23.8.2014 ”Wow, this guy is really a professional, from Thailand!!”

Maanantaina 11.8. vietimme viimeistä iltaa Lehissä, Ladakhissa. Olimme tavanneet aiemmin erään mukavan paikallisen muslimimiehen ja kävimme hänen luonaan syömässä illallisen ennen lyhyitä unia ja lähtöä Srinagariin, Kashmiriin. Aamuneljältä tiistaina auto, johon olimme varanneet paikat, starttasi ja ympäröivän hiljaisuuden vallitessa sujui alkumatka hyvinkin nopeasti. Iltapäivällä matka jumittui useammaksi tunniksi maanvyöryjen ja ruuhkien takia. Tie Lehistä Srinagariin on maailman korkein autoilla ajettava tie ja osittain pudotukset kapean tien vieressä olivat huimempia kuin aiemmilla matkaamillamme vuoristoteillä. Paikallinen liikennekulttuuri ei tunne ennakoimista ja muiden huomioimista; ihmiset eivät tunnu osaavan hahmottaa isompaa kuvaa, jolloin etenkin kyseisenlaisissa olosuhteissa liikenne voisi toimia jouhevamminkin. Tästä syystä juutuimme ruuhkaan useammaksi tunniksi, kapealle tielle tuli tukoksia ihmisten yrittäessä ohittaa jo valmiiksi seisovia ja tukkiutuneita autojonoja joiden taustalla oli maanvyöryjen blokkaama tie. Lopulta kukaan ei päässyt mihinkään ja ei auttanut kuin istuskella autossa ja odotella ihmeitä tapahtuvaksi. Ilmeisesti ihmeitä kuitenkin tapahtuu ja uppouduttuani kirjaan lähdimmekin lopulta liikkeelle. Saavuimme lopulta illalla kuuden maissa Nagin-järvelle, jossa majoituimme erään perheen pitämään houseboatiin eli asunnoksi rakennettuun veneeseen. Srinagar on tunnettu houseboateistaan, joita on suuremmalla Dal-järvellä ja Nagin-järvellä. Kaksi vuotta sitten majoituimme Dal-järvellä ja nyt halusimmekin kokea rauhallisemman ja keskustasta hieman etäämmällä sijaitsevan Nagin-järven tunnelman.

Houseboat, jossa majoituimme, Nagin-järvellä

Jammun ja Kashmirin osavaltioon matkustettaessa suosittaa ulkoministeriö välttämään tiettyjä alueita alueen historian vuoksi, tästä syystä myös aiemmin mainitsemissani matkavakuutuksissa on erilaisia korvauskäytäntöjä alueen osalta.  Kashmirin konflikti tarkoittaa Intian ja Pakistanin välistä pitkään jatkunutta kiistaa Kashmirin alueesta, jolla asuu sekä hinduja että muslimeja. Intian pääuskonto on hindulaisuus, kun taas Pakistanin pääuskonto on islam. Intia, Pakistan ja Kiina ovat jakaneet Kashmirin mutta alueen hallintasuhteista ei ole päästy lopulliseen sopuun.  Sekä Intia että Pakistan vaativat Kashmiria itselleen ja alueesta on käyty kolme sotaa (1947–48, 1965, 1971). Intia ja Pakistan hankkivat itselleen 1980 – luvun lopulla ydinaseita ja Kashmirin konflikti saattaisi sovittelemattomana johtaa ydinsotaan Intian niemimaalla. 2000 - luvun alussa käytiin rauhanneuvotteluita, mutta Kashmirin kysymys on molemmille maille arvovaltakysymys jossa kumpikaan osapuoli ei halua antaa periksi. Vielä vuonna 2008 Intian ja Pakistanin joukkojen välillä oli miltei päivittäistä laukaustenvaihtoa korkealla Kashmirin vuoristoalueella. Viimeksi viime vuonna Kashmirissa oli aseellisia rajavälikohtauksia, jotka olivat pahimpia kymmeneen vuoteen. 1980 -luvun lopun jälkeen arviolta 47 000 ihmistä on saanut surmansa Kashmirin levottomuuksissa. Tämän lisäksi ihmisoikeusjärjestöjen mukaan kadonneita on noin 10 000 (Wikipedia).

Kaksi vuotta sitten Srinagarissa ollessamme oli muslimien ramadan, eli islamilaisen hijra-kalenterin yhdeksäs kuukausi, jonka näkyvin osa on koko tämän kuukauden kestävä uskonnollinen paasto (Wikipedia). En tiedä johtuuko siitä että ramadan oli nyt ohitse, vai onko kahdessa vuodessa tapahtunut muunlaista muutosta, mutta tunnelma kaupungissa oli hyvin erilainen. Kaksi vuotta sitten sotilaita oli joka nurkassa kaupungissakin, nyt ei niinkään. Muslimit olivat myös kaksi vuotta sitten enemmän kaduilla; kaduilla oli ruuhkaa, moskeijoiden ja rukoushuoneiden lähistöt aivan tupaten täynnä ihmisiä aamusta iltaan, nyt kaikkialla oli jopa rauhallista. Uskonnollisia johtajia oli vierailemassa ramadanin aikaan moskeijoissa, joita vartioi paljon aseistettuja sotilaita. Kaikkialla oli täysin hunnutettuja naisia, nyt paljon harvemmassa. Viimeksi sain osakseni todella paljon aggressiivista tuijotusta miesten taholta, jopa ympärilleni kokoontuvia ryhmiä jotka saivat oloni ”hieman” ahdistuneeksi. Tällä kertaa sain olla miltei yhtä rauhassa kuin Suomessa. Pohdin asiaa paljon, saako ramadan etenkin tällaisessa paikassa esille enemmän ääriainesta ja turhautumista tai ärtymystä? Kenties olen hakoteillä mutta ero oli niin huomattava. Lähestyin myös asiaa sitä kautta, että voiko oma näkemykseni ja tulkintani olla muuttunut niin paljon, mutta vertailin kahden vuoden takaisia valokuvia ja nekin osoittivat selkeää eroa. Ja olen aina ollut herkkä aistimaan energioita, eikä tällainen ero ”viboissa” jäänyt Pepeltäkään huomaamatta.

