parissa? Kuinka koin suunnatonta yhteyttä noiden kauniiden olentojen kanssa hoitaessani ja ruokkiessani niitä. Kertoisinko siitä, kuinka paljon chanttasin eli lausuin Hare Krishna -mantraa noiden kuukausien aikana? Kertoisinko kaikesta siitä, mitä sisälläni käynnistyi? Kuinka itkin usein, kuinka toisina päivinä seinillä oli varjoja ja pimeys peitti välillä alleen valon, mutta kuinka kaikki oli osa prosessia, jonka jäljiltä valo syttyi taas voimakkaammin kuin koskaan? Kertoisinko siitä, miten hyvää tekee sukeltaa päivittäin Äiti Gangesiin ja pestä pois kaikki vanhojen tekojemme mukana kantamamme rippeet. Kuinka hyvältä tuntuukaan uudistua ja antautua. Antautua palvelemaan korkeampaa tarkoitusta. Kertoisinko siitä, kuinka tässä elämässä verrattomampaa tunnetta en ole kokenut?

Kertoisinko siitä, kuinka sairastuin juuri ennen lähtöäni Mayapurista takaisin Bodhgayaan, kuinka matkustin kuumeessa ja flunssassa viisi tuntia bussilla Kolkataan, jossa sijaitsee Intian suurin rautatieasema. Kuinka minulla oli liikaa matkatavaroita, joita raahatessani lopulta löysin oikean alueen. Kuinka juna oli myöhässä yli 9 tuntia ja nukuin kuumeisena matkatavaroideni päällä aseman lattialla puhelimen akun loppuessa ja herätessäni viemäristä rinkkani päälle vilistäviin rottiin. Kuinka minun oli pakko luottaa vieraisiin matkatavaroideni kanssa päästäkseni vessaan, kaikeksi onnekseni vielä endometrioosikipu-vaivaisena. Kuinka vieras poika lupasi ladata puhelintani ja tekikin sen toisen tarjotessa minulle eväitä ja juomaa palauttaessaan kuumeisen olotilani keskellä taas uskoni kaiken hyvyyteen. Kuinka kaiken sumuisen olotilani keskellä verkostoiduin erään mumbailaisen hyvinvointikeskuksen omistajan kanssa, hänen pyytäessään minua ohjaamaan keskukseensa, jos satun maisemiin joskus. Kuinka lukemattomat ihmiset tunnistivat minut Krishnan palvelijaksi ja Mayapurissa tottumani tervehdykset Haribol, Hare Krishna ja Radhe Radhe ympärilläni lämmittivät sydäntäni ja saivat ilon kuplimaan, kunnes joskus yöllä kahdelta juna vihdoin saapui ja pääsimme matkaan.

Kertoisinko siitä, kuinka seuraavana päivänä saapuessani Gayaan oli ystäväni odottanut minua jo puoli päivää ja siitä, kuinka matkalla Gayasta Bodhgayaan meinasin pyörtyä ja pari päivää kuluikin täysin sängyssä. Kertoisinko siitä, kuinka palatessamme järjestötyön pariin kaikki kipu ja epämukavuus kuitenkin unohtui. Lasten ja perheiden ilo ja toiveikkuus kaiken köyhyyden keskellä palautti taas asioita tärkeysjärjestykseen. Kuinka järjestimme kaukaisen kylän asukkaille ruokaa ja perustarpeita ja organisoimme taas tutulla porukalla jakelun ja etukäteistyön. Kertoisinko, kuinka kylän asukkaat, jotka ovat kastittomia ja elävät äärimmäisessä köyhyydessä, valtaosa ilman sähköjä ja mitään mukavuuksia, tarjosivat aina nukkumapaikan savimajansa lattialta, jos ilta kääntyi myöhäiseksi ja näytti liian myöhäiseltä ajaa kotiin? Kertoisinko siitä, kuinka lapset, joilla on päällään yksi rikkinäinen vaateparsi, jalassaan ei kenkiä ja vanhemmatkin kuolleet, saadessaan kaksi makeista tarjoavat vieraalle toisen? Kertoisinko siitä tunnekuohusta joka toisinaan sisukseni valtaa ja kuinka kiitän aurinkolaseista, jotka peittävät ulos pyrkivät kyyneleet? Kertoisinko siitä, kuinka kyläläiset, jotka ovat aliravittuja ja sairauksien riivaamia, tarjoavat yhteisistä varastoistaan kokatun juhla-aterian? Kertoisinko siitä uskomattomasta vieraanvaraisuudesta, jota olen vuosien varrella saanut kokea, joka ylittää ymmärryskyvyn ja länsimaisen ”pidä itse huoli itsestäsi” -ajattelun täysin?

