28.7.2014 Mielenmaisemia Manalissa

Jatkoimme keskiviikkona 23.7. matkaa McLeod Ganjista eteenpäin. Aamun sarastaessa hyvästelimme tyhjät ja hiljaiset kadut kävellessämme kohti pääaukiota, josta bussi kohti Manalia lähti aamukuudelta. Aukiolla ei montaa lähtijää aamubussiin ollut, koska kyseessä oli paikallisbussi ja astetta parempi bussi lähtisi alkuillasta. Valitsimme kuitenkin aamubussin, koska iltabussi olisi saapunut perille aamuyöllä ja tiesimme että alkuillasta aamuyön sijaan olisi mukavampi etsiä majoituspaikkaa. Saimme rinkat mahtumaan tavaratilaan ja matka alkoi unisissa merkeissä. Torkkumistani säesti intialaisen liikenteen äänten sijaan musiikki. Oltuani sairaana miltei viikon, tuntui turvalliselta uppoutua hetkeksi omaan kuplaan rakkaan harrastukseni musiikinkuuntelun parissa. Lightnin’ Hopkins, Ten Years After, Sonny Boy Williamson, Dave Lindholm ja monet muut tunnetiloihini osuvat artistit siivittivät ajatukseni hetkeksi toisiin maailmoihin. Ennen puoltapäivää pysähdyimme lounastauolle ja lipunmyyjä huikkasi meille erikseen että tauko kestäisi viisitoista minuuttia. Kokemuksesta tiesimme, että tämä voi olla niin ja näin, ja ajattelimme lähteä vuorotellen jaloittelemaan. Pepe lähti ostamaan lisää vettä ja katsomaan saisiko mukaan mitään haukattavaa. Yhtäkkiä kuski hyppäsi paikalleen ja käynnisti bussin vasta seitsemän minuuttia tauotettuamme. Auto lähti liikkeelle ja ponnahdin saman tien seisomaan katsoessani ikkunasta näkyykö Pepeä missään. Juuri kun olin huikkaamassa kuskille että ystäväni ei ole kyydissä, hyppäsi Pepe takaovesta liikkuvaan bussiin ja ehtii mukaan kyytiin vesipullot kourassa. Huoahdin helpotuksesta ja matka pääsi jatkumaan ilman yhtä puuttuvaa suomalaista.

Tyhjä katu McLeod Ganjissa aamulla

Saavuimme hieman ennen kuutta illalla Manaliin, ja löysimme heti erään halvan guesthousen Old Manalista. Huoneessa oli erittäin makea ja imelä tuoksu, jonka lähteen ymmärsimme vasta seuraavana päivänä. Lähdettyämme torstai-aamuna kävelemään, totesin Pepelle että tuo makea tuoksu oli tarttunut myös vaatteisiin. Kävellessämme eteenpäin lähestyi meitä aamupäivän aikana kolme eri henkilöä, jotka yrittivät myydä pilveä. Palattuamme huoneeseen tajusin että tuo huoneen kokolattiamattoon ja verhoihin tarttunut tuoksu olikin peräisin kannabiksesta. Ei siis ihme, että vaikutimme tuoksuinemme potentiaalisilta ostajilta. Huonenaapurimmekin polttelevat huoneita yhdistävällä ulkokäytävällä/terassilla joka päivä iltaan saakka kovan metelin ja naurunremakan säestämänä. Harvana iltana olemme saaneet unen päästä kiinni ennen yhtä, koska meteli on niin kova. Naapurimme eivät myöskään näytä poistuvan täältä minnekään, istuskelevat vain ja polttelevat, välillä soittelevat kitaraa. Onneksi omat intressimme kohtaavat keskenään ja poikkeavat moisesta suuresti.