Lapsia Dal-järvellä matkalla koulusta kotiin

Moskeijan portti

Mughal Gardens 

Olen siis tyytyväinen annettuani Srinagarille toisen mahdollisuuden, nautimme ajastamme ystävällisten muslimien keskellä hyvin paljon. Houseboatin omistaja perheineen valmisti meille joka ilta herkullisen monen ruokalajin illallisen. Houseboatin hintaan kuuluukin yleensä aamiainen, iltapäivätee sekä päivällinen. Kashmirilainen ruoka on todella hyvää! Maut poikkeavat hieman esimerkiksi suuresti pitämistämme punjabilaisista; Punjabissa ruoka on rasvaisempaa ja mausteisempaa, Kashmirissa taas maut olivat raikkaampia ja mukana oli usein hieman kirpeyttä. Saimme erilaisten dalien lisäksi joka päivä lukemattomilla eri tavoilla valmistettuja eri vihanneksia, joista parin suosikkini reseptit minulla onkin nyt takataskussa. Pidän muutenkin ruoanlaitosta ja kokkailen usein ajan kanssa intialaistakin ruokaa. Voin sitten Lapissa valmistella herkullisia kashmirilaisia illallisia, tervetuloa vaan kylään. ;) Ruoasta nauttimisen lisäksi pyörimme ympäri kaupunkia. Kävimme shikara-ajeluilla eri järvillä, pyörimme keskustassa ja vanhassa kaupungissa (jonne ei kannata aivan aina mennä, levottomuuksien vuoksi), Srinagarin hienoissa puutarhoissa, moskeijassa sekä hindutemppelissä, Shankaracharya Temppelissä. Itse nautin siitä, että on aikaa kierrellä jalan paikkoja, aistia paikan fiiliksiä ja tarkkailla paikallisia ihmisiä päivittäisissä puuhissaan. Koen ymmärtäväni paikan ”sielua” paremmin fiilistelyn kautta. Kävin myös houseboatin perheen kanssa tuntitolkulla mielenkiintoisia keskusteluja islamista, muslimeista yleensä ja Kashmirissa, Pakistanista ja ties mistä. Olen lukenut islamista muutamia kirjoja, ja pyrin suhtautumaan siihen mahdollisimman avoimella mielenkiinnolla, kuten muihinkin uskontoihin. En ole kuitenkaan koskaan lukenut Koraania, toisin kuin monien muiden uskontojen pyhiä kirjoja. Monet muslimit, myös Kashmirissa, alleviivaavat uskonnon rakkauden sanomaa. Keskustelu oli mielenkiintoista ja avointa, mutta naisten aseman esille ottaessani, muuttui sävy kovin puolustelevaksi. Kysyin moskeijavierailun jälkeen omistajan kolmekymppiseltä, kouluttautuneelta pojalta, mitä hän on mieltä siitä, että moskeijoissa naiset eivät pääse samoihin paikkoihin kuin miehet. Mies vastasi että se on hyvä asia, naiset aiheuttavat niin paljon ongelmia ettei heitä voi päästää samoille alueille miesten kanssa. Vaikka minun onkin tietenkin vaikea niellä hänen (opittua) ajatustaan, on hänellä oikeus ajatella niin joten palasimme neutraalimpiin aiheisiin. Hän kehotti minua lukemaan Koraania, ja ajattelinkin ostaa englanninkielisen painoksen Kashmirista, mutta repussani on nyt muitakin mielenkiintoisia kirjoja lukemista odottamassa, joten ehkä palaan Koraanin pariin Suomessa.

Houseboatin herkullinen päivällinen

Vihanneskojuja Srinagarissa

Srinagarin lisäksi reissasimme Kashmirissa Sonamargiin sekä Gulmargiin, tuohon vapaalaskijoiden suosimaan kohteeseen lähellä Pakistanin rajaa. Sonamargissa käy paljon retkeilijöitä ja aktiviteetteja löytyykin ratsastuksesta pulkkailuun ja koskenlaskuun. Vietimme päivän Sonamagin kauniista luonnosta nauttien ja sään muuttuessa kastuimme aivan litimäräksi. Sade yltyi rakeiksi ja enpä ollut osannut odottaa palelevani tällä reissulla niin kovasti kuin Sonamargissa. Palattuamme takaisin Srinagariin löysivät sateet tiensä tuonne Jammun ja Kashmirin kesäpääkaupunkiinkin, ja muutama seuraava päivä kului hyisissä merkeissä. Houseboatilla emme saaneet vaatteitamme ja kenkiämme pariin päivään kuivaksi kosteuden vuoksi, ja sähkötkin katkeilivat vähän väliä, pisimmillään ne olivat poissa yli vuorokauden vedenkin tulon lakattua. Muutaman päivän kuluttua aurinko palasi lämmittämään meitä viluisia ja jatkoimmekin matkaa Gulmargiin. Gulmarg sijaitsee reilun 50 kilometrin päässä Srinagarista ja siellä sijaitsee siis hiihtokeskus ja maailman korkein gondolihissi. Olimme ostaneet etukäteen nettikahvilasta Srinagarista hissiliput, koska siten kuulemma välttyisimme suuremmilta jonotuksilta. No, saavuttuamme paikalle jonotimme ensin erään portin takana puolisen tuntia päästäksemme jonottamaan tiskille, jossa e-liput vaihdetaan oikeisiin lippuihin. Päästyämme tähän jonoon, alkoikin melkoinen show; paikalla on paljon oppaiksi tekeytyneitä paikallisia, jotka rahastavat siitä hyvästä että jonottavat (eli etuilevat) ihmisten puolesta, vievät he jonon ohi hissiin ja ”näyttävät paikkoja” eli yrittävät saada turistin käyttämään rahaa erilaisiin kojuihin ja palveluihin ylhäällä. Itsekin torjuimme ainakin 20 tällaista ”opasta”.  Seisoessamme jonossa ja oppaiden etuillessa, suuttuivat monet intialaiset tästä etuilusta ja paikalla olikin melkoinen huutokaaos tönimisine ja tuuppimisineen. Paikalle tuli poliisi, jonka vaikutus kaaokseen oli nollan luokkaa, joten poliisi alkoi mätkiä oppaita päähän. Tilanne oli niin hullunkurinen että melkein nauratti, mutta takanani oleva intialainen herrasmies alkoi jutella minulle. Hän pahoitteli että joudumme heidän maassaan vieraina näkemään tällaista ja että toivottavasti en kirjoita tästä mitään blogia. Meinasin mennä sanattomaksi moisen ajatustenlukijan seurassa ollessani. J

Pulkkamäessä Sonamargissa

Sonamarg

Jonotimme lippua noin tunnin, jonka jälkeen siirryimme varsinaiseen hissijonoon. Täällä Intiassa ei kyllä jonottaminen ole kovin suosittu käsite, jonka vuoksi tilanne muuttui taas lähelle kaoottista. Eräskin ”opas” repi meidät fyysisesti jonosta pois ja käski mennä toiseen jonoon (jota ei siis ollut??). Kun pyrimme takaisin jonoon, oli jo ainakin kymmenen ihmistä ohittanut meidät. No, hiljaa hyvää tulee, ajattelin ja parin tunnin jälkeen, eli miltei kolmen ja puolen tunnin kokonaisuudessaan jonottamisen jälkeen pääsimme astumaan hissiin. Ihastelimme mahtavia, avautuvia maisemia, ja pohdimme miten hienoa olisikaan tulla Gulmargiin sesonkiaikaan talvella laskureissulle. Vaihdoimme hieman yli 3000 metrin korkeudessa toiseen gondoliin, joka vei meidät ylös saakka. Yläasema on vajaassa 4000 metrissä, ja lähdimme reippailemaan siitä hieman ylemmäs koska näkemämme lumi veti meitä kummasti puoleensa. Paikalla oli pätkä laskettavaa, ja paikalliset hiihdonopettajat olivat keksineet turisteja varten oivan ansaitsemistavan; opettajilla oli laskuvälineet ja turisti hyppäsi kannoille pikkumaksua vastaan ja pääsi kokemaan suksilla liukumista lumella roikkuen opettajan takissa kiinni. Ihmiset olivat innoissaan ja lähdimmekin lumelle jututtamaan paikallisia opettajia tavoitteena saada välineitä lainattua ja suhailtua tovi. :D Kerroimme että olemme hiihdonopettajia Suomessa ja tämä herätti paikallisten mielenkiinnon siinä määrin, että välineet irtosivat lainaan. Ikivanhat, liian isoina lonksuvat, takaaladattavat monot, miltei kantittomat sukset (tosin carving-sellaiset), ylipitkät sauvat ja kypärää ei tietenkään missään. Pepe sai välineet jalkaan ja lähti liikkeelle, vanhalla tyylillä keventäen voimakkaasti. Sauvanmerkitkin näyttivät huvittavilta pitkillä sauvoilla. Miltei kieriskelin naurusta, mutta paikalliset olivat aivan häikäistyneitä tästä näystä; he kerääntyivät kaikki paikalle ja huusivat: ”Wow, this guy is really a professional, from Thailand!!”. (Olivat kuulleet ilmeisesti maamme hieman väärin..) Ja minua nauratti entistä enemmän, niin etten meinannut itse edes pystyssä pysyä.

