25.5.2016 Kuinka yö meni pois

Laskeva aurinko värjäsi taivaan kauniin punertavaksi. Lintu lauloi jossakin lähellä, lauloi kuin olisi laulanut tytölle. Tyttö jatkoi matkaansa. Jatkoi vaikka se teki kipeää. Sisällään kuohui ja sydämensä tuntui kiertyvän tiukalle rullalle. Rintaansa pakotti ja silmäkulmat kostuivat. Mutta hän ei halunnut päästää irti. Siitä. Kävellessään vähäisen omaisuutensa kätkevän rinkkansa kanssa lähti lintu lentoon ja lensi liian läheltä. Tyttö horjahti ja pudotti sen, viereiseen lammikkoon. Tyttö katsoi kuinka pisarat lentelivät pinnan rikkoutuessa. Katsoi sen uppoavan pinnan alle. Pysähtyi ja yritti kurkottaa lammikkoon saadakseen sen takaisin. Kädet tunnustelivat kylmää vettä mutta sormet koskivat vain pohjalla olevaa kuraa.

Tyttö nousi seisomaan ja katsoi pintaa. Ymmärsi sen kadonneen. Istui viereiselle kivelle ja itki. Itki toiveista ja peloista joita se oli sisäänsä kätkenyt. Itki siitä että jokin joka oli niin totta, niin läsnä, olikin hetkessä poissa. Itki siitä että ilman sitä hän tunsi olevansa niin yksin.

Aurinko oli jo laskenut ja pimeys kietoi tytön ympärilleen. Hän jäi istumaan kivelle ja antoi hiljaisuuden tulla lähelle. Hän laski rinkkansa maahan ja kävi makaamaan sen viereen. Katsoi ylös taivaalle ja hämmästyi. Pimeys ei ollutkaan pelkkää pimeyttä. Tähdet loistivat kirkkaina, kuin pienet toivonkipinät synkkyyden keskellä. Tunnit kuluivat mutta hän ei nukahtanut, hiljaisuuden hyväillessä häntä kauemmin hän ymmärsi sen pitävän sisällään niin paljon enemmän. Hän katseli ympärilleen. Elämä eteni omalla tahdillaan, ilman odotuksia ja pakottamista. Hän tunsi sen, syvemmin kuin koskaan ja oivalsi.

Tyttö sulki silmänsä ja katsoi sisälleen. Ensin hän näki vain pimeyttä, mutta kuten taivaalla hän näki pieniä valonpilkahduksia. Tähtiä, hän ajatteli itsekseen ja katsoi pidempään. Hän katsoi ja kuunteli. Ensin hän ei kuullut mitään. Hiljaisuus peitti kaiken alleen ja hän antoi sen olla. Antoi sen olla juuri kuten sen oli tarkoitus olla, odottamatta siltä mitään. Mutta sitten hän kuuli linnun, laulavan kauniisti kuin unessa. Mistä laulu kantautui, eihän hän ollut unessa? Laulu voimistui ja se kuulosti samalta kuin lintu jonka vuoksi hän makasi tässä.

Hitaasti hän avasi silmänsä ja huomasi auringon pilkottavan horisontissa. Aamu oli valkenemassa, yön pimeys oli poissa ja vähitellen aurinko värjäisi säteillään kaiken kullankeltaiseksi. Tyttö katsoi ympärilleen ja huomasi linnun istuvan viereisen puun oksalla. Lintu jatkoi laulamistaan mutta katsoessaan tyttöä se lopetti. He katsoivat toisiaan ja lintu lensi lähemmäs. Tällä kertaa tyttö ei horjahtanut vaan päästi sen lähelleen. Tytöstä tuntui erilaiselta, erilaiselta kuin koskaan aiemmin. Lintu istui tytön olkapäälle ja tuntiessaan sen lämmön ja vilpittömyyden hän itki, mutta tällä kertaa se tuntui erilaiselta. Lämpimältä ja toiveikkaalta. Hän koski lintua kevyesti ja näki sen ojentavan jotakin lentäessään samalla pois. Tyttö ojensi kätensä ja katsoi sitä epäuskoisesti. Hän oli saanut sen takaisin.

Tyttö puristi sitä nyrkissään tuntiessaan valonsäteet käsivarsillaan. Hän halusi vaalia sitä, oivaltaessaan syvemmin kuin koskaan aiemmin miten onnekas hän oli. Hän ei ollut koskaan pelännyt pimeää, mutta oli antanut sen horjuttaa luottamustaan. Pimeys, se on aina läsnä, miten voisimme nauttia valosta ilman sitä, tyttö ajatteli ja tunsi sen. Tunsi sen pyrkivän esille. Hän avasi nyrkkinsä ja päästi sen vapaaksi, tunsi sen sukeltavan syvälle. Sieltä se ponnisti takaisin pinnalle ja hän ei voinut kuin antaa sen tulla esiin. Kihelmöinti poskipäillä, kyynel valuen silmäkulmastaan hän katsoi ylös aurinkoon ja hymyili.