Kertoisinko parhaasta ystävästäni, joka on taistellut väistämätöntä vastaan vuosia, mutta jonka on vihdoin hylättävä haaveensa ja astuttava järjestettyyn avioliittoon? Kertoisinko siitä todellisuudesta, jossa nuoret elävät, kuinka he ovat nähneet enemmän ulkopuolelle mutta tietävät silti olevansa oman todellisuutensa vankeja? Kertoisinko siitä, kuinka uskomattoman epäoikeudenmukaiselta se tuntuu ja kuinka räikeästi oma vapaus ja mahdollisuuksien täyteinen elämä vasten kasvoja iskeekään? Kertoisinko siitä, kuinka katulapset joiden parissa työskentelemme, kutsuvat minua äidiksi? Kuinka nuo likaiset ja räsyiset lapset halaavat minua ja roikkuvat päälläni kuin suloiset apinat, letittävät hiuksiani ja haluavat vain kosketusta. Kuinka koko muu maailma katoaa ja elämän suuret kysymykset saavat vastauksia. Kuinka kaukaiselta tuntuu se todellisuus, jossa länsimaalaiset lapset saavat kasvaa täyteen kukoistukseensa. Kuinka tämä elämä tuskin tarjoaa näille lapsille edes sadasosaa niistä mahdollisuuksista, jotka meille ovat itsestään selviä. Kuinka moni näistä katulapsista ajautuukaan rikollisuuteen tai prostituutioon koska mahdollisuuksia ei vain ole?

Kertoisinko kukoistavasta prostituutiosta ja huumeidenkäytöstä tuossa Intian köyhimmässä osavaltiossa? Kertoisinko, kuinka olen vieraillut paikallisella punaisten lyhtyjen alueella ja nähnyt sen karun todellisuuden jossa nämä naiset, useimmiten ihmiskaupan uhrit, työskentelevät? Kuinka Kolkata, tuo ihmiskaupan ja prostituution Intian keskus, on vain kymmenen tunnin junamatkan päässä ja uusia naisia saapuu viikoittain? Kuinka paikalliset miehet maksavat 500 rupiaa tai vähemmän siitä hyvästä, että saavat purkaa naisvihansa ja tarpeensa viattomaan uhriin. Kertoisinko siitä, kuinka miehet eivät koe ristiriitaa tekojensa ja puheidensa välillä, haukkuessaan prostituutiota ja prostituoituja samalla ostaessaan palveluita. Kertoisinko siitä, kuinka paljon laittomia aseita tuossa osavaltiossa on, kuinka paljon rikollisuutta? Kertoisinko kuinka paikallinen mafia pyörittää valtaosaa hyväntekeväisyysjärjestöistä, joihin hyväuskoiset turistit rahojansa lahjoittavat? Kertoisinko siitä, kuinka korruptoitunut koko systeemi on? Kuinka poliittiset päättäjät voivat ostaa paikkojaan rahalla ja osavaltion miltei 100 miljoonan asukkaasta yli 70 prosentin ollessa kastittomia ei kansan ääni ole kovin voimakas. Kuinka muualla maassa osavaltion asukkaita käytetään laajalti halpana orjatyövoimana eikä siinä nähdä mitään ongelmaa.

Kertoisinko siitä, kuinka monta kertaa olen nähnyt poliisia kuuden viime vuoden aikana Intiassa lahjottavan, kertoisinko siitä, kuinka paikallinen pössyttelijä-”sadhu”-julkkis -toverini saa tuon vihreän aineksensa poliisilta, joka vuosien varrella on jo yli kahdeksan kiloa tuota yrttiä toverilleni lahjoittanut. Kuinka olen istunut ystäväni kanssa teellä hänen polttaessaan ja kolmen poliisin tullessa työvuoronsa lomassa pössyttelemään toverini kanssa. Kertoisinko kuinka tämä veijari-ystäväni ehdotti että voisin lähteä hänen kanssaan Nepaliin, koska minulla näyttää olevan niin iso rinkka että sinne saisi paljon yrttiä mahtumaan. Kertoisinko kaikista niistä absurdeista tilanteista, joihin olen ajautunut? Kertoisinko siitä, kuinka poskettoman paljon olen katsellut pilven polttoa näin päihteettömänä ihmisenä ja kuinka edelleenkään ja ehkä juuri siksi vielä enemmän en aineeseen halua koskea. ;)

Kertoisinko siitä, kuinka menin Gayan Krishna -liikkeen temppelille ja sain kutsun muuttaa sinne ensi kesänä asumaan ja palvelemaan. Kertoisinko siitä, mistä juttelimme temppelinjohtajan kanssa vaiko siitä, kuinka heti saavuttuani minut otettiin avosylin vastaan ja päädyin vaivaamaan taikinasta pyöreitä palloja puri-leipäsiä varten? Kertoisinko siitä, kuinka vietimme ystäväni kanssa illan temppelillä ja koin olevani kotona, vaikka en ollut Gayan temppelillä koskaan aiemmin käynytkään? Kertoisinko siitä, kuinka tapasin tuttujen tuttuja Mayapurista ja söimme herkullista prasadia eli siunattua kasvisruokaa yhdessä ennen moottoripyöräkyytiä yötä vasten takaisin kotiin?