Gondolin ala-asema

Ihmisiä Gulmargissa

Pepe, professional skier from Thailand :D

Keskiviikkona 20.8. jatkoimme matkaa Srinagarista Jammuun, osavaltion talvipääkaupunkiin. Aamulla puolikahdeksan maissa olimme löytäneet tiemme bussiasemalle, jota vastapäätä lähtee säännöllisin väliajoin jaettuja autoja kohti Jammua. Löysimme auton, jonka takapenkillä olisi meille kaksi vapaata paikkaa. Olen oppinut täällä tarkistamaan kaiken useaan kertaan ja tarvittaessa kirjoittamaan kaiken sovitun ylös. Sen verran joka välissä turistia yritetään täällä höynäyttää. Opin tämän oikeastaan jo ennen ensimmäistäkään reissua, tehdessäni kotiläksyjäni Intiasta. On helppo välttää tyypillisimmät turistihuijaukset, enkä muutenkaan ole erityisen sinisilmäinen tällaisissa asioissa, mutta ikävin puoli täällä reissaamisessa on ehkä se, että tietynlainen kusettaminen kuuluu asiaan aivan kaikessa, ainakin turistien kanssa. En ole aiemmin kirjoittanut tästä, vaikka aihe tietenkin on läsnä täällä kokoajan, mutta haluan jakaa rehellisiä fiiliksiäni joten tämäkin aihe pääsee käsittelyyn. Niin prepaid –taksissa (joita LonelyPlanetkin suosittelee) kuin virallisella bussiaseman lipunmyyntikojullakin voidaan yrittää höynäyttää. Tällä kertaa kusetus liittyi autokyytiin. Varmistin kaksi kertaa että kyseessä on kaksi paikkaa autoon, ei kaksi henkilöä. Yes yes, no problem. Eli maksamme kahdesta paikasta, noista kahdesta auton takapenkkipaikasta? Kyllä. No, maksoimme 700 rupiaa per paikka, rinkat heitettiin auton katolle, ja asetuimme autoon. Olimme viimeiset autossa, etummaiset paikat ovat jo kaikki täynnä. Takana oli vain kaksi muotoiltua istuinta, joihin asetuimme mukavasti. Ihmettelimme kun kuski ei lähde liikkeelle, mutta syy selvisi pian. Hän myi takapenkille kolmannelle ihmiselle paikan. Yhtäkkiä hieman suurikokoisempi mies tunki viereemme, jolloin olin melkein Pepen sylissä istumassa jakaessamme nyt yhtäkkiä kahdestaan tämän yhden paikan. Kritisoimme asiaa saman tien kuskille, joka vain hoki ”No problem, usually there are four people”. Vastasin hänelle että ”Well, actually there IS a problem so stop saying that, maksoimme kahdesta paikasta, emme henkilöstä, varmistin asian vielä kahdesti sinulta, nyt jaamme tämän muotoillun penkin kahdestaan, joten emme halua maksaa kuin yhdestä paikasta". Kuski hermostui ja kamalalla säädöllä taas kerran pääsimme liikkeelle. Matka oli melko ahdas ja kivulias selälle, vierustoverimme yrittäessä röyhkeästi levittäytyä entistä enemmän ja yrittäessämme pitää kiinni epätoivoisesti omasta kahdestaan jaetusta pikkutilastamme.

Lopulta pääsimme Jammuun viiden maissa iltapäivällä, ja auton pysähdyttyä hyppäsimme riksaan saman tien ilman hyvästejä, kyllästyneinä vierustoveriimme ja kuskiimme. Kävimme juna-asemalla hankkimassa torstai-illaksi liput yöjunaan kohti Delhiä ja asioidessani lopulta oman vuoroni koittaessa luukulla, yritti takaa tunkea ihmisiä luukulle, tönien ja tuuppien ja työntäen käsiään luukusta jotta voisivat etuilla röyhkeästi. Sietokykyni oli kieltämättä melko äärirajoilla kyseisellä hetkellä, ja lopulta liput kourassa nappasimme riksan, löysimme hostellin ja majoituimme. Näytin matkan jäljiltä aivan nuohoojalta ajettuamme ikkunat auki rekkaliikenteen seassa, en ollut koko matkalla vielä edes ollut näin likainen! Halusimme siis huoneen, jossa olisi mahdollisuus peseytyä kuumalla vedellä. Hostellissa oli vaihtoehtona 200 rupiaa kalliimpi huone, jossa olisi hot water 24h. Varmistin taas asian useaan kertaan, voin siis mennä suihkuun tänään? Yes, no problem. Saan lämmintä vettä tänään? Yes, no problem. Olen tosi likainen, eli jos maksamme 200 rupiaa enemmän pääsen tänään lämpimään suihkuun? Yes, no problem. Selvä, otimme kalliimman huoneen ja majoituimme ja yllättäen lämmintä vettä ei tullut. Pepe lähti selvittämään asiaa ja hänelle vastattiin lämpimän veden olevan mahdollisen aamulla ja naureskeltiin päälle! Olin rehellisesti melko raivoissani joten marssin puolipukeissa aulaan ja annoin kuulua mitä ajattelen. Tämän jälkeen kaksi poikaa kantoi keitettyä kuumaa vettä saavillisen huoneeseemme ja pääsimme pesulle. En todellakaan nauti siitä, että joudun toimimaan vaatimalla tai huutamalla, yleensä pyrin hoitamaan asiat miellyttävyydellä ja hymyilemällä. Täällä kuitenkin tuntuu, että tiettyä tylyyttä on pakko käyttää toisinaan, tai sitten vain niellä kaikki, kuten 200 rupiaa kalliimpi huone lämpimän veden takia, joka olikin ilmeisesti vain vitsi naureskelun perusteella. Totesin Pepelle että seuraava ”no problem” jonka kuulen taholta, joka on juuri itse yrittänyt kusettaa, saa kuulla päätyvänsä sinne minne aurinko ei paista. :D