Tyttö tunsi olonsa vapaammaksi kuin koskaan, vapaaksi paikasta ja ajasta, vapaaksi ajatuksista, odotuksista ja kysymyksistä vailla vastauksia. Hän nousi seisomaan, pudisteli pölyisiä vaatteitaan ja nosti rinkan takaisin selkäänsä. Hetken verran hän katseli ympärilleen ja uuden aamun kirkkaudessa hän ymmärsi seisovansa polkujen risteyskohdassa. Illalla tyttö ei ollut nähnyt sitä, pimeyden peittäessä maanmerkit alleen. Tyttö näki ympärillään monta eri polkua; toisia oli kuljettu enemmän ja toiset taas olivat miltei koskemattomia. Toiset näyttivät avoimemmilta ja helppokulkuisemmilta, toiset kivikkoisilta ja kasvuston peittämiltä. Tyttö nauroi ääneen. Odotus alkoi kihelmöidä ihollaan. Sydän ei enää tuntunut kiertyvän rullalle ja hengityskin oli helpompaa. Kuinka paljon hän olikaan joskus odottanut; itseltään, muilta, maailmalta. Ja vasta luopuessaan siitä kaikesta, antaessa pimeyden tulla luo ja koskettaa, hän tunsi valon näin voimakkaasti.

Ajatella, valinta on minun käsissäni, hän kuiskasi ja otti ensimmäisen askeleen.

9.5.2016 Sä avasit oven

Tuijotin ulos ikkunasta ohikiitäviä maisemia illan jo muuttuessa yöksi. Tuuli tuiversi takkuista tukkaani ja heitin risaiset sandaalit jaloistani lattialle. Tein olkalaukustani tyynyn ja kävin makuulle junan jyskyttäessä eteenpäin Intian yössä. Kuulokkeistani kuulin John Lennonin laulavan Jumalasta mutta vaivuin pian syvälle ajatuksiini. Kolme kuukautta intensiivisen joogan harjoittamisen parissa Rishikeshissä oli takanapäin enkä koskaan aiemmin eläessäni ollut sukeltanut yhtä syvälle itseeni kuin kuluneiden kuukausien aikana. Oloni oli epätodellinen ja mietin mitä kaikkea olin läpikäynyt niin lyhyessä ajassa. Olin kuorinut kerroksia, porautunut yhä syvemmälle, kohdannut palan todellisuutta raadollisemmin kuin odotin. Olin itkenyt enemmän kuin koskaan ja kohdannut itseni kaikkine vajavaisuuksineni; olin myös menettänyt hymyni hetkeksi viskattuani maskini rippeet Pyhään veteen.

Olin myös kokenut suurta antautumista, harjoitukselleni ja opettajilleni, kaikkeudelle. Jumalalle. Avautumista, iloa, yhteyttä, kiitollisuutta. Valehtelisin jos väittäisin että kuukaudet olivat helppoja. Valehtelisin myös jos väittäisin että kaikki tapahtunut olisi muuta kuin mitä tulin hakemaan. Halusin tulla tekemään työtä itseni kanssa, viemään harjoitustani (=elämääni) eteenpäin, mutta ennen kaikkea kohtaamaan itseni ilman illuusioita ja odotuksia. Kohtaamaan todellisuuden silmästä silmään. Opettajani sanoi meille prosessin alkaessa jotakuinkin näin; ”Ette saa täältä välttämättä mitä odotatte. Mutta saatte varmasti sen mitä tarvitsette”. Maatessani junan penkillä kyyneleet vierivät silmäkulmistani. Naurahdin kyynelteni lomasta muistellessani haasteitani; kehon vastustusta useammalle asanaharjoitukselle päivässä, selkäni reaktioita intensiivisiin taaksetaivutuksiin, kehooni varastoituneiden tunteiden ja kokemusten hyvin vahvaa purkautumista pranayaman ja yoganidran aikana, miltei joka viikko ilokseni saapuneita kuukautisia, ajoittaista alakuloa, ihollani reagoimista prosessiin.

Pyyhin kyyneleet silmäkulmistani ja hymyilin; ilman kaikesta totutusta mukavuudesta luopumista, ilman intensiivistä harjoittamista, ilman tällaista mahdollisuutta keskittyä kolmen kuukauden ajan vain omaan harjoitukseen ja kääntää huomio täysin sisäiseen prosessiin, ilman kipua ja mustelmia; ilman kaikkea tätä en varmasti olisi harpannut polullani niin suurta askelta. Vielä on mahdoton sanoa mihin suuntaan askel vie; intensiivisten päivien keskellä oli mahdoton saada aikaa reflektointiin ja palautumiseen. Aamulla herätyskellon soidessa 4.45 ja illalla iltameditaation loppuessa klo 21, vain yhden viikoittaisen vapaapäivän voimin, ei henkiselle palautumiselle ja kaiken sulattelulle vain jäänyt aikaa. Kaikelle on kuitenkin aikansa, muistutin itseäni ja vaipuessani vähitellen uneen kiitin elämää siitä, että sain kokea kaiken tämän. Siitä että minulla ei ole vastauksia. Siitä etten koe kiirettä niiden löytämiseen. Siitä että saan olla ja kasvaa.