Kertoisinko siitä, kuinka paljon hindinkielisiä elokuvia olen katsellut niin Intiassa kuin Suomessakin ollessani? Kertoisinko siitä, kuinka Bollywoodin naiskuva ja ihmisten roolit ovat ahtaampia ja kliseisempiä kuin pökkelöissä Hollywood -tuotannoissa konsanaan, mutta kuinka nautin estetiikasta, värimaailmasta, musiikista, tanssista, eleistä, ilmeistä ja osassa jopa kekseliäistä tarinoista. Kertoisinko, kuinka en oikeastaan katso muutoin enää elokuvia tai tv-sarjoja ollenkaan, mutta hindinkielisten elokuvien katseleminen vie minua aina askeleen pidemmälle kielen opinnoissani ja saan hetkeksi sukeltaa Intiaan? Kertoisinko siitä, kuinka tärkeää vilpittömyys minulle on enkä siksi epäröi paljastaa hupsujakin asioita itsestäni?

Kertoisinko siitä, kuinka minkään asian hoitaminen järkevässä aikataulussa on vain Intiassa mahdotonta? Kertoisinko siitä, kuinka olen toisinaan ollut rajamailla menettämässä järkeäni hoitaessani arkisia asioita? Kuinka olen oppinut sopeutumaan mutta kuinka syvääniskostettuna suomalainen järjestelmällisyys minussa on. Ja kuinka olen siitä hyvällä tavalla ylpeä ja arvostan juuriani ja kulttuuriamme. Kuinka arvostan rehellisyyttä ja suoraselkäisyyttä. Ja suomalaista sisukkuutta ja asioiden loppuunviemistä. Mutta kertoisinko myös, kuinka olen oppinut etäältä arvostamaan myös tuota lungimpaa otetta elämään, vaikka itse en vielä sen aallonharjalla näissä arkisissa asioissa ole päässyt ratsastamaan. Ja kuinka toden teolla olen Intiassa ollessani oppinut nauttimaan matkasta päämäärän sijaan. Ja kuinka kiitollinen olen siitä, että olen päässyt itseäni niin suunnattomasti haastamaan.

Kertoisinko siitä, kuinka ennen Suomeen lähtöäni minut kutsuttiin erään hyväntekeväisyysjärjestöjen kattojärjestön vieraaksi Delhissä ja sain tunnustuksen tekemästämme työstä, jonka kuitenkin koen vain sosiaaliseksi velvollisuudekseni. Kuinka tämä saikaan minut pohtimaan sitä, miksi toiset antavat herkemmin ja toiset, usein he joilla on jo enemmän, pitävät omastaan paljon tiiviimmin kiinni? Kai kyse on ensinnäkin empatiasta, kyky asettua toisen asemaan kai tutkitusti heikentyy mitä paremmaksi oma asema muodostuu suhteessa yhteisöön. On vaikeampi etäältä ja omassa yltäkylläisyydessään asettua niiden asemaan, joilla on vähemmän tai jopa ei mitään. Usein myös omistavampi ja vauraampi luokka hyötyy siitä, että luokkajako on ja pysyy, joten miksi he haluaisivat hyvinvoinnin jakautuvan reilummin? Luulen että empatian lisäksi, joka on muuten ominaisuus jota voi kehittää, kiitollisuuden tunne ja sen kehittäminen ovat avainasemassa. Kertoisinko siitä, kuinka toisinaan poskettomilta suomalaisten ajatukset oikeuksistaan suhteessa velvollisuuksiinsa tuntuvat? Kertoisinko siitä, kuinka monen olisi hyvä ymmärtää enemmän etuoikeutettua asemaamme pallolla ja kuinka tämä asema on mahdollista pitkälti johtuen tästä eriarvoisuudesta, jonka myöntäminen voisi heilahduttaa systeemiämme kovemmalla kädellä. Kertoisinko siitä, kuinka itse en näe tätä heilautusta suinkaan huonona asiana?