Jammun keskustassa

Kaikki tämä on sitä kolikon kääntöpuolta täällä Intiassa. Vaatii tietynlaista henkistä kestävyyttä reissata täällä, ehkä tietyt turisteille helpoiksi tehdyt alueet ovat sellaisia, että tältä välttyy, mutta muuten siihen kannattaa varautua. J Kun lähdimme tälle reissulle, oli ajatuksenakin tehdä sellainen kasvu- ja oppimismatka, millaiseksi tämä sitten muodostuukin. Tätä olisi alunperinkin vaikea kutsua pelkäksi lomaksi, vaikka kaikki intialaiset jotka kuulevat reissumme pituudesta, ovatkin aivan että ”wow, pelkkää lomaa neljä kuukautta”. Toisaalta Intia ei olisi ”Intia” ilman tätä kaikkea, ristiriitaisuus on osa viehätysvoimaa. Itse olen halunnut tänne monista syistä, pidän siitä että tämä maa haastaa minua monella tapaa. Se kehittää ja saa ajattelemaan uusin tavoin. Rakastan sitä mitä Intia monella tapaa tekee minulle, avaa sydäntä ja herkistää hyvällä tavalla, puhuttelee henkisesti hyvinkin vahvasti. Olemme tutustuneet lukemattomiin intialaisiin, jotka ovat aivan ihania ja vieraanvaraisuus, jota olemme kokeneet, on ylitsepursuavaa! Tämä maa ja sen yltäkylläisyys monessa asiassa puhuttelee, vahvemmin kuin mikään muu maa aiemmin. On varmasti latteaa palata Suomen henkiseen ilmapiiriin, se on isoin ja puoleensavetävin ero täällä. Tuntuu että voisin viihtyä Intiassa niin paljon pidempäänkin. J

Jammu on tunnettu temppelikaupunkina lukuisten hindutemppeleiden vuoksi

Jammun rautatieasemalla odottamassa junaa

Torstain 21.8. vietimme kierrellen Jammussa, tuossa temppeleiden täyttämässä kaupungissa. Länsimaalaisia näimme vain yhden, eli kauheasti Jammu ei ilmeisesi turisteja kiinnosta. Kävimme parissa hindutemppelissä sekä yhdessä sikhien Gurdwarassa. Ilma oli Kashmirin jälkeen kuumaa ja kosteaa kuin Punjabissa, joka sijaitseekin Jammun alapuolella. Alun epämukavuuden jälkeen totuimme kuitenkin taas jatkuvasti hikiseen oloon, ja päivä sujui vallan leppoisissa merkeissä. Illan kruunasi fine dining  -paikassa aterioiminen. Nam, todella herkullisia tandoorikasviksia, Jammun erikoisuutta Rajma Rasmisaa (kidneypapuja todella mausteisessa kastikkeessa), rapeita papadeja maustekastikkeella, sekä äklömakeaa paikallista jälkiruokaa. Olipa taivaallista mutta niin oli hintakin, 1600 rupiaa. Yksissä tuumin kuitenkin totesimme että olipahan hintansa arvoistakin. J Illalla hieman ennen puoltayötä lähti junamme Jammun rautatieasemalta ja ilmastoidut makuupaikat varattuamme sidoimme rinkat sängynpäätyyn ketjulla ja lukolla kiinni ja katosimme unten maille. Nukuimme junan jyskeessä yli 9 tuntia putkeen ja virkeinä saavuimme kahden jälkeen Delhiin. Varasimme saman tien sunnuntaille jatkolipun Gayaan, Bihariin. Sitä ennen pidämme pienen huoltotauon Delhissä pesettäen kunnon paikassa pyykit sekä hankkien loppunutta shampoota ja hygieniatarvikkeita. Sunnuntaina siis jatkamme taas matkaa, Siddharta Gautaman jalanjäljille Bodh Gayaan, jossa hän valaistui ja tunnemmekin hänet nykyään paremmin Buddhana. Biharista matka jatkuu Varanasiin, Vrindavaniin, Agraan, Rishikeshiin, Haridwariin ja punjabilaisiin häihin ennen 8. syyskuuta alkavaa Vipassana-retriittiämme Dehradunissa. Tiivistä reissaamista siis edessä, mutta kirjoittelen taas matkan varrelta. Nyt liittymämme taas toimii, eli blogin päivittäminen lienee helpompaa hieman tiheämmin kuin nyt. J Iloa ja valoa!

11.8.2014 Huikaiseva Himalaja

Lähdimme Manalista kohti Lehiä kahdelta aamuyöllä maanantaina 4.8. Alkumatkasta saimme torkuttua muutaman tunnin, mutta auringon sarastaessa heräsimme ja loppumatka kuluikin valveilla ollessa. Tietä Manalista Lehiin on sanottu erittäin kauniiksi ja moni kertoo kuinka haastava tie on olosuhteiltaan. Käytyämme kuitenkin juuri Spitissä melkoisella seikkailulla, tuntui Lehin tie erittäin leppoisalta ja mukavakulkuiselta ja miltei koko matka olikin lähiaikoina kunnostettua, asfaltoitua tietä. Matkaseurana meillä oli muun muassa eräs israelilais-ukrainalais-pariskunta, joten kas kummaa, mielenkiintoisia ja ajankohtaisia jutunaiheita löytyi riittämiin. J Saavuimme Lehiin kahdeksalta illallla, 18 tunnin matkustuksen jälkeen. Löysimme kauempaa keskustasta, Upper Karzoosta, hintahaarukkaamme osuvan guesthousen ja jätettyämme tavarat huoneeseen kävimme syömässä ja sukelsimme vihdoin viimein unten maille.

Tiistain ja keskiviikon pyörimme Lehissä ja sen ympäristössä. Ladakh, jonka suurin kaupunki Leh on, on tunnettu tiibetiläisestä ja buddhalaisesta kulttuuristaan ja juuristaan. Miltei puolet Ladakhin asukkaista on tiibetinbuddhalaisia, loput ovat enimmäkseen shiiamuslimeita. Maisemiltaan ja ilmastoltaan Ladakh on tosiaan kuin aiemmin vierailemamme Spiti, mutta suuremmassa ja hieman vilkkaammassa mittakaavassa. Lehissä ja sen ympäristössä on paljon nähtävää ja koettavaa, suurin osa turisteista tulee Lehiin kuitenkin vaeltamaan ja nauttimaan karusta ja vaikuttavasta luonnosta, Lehin kaupunki sijaitsee noin 3500metrin korkeudessa ja vaellusmahdollisuuksia on tarjolla erittäin paljon. Tunnelmaltaan Leh on mielestäni länsimaisille erittäin helppo paikka. Rauhallisempaa ja tyhjempää kuin muualla Intiassa, ei niin tungettelevaa, ja paljon tarjontaa ruoan sekä ostosten suhteen (ja mielestäni kalliimpaa). Toisaalta kääntöpuolena Intian reissun kenties suunntautuessa vain tänne, ei ehkä koe "Intiaa" aivan samalla lailla kuin muualle matkustaessa. Talviaikaan Lehissä on erittäin kylmä, kuten Spitissäkin, eikä tänne pääsekään maateitse talvella. 