 

Yö vaihtui aamuksi ja aamu illaksi, vuorokautta myöhemmin saavuin takaisin paikkaan jota voin kutsua kodikseni, Bodhgayaan. Ystäväni oli minua asemalla vastassa ja tuttujen tuoksujen ja pölyisten teiden keskellä ajaessamme koko kehoni kihelmöi kiitollisuudesta. Missään en ole aistinut sellaista energiaa kuin täällä ja tuttujen maisemien keskellä hymyilin vapautuneesti enemmän kuin kolmeen viimeiseen kuukauteen. Suostuin onnellisuudesta juopuneena toisen ystäväni pyyntöön vierailla sukulaisensa häissä vaikka olin matkan jäljiltä nuutunut, hikinen ja likainen. Kävimme syömässä hääjuhlissa mutta pian jo nuokuin siihen malliin että ajoimme kotiin ja pestyäni matkan rasitukset pois vaivuin unten maille.

Herättyäni uuteen päivään hyvin nukkuneena annoin itselleni aikaa useamman päivän vain levätä ja totutella kuumuuteen. Vähitellen hyppäsin takaisin arkisiin rutiineihini, turistisesongin loputtua paikan energia uinuu ja aikataulutkin muokkautuivat kuumuuden mukaan. Koulupäivän alkavat jo aamuseitsemältä ja loppuvat yhdeltätoista, jotta lapset ehtivät kotiin ennen paahtavinta kuumuutta. Elämme täällä ilman ilmastointeja ja muita mukavuuksia, joten keskipäivällä ei juolahda useinkaan mieleen lähteä ulos. Iltaisin sen sijaan on mukava meditoida temppelillä tai vain viettää aikaa ulkosalla.

Vajaaseen kuukauteen, jonka olen viettänyt taas Bodhgayassa, on mahtunut niin paljon kaikkea, etteivät sanat riitä kuvailemaan kokemuksiani. Rishikeshin kokemuksia yhä prosessoiden ja sulatellen sanani ovat olleet yhä hieman hukassa joten blogi ei ole päivittynyt täältäkään käsin. Kaikki on kyllä tulossa ulos jos on tullakseen. Suunnitelmia itseni ilmaisulle tällä minulle mieleisimmällä tavalla on kyllä takataskussa muhimassa. Olen viettänyt elämäni parasta aikaa täällä, pienessä kylässä keskellä pyhintä maata. Näen elämääni tulevaisuudessa osittain täällä, sydämeni juurtuessa vähä vähältä enemmän paikkaan, johon vahva sisäinen kutsu minut alun perin johdatti.

Alun perin tulin Intiaan kesän sijaan talvikaudeksi osallistuakseni Dalai Laman Kalachakra opetuksiin täällä Bodhgayassa. Ollessani Buenos Airesissa syksyllä sain sähköpostin että Kalachakra on siirretty vuodella eteenpäin Dalai Laman jaksamisen takia. Pettymys johti kuitenkin uusiin suunnitelmiin ja kokemuksiin, joista en voi olla kuin kiitollinen. Jos sanallinen ilmaisuni ei olisi päättänyt hetkeksi käydä lepotauolle sukellellessani mieltäni tutkailemassa, toivoisin voivani tuoda sanoin ilmoille kaiken sen josta arkeni täällä koostuu. Kaikki päivittäiset pienet hauskat hetket ja kommellukset, uskomattomat kohtaamiset, kulttuurien rikkaus ja historian lehtien havina, henkisyys ja uskonnon harjoittamisen kauneus arkisissa askareissa, lämpö ja välittäminen, toisen kohtaaminen aidosti, rakkaus, värit, yltäkylläisyys vaikka ympärillä ei ole mitään, kurjuuden keskellä majaileva onnellisuus, yhteisöllisyys, maut ja tuoksut.

Kynäni kuitenkin osoittaa takkuilun merkkejä joten annan itselleni aikaa sulatella. Kerron kyllä kun se hetki saapuu, hetki jolloin kynä taas sauhuaa ja luovuus kukkii. Intia, kiitos kaikesta. Pian on aika palata Suomeen, mutta sydämestäni jää kerta kerralta suurempi pala maahan, johon tunnen syvempää yhteyttä kuin minnekään aiemmin. Annoit minulle taas enemmän kuin minä koskaan pystyn sinulle antamaan. Ja Bodhgaya, paikka josta vaeltava sieluni löysi kodin, kiitos siitä että tuot esiin kaiken sen joka on vain odottanut ulostuloaan oppiakseni lisää. Kiitos siitä että työstät minua niin varmoin käsin. Kiitos. Palaan pian.

Sä avasit oven

Mä tulin sisään.

<3