Kertoisinko siitä, kuinka paluumatkani oli täynnä Krishnan rakkautta? Kuinka viereeni istui lentokoneen ainoa toinen polulla kulkija ja kuinka lausuimme mantroja yhdessä ja jaoimme hetken jos toisenkin? Kertoisinko siitä, kuinka sain vietyä melkoisesti ylipainoa koneeseen käsimatkatavaroissani siksi, koska Delhin kentällä oleva asiakaspalvelija tunnisti minut Krishnan palvelijaksi ja antoi minun ottaa huonosti punnitsemani liialliset tavarani mukaan koneeseen. Kertoisinko siitä, kuinka ensimmäinen kohtaamiseni suomalaisen kanssa oli koneessa istuva nainen, joka ohimennessäni valitti minulle kaikesta. Kertoisinko siitä, kuinka ensin ihmettelin miten hän on selvinnyt päivääkään asenteellaan Intiassa, toisekseen pohdin että tervetuloa Suomeen vain, tästä se päivittäinen ihmisten valitusvirsi taas alkaa ja kuinka kolmanneksi onnistuin kuitenkin kääntämään ajatukseni myötätuntoisiksi ja toivottavasti lähettämään naiselle palasen valoa epäonniseen elämänsä hetkeen, jossa kaikki lentokoneessa oli pielessä.

Kertoisinko siitä, kuinka kylmältä, pimeältä ja tyhjältä Suomessa tuntui? Kertoisinko siitä, miten kalsealta ja värittömältä kaikki taas ensin tuntui? Mutta kertoisinko kuitenkin siitä, miten mielihyvää tuottava hetki oli mennä aktivoimaan sim-korttini suomalaiseen liikkeeseen, ottamaan kaunis kiiltävä jonotusnumero ja odottaa vuoroani, asioida ystävällisen ihmisen kanssa joka osasi hoitaa asiani alle viidessä minuutissa, kymmenen ihmisen sillä välin tunkematta tiskille etuilemaan ja tönimään. ;) Kertoisinko siitä, miten mukava oli nähdä perheenjäseniä ja palata Lappiin? Kertoisinko siitä, miten olin ensimmäiset viikot äärettömän väsynyt, kylmyys tuntui ytimissä kuumuuden jälkeen ja energeettinen muutos oli suunnaton; paluu on aina niin suuri pudotus maan pinnalle Intian energioiden jälkeen. Kertoisinko kuitenkin siitä, miten uskomattoman hyvältä introvertin tuntui päästä tyhjään luontoon, hiljaisuuteen, aistia ympäristöä ja ennen kaikkea sisäistä maailmaani ilman häiriötekijöitä? Palautua kuormituksesta, jota Intia myös isoilta osin minulle on. Kertoisinko miten valtavan lämmin ja tervetullut olo minulle tuli vähitellen tavatessani ihmisiä, joihin olen vuosien varrella täällä tutustunut? Kertoisinko siitä, kuinka paljon viimeiset vuodet ovat kasvattaneet sopeutumiskykyäni, suurempia ääripäitä ei ehkä voisi ollakaan kuin Intia ja Suomen Lappi. Kuinka töiden alkaessa olen taas sopeutunut siihen vauhdikkaaseen energiaan, jota hiihtokouluarki on.

Kertoisinko siitä, kuinka tunnen uskomatonta kiitollisuutta elämästäni juuri nyt? Siitä, kuinka olen oppinut elämän kyllä kannattelevan ja antavan vastauksia kunhan pysähdymme, kuuntelemme ja annamme aikaa. Olen löytänyt henkisen kotini ja sitä kautta ymmärrän, ettei ole merkitystä sillä missä olen. Olen aina kotona, jos minulla on yhteys ylimpään. Kertoisinko siitä, että koen palvelevani päivittäin Krishnaa (korkeampaa tarkoitusta) työni parissa, vaikka toiset kenties näkevät minut vain nauttivat maallisen elämän pyörteissä?  Kertoisinko siitä, kuinka hymyilen, kiitän ja annan heidän pitää kiinni ajatuksistaan. Elän omaa ymmärrystäni mahdollisuuksieni mukaan todeksi ja toivon sen puhuvan puolestaan.

Kertoisinko siitä, kuinka polkuni on minut johdattanut eri reittejä aina saman vastauksen äärelle? Kuinka eri polut tuovat eteemme kuitenkin tuon saman vastauksen? Ja onko loppujen lopuksi merkitystä mitä reittiä pitkin perille kuljemme? Voisiko kukaan sitä Eino Leinoa kauniimmin tiivistää:

Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on ijäistä
ja sen verran meistä myös jälelle jää
kun päättyvi päivä tää.

Eino Leino

Rakkautta ja sydämen valoa.