Näkymää Leh Palacesta

Auto vaikeuksissa

Torstaina olimme sopineet kyydin saapuvan aamukahdeksalta guesthousen eteen lähteäksemme muutaman päivän vaellukselle. Olimme edellisiltana tilanneet aamiaisparanthat huoneeseen seitsemäksi jotta ehtisimme kaikessa rauhassa syödä ennen lähtöä. Viittätoista yli seitsemän kävimme kyselemässä aamiaisen perään ensimmäisen kerran ja vastaus oli tyypillinen ”five minutes”. No, kyseltyämme useamman kerran saimme lopulta aamiaisen kymmentä vaille kahdeksan, ”It’s okay mam, you have ten minutes”. Niinpä niin, siksipä tilasimmekin aamiaisen etukäteen, jotta saisimme kiirehtiä kymmenessä minuutissa. Hotkimme aamiaisen ehtiäksemme kyytiin. Kahdeksalta astuimme ulos ja guesthousen pitäjä tuli kertomaan että kuski juo nyt kaikessa rauhassa teetä ja sitten lähdemme. ”It’s Indian time you know, don’t worry mam”. No, mitäpä sitä huolehtimaan kun ei ole kiire minnekään (vaikka rehellinen ääni sisälläni ärtyykin hieman aina ja joka ikinen kerta kun mikään aikataulu ei täällä pidä paikkaansa). Yhdeksän maissa kuski oli ilmeisesti saanut levättyä ja sosialisoitua tarpeeksi jaksaakseen ajaa rankat 45 minuuttia vaelluksen lähtöpisteeseen ja pääsimme matkaan. Ajettuamme viisikymmentä metriä kapealla kujalla, jonka keskellä kulki syvä jätevesioja, putosi auton toinen takarengas ojaan ja jäimme jumiin. Puolisen tuntia tilannetta ihmeteltyämme kehotti kuski meitä jatkamaan matkaa keskustaan kävellen ja nappaamaan toisen taksin. Teimme työtä käskettyä ja saimme keskustasta uuden kyydin. Pääsimme aloittamaan vaelluksen vihdoin reippaasti myöhemmin kuin olimme suunnitelleet, mutta onneksi ensimmäisen päivän kävelyä olisi vain neljästä viiteen tuntiin.

Aloitimme reippailun Zinchenistä ja pidimme pienen lounastauon Rumbakissa teekojulla. Olimme ottaneet mukaamme oppaan ja vaikka reitti olisikin onnistunut ilman, ei vakuutuksemme korvaa vuoristovaelluksilla sattuvia haavereita yli 3000metrissä ilman opasta. Vakuutus korvaisi tämän jos olisimme ottaneet tarvittavan laajennuksen, mutta laskeskelimme että opas tulee halvemmaksi. Pyysin ennen reissua matkavakuutustarjoukset neljästä eri yhtiöstä tarkoin vaatimuksin, ja päädyimme Fenniaan hinnan ja asiantuntemuksen vuoksi. Pidempiä reissuja tehtäessä kannattaa huomioida että normaalit jatkuvasti voimassa olevat matkavakuutukset ovat yhdellä reissulla voimassa maksimissaan kolme kuukautta, jonka päälle pitää maksaa laajennus ylittävästä ajasta. Vakuutuksissa on myös paljon eroja sen suhteen, mitä ne korvaavat ja mihin kaikkeen laajennuksia tarvitaan. Tästä syystä aiempi jatkuvasti voimassa oleva vakuutuksemme ei palvellut meitä tällä reissulla, esimerkiksi Kashmiriin, jonne suuntaamme seuraavaksi, matkustettaessa olisi pitänyt ottaa sotarikosaluelaajennus tarkkoine matkasuunnitelmineen erikseen, kun taas Fennialla sitä ei tarvita (Fennia korvaa muut kuin sotatoimista johtuvat tapaturmat ja sairastumiset ilman laajennusta). Osa vakuutusvirkailijoista, joiden kanssa asioin, ei ollut yhtään perillä asioista joista kysyin, ja hintakin olisi ollut jopa kaksinkertainen Fenniaan nähden. Fenniassa minua palvellut mies tiesi kaiken ja perehtyi asioihin odotuksiani laajemmin sekä hinta oli kohdallaan, valinta oli siis selkeä. J

Jatkoimme vaellusta Rumbakista ensimmäisen yön majapaikkaamme, Yurutseen. Yurutsessa sijaitsee yksi ainoa homestay, eli paikallisen perheen pitämä majoitus, jossa majoitutaan perheen kanssa samaan taloon, tyypillisesti huoneisiin joissa on useampi matto tai patja lattialla ja peitot sekä tyynyt. Homestayssa ruokaillaan ja vietetään aikaa perheen kanssa, ja tämä onkin mainio tapa kokea paikallista kulttuuria. Aamun aikataulun viivästyksen vuoksi olimme kuitenkin perillä myöhemmin kuin monet muut trekkaajat ja homestay oli täynnä. Vaihtoehtona oli majoittua joko keittiön lattialla tai ulkoa löytyvissä teltoissa. Valitsimme teltan joka osoittautuikin varsin mukavaksi vaihtoehdoksi. Lepäilimme hetken ja ilta kuluikin leppoisasti muiden trekkaajien kanssa keskustellen ja herkulliset thalit nauttien. Perheen pieni kaksivuotias poika tuli katselemaan kännykästäni kuvia ja oppipahan hän Pepen nimen kuvien perusteella. ”Peepee, Peepee” hän toisteli pitkin iltaa. :D Juttelimme pitkät tovit erään saksalaisen miehen kanssa. Mies oli matkustellut todella paljon ja kokenut aivan huikeita juttuja ympäri maailmaa. Kerroin hänelle ensi vuoden suunnitelmastamme lähteä Etelä-Amerikan (plus kenties muunkin maailman) turneelle taas useammaksi kuukaudeksi ja hän antoi aivan mahtavia vinkkejä reissua varten! On kyllä huikeaa tavata ihmisiä, jotka tekevät elämässään hyvinkin erilaisia asioita eivätkä välttämättä kulje totuttua polkua pitkin. Itse olen esimerkiksi vanhasta kouluaikojen kaveriporukasta ainoa lapseton (yllättäen tämän ikäisenä..), ja vaikka matkan varrelta onkin tarttunut mukaan paljon uusia tuttavuuksia ja ystäviä, sekä erilaisia valintoja tehneitä ihmisiä, on jotenkin sytyttävää kuulla uusia kertomuksia siitä, miten elämänsä voikaan rakentaa itsensä näköiseksi. On se vaan mahtavaa että meillä on mahdollisuus valita, on se sitten se perhe-elämä tai jotain muuta. J

Nainen kirnuaa voita Yurutsessa

Pikkupoika leikkii autolla Yurutsessa

Perjantaina jatkoimme matkaa aamulla puolikahdeksan maissa. Yurutse, jossa vietimme ensimmäisen yön, sijaitsee noin 4200 metrin korkeudessa, ja ajatuksenamme oli jatkaa matkaa 4980metrin korkeudessa sijaitsevan Ganda Lan ylitse Shingoon, jossa majoittuisimme seuraavan yön. Kävely tuntui melko helpolta ilman ollessa heti aamusta hieman viileämpää. Pian kuitenkin aurinko porotti ja ilma tietenkin on kuivaa ja hiekkaista Ladakhissa, nousimme myös hyvää vauhtia kokoajan ylemmäs, joten kävelyvauhtimme hidastui vähitellen hieman. Missään vaiheessa matkaa ei kuitenkaan olo tuntunut erityisen huonolta ja pääsimmekin jouhevasti ylös, jossa tuuli sen verran että oli syytä pukea takkia päälle. Jatkoimme valokuvien ottamisen jälkeen matkaa alaspäin, ja alaspäin kulkeminen sujuikin vauhdikkaasti ja kevyesti. Pidimme pienen lounastauon ja saavuimme hyvissä ajoin alkuiltapäivästä Shingon homestayhin. Paikalla ei vielä ollut yhtään muuta trekkaajaa, joten heitimme tyhjään huoneeseen rinkat ja otimme pienet päivänokoset. Herättyämme tajusimme nukkuneemme torakkapaljoudessa torakoiden vilistäessä ympäriinsä pitkin lattialla olevia patjoja. Puistatuksen vallassa siirryimme olohuoneeseen katsomaan josko paikalle olisi ilmestynyt muitakin reippailijoita. Olohuoneeseen ilmestyi perheen pieni neljävuotias poika, joka tarttui käteeni ja veti minut ylös. Hän talutti minut keittiöön ja Pepen seuratessa sanoi hän Pepelle ”Bye bye” ja sulki oven. Jäin hänen kanssaan kahdestaan leikkimään ja hän olikin melkoinen veijari. Kysyin englanniksi hänen nimeään ja hän osasi vastata myös englanniksi. Japal laittoi musiikkia soimaan ja bollywood-kappaleen tahdissa hän alkoi tanssia jostain oppimiaan bollywood-liikkeitä. Japal halusi minunkin tanssivan ja yrittäessäni matkia häntä, meinasi hän tikahtua nauruun. Leikimme vielä tovin ja palasin muiden luokse. Paikalle oli ilmestynyt muutama britti sekä itävaltalaisia ja venäläinen. Britit jakoivat huoneen kanssamme, ja eräs nuori nainen heistä oli hyvin huonovointinen. Hän oli saanut korkeassa ilmanalassa paljon oireita ja vaikka osa olikin helpottanut laskeutuessa alemmas, oli hän selkeästi sairaan oloinen. Shingo sijaitsee noin 4200metrin korkeudessa, eli olimme laskeutuneet ylhäältä miltei 800metriä alemmas. Illan koittaessa söimme tyypillistä tiibetiläistä ruokaa, momoja, eli keitettyjä tai paistettuja taikinanyyttejä, joiden sisällä on kasviksia. Päivällisen jälkeen menimme aikaisin nukkumaan ja torakoista huolimatta nukuimme melko hyvin.

@ Ganda La

Ladakh kaikessa kauneudessaan

Uusi ystäväni Japal

Aamulla herättyämme söimme hieman leipää ja jatkoimme matkaa. Britit jäivät vielä odottamaan Lucyn, eli sairastuneen naisen olon kohenemista. Kävelimme alaspäin taas helposti ja vaivattomasti ja parin tunnin kuluttua ohitimmekin Skiun kylän, jonka jälkeen matkaa oli jäljellä enää puolisentoista tuntia. Saavuimme hyvissä ajoin Chillingiin, joka oli määränpäämme. Viimeisenä haasteena edessä oli keskeneräisen sillan ylitys. Sillan leveydestä oli vasta noin viidesosa valmiina, joten hieman jännitti kävellä kaiteisiin ylttämättä noin puolenmetrin levyisellä metallilaatalla kuohuvan Zanskar-joen yläpuolella. Olimme kävelleet yhteensä noin reilut viisikymmentä kilometriä ja edessä oli vielä matka takaisin Lehiin. Yllättäen tällä kertaa kuski oli ajoissa ja pääsimme miltei saman tien matkaan. Saavuimme Lehiin ja majoituttuamme samaan guesthouseen oli ihanaa päästä kunnolla pesulle ja syömään.

Silta Chillingissä

Jätimme samana iltana pyykit guesthousen työntekijälle, joka oli kertonut meille heillä olevan pesulapalvelun. Olemme onnistuneet tällä reissulla pilaamaan jo useita vaatteita kiitos pesulapalveluiden. Pesulassa vaatteiden käyttäminen on helpompaa kuin itse peseminen, etenkin monsuunialueilla, joissa vaatteita olisi hyvin vaikea tai mahdoton saada itse kuivaksi. Manalissa osa vaatteista kutistui pesussa hyvin paljon, tuli reikäisenä tai monivärjääntyneenä takaisin. Sanoinkin Pepelle erään trikootoppini kutistuttua napapaidaksi ja trikoohousujen pyöräilysortseiksi, että enää puuttuu pitkät valkoiset tennissukat sandaaleihin sekä vyölaukku ja olen turisteista tyylikkäin. Olen heittänyt osan pilalle menneistä vaatteista pois, ja tietenkään mukana ei ole ollutkaan vaatteista parhaimmistoa. Olisi kuitenkin mukavaa, että vaatteet kestäisivät tämän neljän kuukauden reissun ilman että uusia täytyy hankkia joka välissä. Tänään vihdoin saimme pyykit takaisin kysyttyämme useamman kerran, aina vastaus oli että saatte ne tänään, mutta seuraavan päivän koittaessa vaatteita ei näkynyt. Olemme huomenna jatkamassa matkaa, joten kävimme lounaan jälkeen kysymässä josko vihdoin saisimme vaatteet takaisin. Työntekijä lupasi tuoda ne huoneeseemme ja hetken kuluttua tulikin hän mukanaan kassi, jonne vaatteet oli sullottu aivan rytyssä ja aivan märkänä! Kaivoin äimistyneenä myttyisiä vaatteita kassista ja huomasin niiden olevan aivan pilalla! Osasta vaatteista lähtenyt värit, osassa likatahroja joita ei ollut ennen pesua, osassa eriväisiä läikkiä kuin itse vaate ja osassa selviä ruokatahroja! Ilmeisesti joku oli mussuttanut sapuskaa sörkkien samalla pyykkejämme, jotka myös selvästi olivat laahannet maita ja mantuja pitkin. Pyysin työntekijää pyytämään guesthousen pitäjän paikalle ja annoin aika selväsanaisen, toki asiallisen, palautteen toiminnasta. Mies, joka on joka välissä kokenut tärkeäksi hokea olevansa ”just a humble buddhist guy”, otti itseensä palautteesta joka ei ollut positiivista mutta aivan aiheellista, ja lähti tuohtuneena pois. Eihän tässä voi kuin nauraa, jos joku olisi loogisesti tuohtunut tuossa tilanteessa se olisi asiakas.. No, näistä pyykeistä emme satavarmasti maksa rupiaakaan, ja kenties loppureissu kuluu sitten pesemättä vaatteita (niitä paria jotka ovat käyttökelposia). :D Luulen että paremmilla hotelleilla pyykkipalvelut kyllä toimivat, mutta koska olemme pidemmällä reissulla on budjettimme pienemmänlainen.  ”Humbe buddhist guy” ei enää tervehdi meitä, vaikka aiemmin oli ylintä ystäväämme. No, tällaista tämä täällä on. Kieltämättä pyykkiepisodi innoitti minut kuuntelemaan perisuomalaista musiikkia. Irwin ja Härmäläinen Perusjuntti siivittivätkin tämän postauksen kirjoittamista. :D

Huomenna matkamme jatkuu kohti Srinagaria, Kashmiria, muslimien keskelle. Menemme viimeksi vierailemamme Dal-järven sijaan Nagin-järvelle houseboatille ja kiertelemme hieman ympäri Kashmiria. Viime reissulla vierailimme Kashmirin pääkaupungissa, Srinagarissa, Ramadanin aikaan ja kieltämättä kokemukseni länsimaisena naisena eivät olleet huikaisevan hienoja. Annamme paikalle ja fiiliksille uuden mahdollisuuden, katsotaan miltä paikka tällä kertaa tuntuu. :) Tähän vuodenaikaan kun täällä pohjoisessa on mukavinta oleskella. Kashmirista suuntaamme sitten taas eteenpäin. Ilon kautta, kuten joku joskus jossain taisi todeta. ;)

4.8.2014 Matkantekoa maailman vaarallisimmilla teillä

Tiistaina 29.7. herätti kello meidät ennen aamun sarastusta. Paikallisbussi kohti Kazaa, Spitiä, lähtisi klo 4.30. Olimme sopineet guesthousen kanssa riksakyydistä klo 4.00 Old Manalista bussiasemalle, joka sijaitsee muutaman kilometrin päässä New Manalissa. Aikaa kului ja ketään ei näkynyt joten päätimme lähteä siirtymään kohti bussiasemaa ehtiäksemme ajoissa. Vilkaisimme vielä olkamme yli matkalla pääkatua kohti, eikä ketään vieläkään näkynyt. Kadut olivat pimeitä, missään ei elonmerkkiäkään, taksit ja riksatkin olivat tietenkin yöllä unten mailla. Onneksemme yksinäinen auto ajoi ohitsemme, ja pysäytimme tämän töihin matkalla olevan paikallisen miehen. Hän ystävällisesti tarjoutui heittämään meidät asemalle eikä halunnut edes maksua avustaan. Saavuttuamme bussiasemalla, kyselimme ihmisiltä mistä bussi Spitiin lähtee, eri ihmiset viittoivat eri suuntiin ja kurkistimme lipunmyyntitiskille huomataksemme sen tietenkin olevan kiinni aamuyöllä. Bussiasema oli täynnä nukkuvia kodittomia sekä bussien työntekijöitä. Pyörimme lähtevien bussien tietämillä, jotta pääsisimme oikeaan bussiin sen saapuessa. Ainakaan aamuyöstä Manalin bussiasema ei vaikuttanut kovin organisoituneelta verrattuna moniin bussiasemiin Intiassa. Kellon lähestyessä puoltaviittä, saapui guesthousen pitäjä autolla paikalle ja kysyi miksi emme odottaneet kyytiä. Kerroimme odottaneemme niin pitkään kuin uskalsimme ilman bussista myöhästymistä, mutta ketään ei näkynyt. Hän väitti kivenkovaan kyydin tulleen neljältä ja lähti tuohtuneena pois. Ymmärrän toki aikakäsityksen olevan enemmän länsimainen asia, ja bussinkin luultavasti myöhästyvän, mutta emme halunneet ottaa riskiä bussin missaamisesta. Lopulta bussi saapui puolikuudelta, eli tunnin myöhässä, ja rynnimme täyden näköiseen bussiin sisään. Olimme varmistaneet aiemmin bussiasemalta aikataulun, ja meille vakuutettiin ettei paikkoja tarvitse varata eikä se ole mahdollistakaan. ”You buy from the bus, no problem”. No, kuski ajoi meidät nopeasti ulos ja selitti että paikat pitää varata, bussi on aina täynnä Manaliin saapuessaan. Juuripa niin. :D

Manalin bussiasema

Bussiin oli pyrkinyt myös eräs ranskalainen pariskunta, ja jäimme heidän kanssaan pohtimaan vaihtoehtoja. Jaettu maasturimallinen taksi maksaisi 7000 – 8000 rupiaa, eli miltei 2000 rupiaa per henkilö mikäli yhdessä jatkaisimme matkaa. Paikallisbussilla matkan olisi taittanut 300 rupiaan, eli emme olleen valmiita maksamaan matkasta niin paljoa. Paikallisia miehiä ilmestyi ihmettelemään tilannettamme ja saimmekin monenmoisia tarjouksia, kunnes yhtäkkiä eräältä mieheltä löytyi ystävä joka ajaisi meidät maasturilla Kazaan 500 rupian hintaan per henkilö. Hän oli ajamassa Kazaan hakeakseen joukon ihmisiä takaisin, joten hän ajaisi meidät bensan hinnalla perille saakka. Miten mahtavaa! Puoliseitsemän maissa pääsimme joukolla vihdoin matkaan miehen kyydissä ja voi millainen matka edessä olikaan. Himalajan vuoristotiet on luokiteltu maailman viidenneksi vaarallisimmiksi teiksi eikä suotta. Maanvyöryjä, teiden yli laskevia sulamisvesiä sekä kapeita, mutkaisia teitä ilman kaiteita. Kaikkea tätä oli edessämme seuraavat 12 tuntia. Välillä peruutellen, jotta vastaantuleva bussi tai rekka pääsisi ohitse, välillä juuttuen kiinni tien yli vyöryviin vesimassoihin ja kiviin. Kyyti oli melkoista röykytystä, mutta lopulta pääsimme perille puoliseitsemän maissa illalla. Majoituimme mukavaan guesthouseen New Kazan puolelle ja syötyämme herkullisen päivällisen ranskalaisten kanssa rupatellen, olikin unten aika.

Kunzum La 4600 metrin korkeudessa, matkalla Spitiin

Himalajan vuoristoteillä

Sulamisvedet valuvat pitkin vuoristoteitä

Keskiviikkona heräsimme virkeinä uuteen aamuun ja lähdimme tutustumaan Kazaan. Spiti, jonka pääkaupunki Kaza on, sijaitsee eristyksissä 3600 – yli 4000 metrin korkeudessa (kylästä riippuen), Himachal Pradeshin osavaltiossa. Maisema on karua autiomaata, jossa ei paljon vehreyttä näy. Spiti on ilmastoltaan ja kulttuuriltaan hyvin Ladakhia vastaava paikka. Buddhalainen kulttuuri on hyvin näkyvästi esillä ja asukkaista iso osa on tiibetiläisiä. Kaza on yksi Intian kylmimmistä paikoista tammikuun keskilämpötilan ollessa jopa -37C! Talot vaikuttivat kuitenkin vastaavilta kuin muualla Intiassa yksikerroksisine ikkunalaseineen, joten mahtaa olla melkoista selviytymistä kylmimpään aikaan. Heinäkuussa keskilämpötila on 13 astetta, johon vaikuttaa yöllä hyvin alas putoavat lämpötilat, sillä päivällä kelit ovat hyvin paahtavan aurinkosia. Ilma on kuivaa ja hiekkaista ja moni suojaakin kasvonsa huivilla liikkuessaan ulkona. Kaikenkaikkiaan paikka toi hyvin paljon mieleen Lehin, Ladakhissa, mutta pienoiskoossa ja rauhallisempana. Kazassa on kyllä turisteja, mutta valtaosa tulee vaeltamaan tai käväisemään. Tunnelma on pitkälti hyvin unelias ja aika tuntui pysähtyneen, erilailla kuin missään muualla Intiassa. Kazan ympärillä on paljon pieniä vierailemisen arvoisia kyliä ja luostareita, joiden yhteydessä olevassa guesthousessa voi majoittua ja herätä aamulla seuraamaan munkkien Pujaa.

Näkymää Kazassa

Sakya Gompa New Kazassa

Vierailimme Spitin toisessa ainoassa kaupungissa Kazan lisäksi, Tabossa. Tabossa on buddhalainen luostari, Tabo Gompa, joka on kuuleman mukaan yli 1000 vuotta vanha. Dalai Lama on toivonut voivansa jäädä eläkkeelle Tabon luostariin, sen ollessa hänen mielestään yksi pyhimmistä. Luostarikompleksin temppeleissä sijaitsee paljon vanhoja arvokkaita seinämaalauksia. Temppeleissä ei yleisen ohjeen mukaan kuitenkaan saanut kuvata, joten temppelien sisältä ei valitettavasti ole valokuvia. Jatkaessamme matkaa Tabosta takaisin Kazaan tapasimme edellisenä päivänä lounaalla tapaamamme englantilaisen parikymppisen Theon. Jaoimme hänen kanssaan kyydin takaisin Kazaan ja matkalla mukaan hyppäsi sveitsiläinen pariskunta, jonka poimimme kyytiin tienvarresta liftaamasta. Paluumatka sujui leppoisasti jutellen, ja perille päästyämme jatkoimmekin Theon kanssa syömään herkulliset Thalit eli lautaset, jotka sisältävät tyypillisesti riisiä ja dalia (linssikastiketta) sekä usein myös vihanneksia ja chapatia (ohut, pannulla paistettu vehnäleipäinen). Ruokaan voi Intiassa käyttää rahaa hyvin vaihtelevan budjetin mukaisesti, tienvarsikojujen 50 rupian Thalista monensadan rupian ravintola-annoksiin. Simppelit Thalit ovat kuitenkin vertaansa vailla maukkaudessaan, ja kaiken huipuksi irtoavat tosiaan parhaimmillaan reippaasti alle eurolla. Toisinaan on myös mukava venyttää budjettia ja käydä syömässä ravintolassa vaikkapa herkullinen Tandoori-kasvis-lautanen, joka sisältää tandoori-uunissa grillattuja ja maustettuja vihanneksia eri muodoissaan. Tällaisen voi saada noin neljän euron hintaan, eli noin 300 rupialla. Jos joku sattuu jostain syystä eläimiä syömään, on hintataso selkeästi kalliimpaa.

Tabo

Tienvarsikojun chapateja paistava nainen

Ajattelimme jatkaa Kazasta matkaa suoraan Lehiin, Ladakhiin, mutta bussia olisi pitänyt vaihtaa pari kertaa tien varressa. Valtaosa matkasta olisi myös samaa kuin tullessamme, joten päätimme matkustaa takaisin Manaliin, yöpyä siellä, ja jatkaa suoralla minibussilla Lehiin. Varasimme minibussista paikat Kazasta Manaliin, ja aamulla yllätykseksemme kyydissä olivat niin Theo kuin sveitsiläinenkin pariskuntakin! Matka taittui tutussa seurassa jouhevasti, ja minibussi ajoi selvästi maasturitaksia nopeammin ja kyyti oli vakaampaa. Matka kesti vain yhdeksän tuntia edellisen kahdentoista sijaan, joten olimme hyvissä ajoin Manalissa. Majoituimme eri guesthouseen kuin viimeksi ja varasimme kyydin Lehiin sunnuntain-maanantain välisenä yönä lähteväksi. Huoneeseen saavuttuamme jätin asiaa ajattelematta avonaisen keksipaketin pöydälle ja naisellisesti kirkaisin huomatessani hiiren syövän eväitäni. Toki täällä on kaikenlaisia eläviä eri muodoissaan erilailla läsnä, mutta paluumatkalla käydessäni ravintolan vessassa, eli tienvarsikojun takana olevan kivikasan päällä tarpeillani, vilisti jotain jaloissani, säikähdin ja hypähdin kauniisti sanottuna kusten jaloilleni. Niinpä päivän” ötökkäkiintiöni” näin eläintenystävänäkin oli täynnä, jolloin hiiri herätti moisen reaktion. Kyllähän ulkona liikkuessa Suomessakin saa elää sulassa sovussa ötököiden kanssa, mutta kieltämättä Intia tuo oman tuulahduksensa siihenkin. J

Tapasimme lauantai-iltana ravintolassa erään paikallisen miehen, joka liittyi seuraamme ja sovimmekin sunnuntaina viettävämme päivän hänen kanssaan. Sunnuntai starttasi ja vierailimme Hadimba Temppelissä, toiselta nimeltään Hidimbi Devi Temppelissä. Temppeli on omistettu Hidimba Deville, Hidimban siskolle, joka oli hahmo Intian eepoksessa Mahãbhãratassa. Temppeliä ympäröi kaunis metsä, ja temppelin rakenteet on rakennettu jo vuonna 1553. Temppelivierailun jälkeen jatkoimme matkaa ja uuden toverimme kaveri liittyi seuraamme. Miehet kertoilivat paljon alueen ja temppelin historiasta ja näkemyksistään hindulaisuudesta. Meille selvisi että toverimme myy ammatikseen pilveä, ja jatkaessamme matkaa polttelikin hän pitkin päivää. Ilmeisesti tällä kertaa emme vaikuttaneet potentiaalilta ostajilta tai käyttäjiltä, koska meille hän ei tarjonnut koko päivänä. Vihdoinkin näinkin päin, onneksi. :D Temppelivierailun jälkeen teimme neljän tunnin pikku vaelluksen nousten melko korkealle. Miehet olivat mukavaa seuraa, ja poimimmekin matkalla eväitä omenapuista ja jutustelimme monenmoista. Menimme illalla vielä yhdessä syömään kolmannenkin intialaisen liittyessä seuraamme. Tämä mukava mies asuu Bangaloressa ja vaihdoimmekin yhteystietoja, koska syyskuun lopulla matkaamme Bangaloreen ja hän lupasi näyttää meille parhaat Bangaloren kohteet. Ravintolassakin miehet polttelivat ja tarjoilijakin kävi välillä vetämässä henkoset. Kieltämättä tämä on kummallista, kaikki polttelevat avoimesti kaikkialla. Kuitenkin käyttö ja hallussapito on rangaistavaa ja minimirangaistus LonelyPlanetin mukaan on kymmenen vuotta! Ja kaiken lisäksi oikeudenkäyntiä voi joutua odottamaan jopa useamman vuoden vankilassa. Muistan nähneeni erään Vipassana-meditaatio-dokumentin intialaisesta vankilasta, jossa oli muistaakseni australialainen mies, joka oli kannabiksen vuoksi joutunut Delhissä vankilaan. En ota sen kummemmin kantaa siihen millä muut mieltään sekoittavat, virkistävät, avartavat tai turruttavat, keskityn mieluummin omiin valintoihini asian suhteen. Mutta kehottaisinpa kuitenkin miettimään kerran tai pari paikanvalintaa ja mahdollisia seurauksia.

Ihmisiä Hadimba Temppelillä

Aamuyöllä kello kahdelta matkamme jatkuu kohti Lehiä. Juttelin eilen punjabilaisen ystävämme Ashishin kanssa ja hän kutsui meidät siskonsa häihin syyskuussa. Pääsemme siis kokemaan intialaiset häät kaikessa loistossaan ennen syyskuista Vipassana-retriittiämme Dehradunissa, en malta odottaa! Kirjoittelen taas Ladakhista lisää mahdollisuuksen mukaan, liittymämme (tai mikään ulkomaalainen tai muualla Intiassa ostettu prepaid-liittymä) kun ei toimi Jammun ja Kashmirin osavaltiossa johon Ladakhkin kuuluu. Mukavaa viikkoa kaikille ja aurinkoa polulle J