Ruokaa etsimässä Manalin bussiaseman takana

Manali on turisteja täynnä oleva paikka; niin punjabilaisia jotka lähtevät lomallaan Himachal Pradeshiin hetkeksi pakoon Punjabin polttavaa kuumuutta kuin länsimaalaisiakin reissaajia. Jutustelin erään joogaopettajan kanssa, joka on asunut monessa eri turistikohteessa ympäri Intiaa, ja hän kertoili että eniten täällä on israelilaisia ja venäläisiä. Turistien suuri määrä vaikuttaa tietenkin paikan olemukseen ja henkeen, eikä välttämättä mielestäni positiivisella tavalla. Yritin pohtia mitä kirjoittaisin Manalista ja päädyin aina siihen, että en tavallaan ymmärrä tällaisten paikkojen ideaa. Kadut ovat täynnä kauppoja ja kojuja turisteille, hippivaateliikkeitä ja intialaisia matkamuistomyymälöitä toisensa perään. Ravintolat tarjoavat hieman kaikkea, kiinalaisesta italialaiseen ja israelilaiseen. Intialainen (tai muukaan) ruoka on harvassa paikassa erityisen hyvää. Maisemiltaan ja ilmastoltaan paikka on kyllä erittäin miellyttävä; miltei joka päivä on myös päivällä tarvinnut pitkähihaista, ja illalla jopa neuletakkia. Tuntuu mukavan raikkaalta paljon kosteamman Dharamshalan jälkeen. Toki täälläkin satelee päivittäin, mutta jostain syystä täällä ei ole yhtä kosteaa. Mutta ehkä tällaisten paikkojen houkutuksena ihmisille on helppous? Ihmisethän hakevat reissuiltaan paljon eri asioita, eri lähtökohdista. Helppous kuitenkin kääntyy mielestäni usein itseään vastaan todellisten kokemusten vähyydessä. Kaipaankin jo vajaan viikon jäljiltä ”Intiaa”. J

Perjantaina 25.7. lähdimme käymään Solang Valleyssä, jossa sijaitsee paikallinen hiihtokeskus, Ski Himalayas. Matkalla keskukseen olivat tienvarret täynnä varusteita vuokraavia ja myyviä kauppoja. Manaliin voisi tehdä todellisen retromatkan jättämällä kaikki omat varusteet kotiin; tarjolla oli vain erivärisiä 80-luvun kokohaalareita sekä vanhoja kunnon sukkapuikkosuksia. Näimme joukossa kuitenkin yhdet 2000-luvun alun carvingsukset sekä jopa yhdet vanhemmat vapaalaskusukset randositein. Ystävämme Amit oli ollut kuukauden mittaisella vuoristokurssilla täällä Manalissa aiemmin tänä vuonna, ja yksi hänen kurssikavereistaan toimiikin hiihdonopettajana täällä. Voisipa olla elämys opettaa tällaisessa paikassa. J Näin kesäaikaan paikalla on monenmoista ohjelmapalvelua tarjolla zorbing-palloilusta riippuliitoon mutta mielenkiintomme kohdistui kuitenkin aktiivisina talvi-ihmisinä hiihtokeskukseen. Gondolihissi pyörii yleensä kesäaikaankin, mutta huoltotöiden takia hissi oli juuri visiittimme aikaan poissa käytöstä. Hissi nousee 3200 metriin, ja olisikin ollut mukava käydä kurkkaamassa maisemia. Juttelimme hissin työntekijän kanssa ja hän kertoi meille tammi- ja helmikuun olevan tärkeimpiä sesonkikuukausia talvella. Hissin säännöissä oli näin länsimaisesta näkökulmasta erikoinen kohta; Onnettomuuden sattuessa vakuutusyhtiö korvaa asiakkaille lapsiasiakkaasta ulkomaalaiseen turistiin nousevan taulukon mukaisesti. Nainenkin sai korvausta puolet vähemmän kuin mies. No, olemmehan Intiassa.

Gondolihissin ala-asema

Laskuvaatteita myyvä tienvarsimyymälä

Lauantaina sain ensimmäisen kerran yli viikkoon syötyä kaksi kertaa.  Yli viikko oli hujahtanut syöden ei-juuri-mitään tai vain kerran päivässä puuroa tai muuta kevyttä haukaten, kaiken muun etoessa. Niinpä sunnuntaina koinkin voimieni hieman palautuneen ja lähdimme pienelle päivävaellukselle. Lähdimme nousemaan paikallisen Manu-temppelin takaa ylöspäin, ajatuksenamme päätyä johonkin edessä olevista kylistä. Nousimme alkuun jyrkästi ylöspäin ja muutaman kilometrin jälkeen osuimmekin pienelle kahvilalle. Joimme mehua ja rapsuttelimme koiria, jonka jälkeen matkamme jatkui kahvilanpitäjän osoittamaan suuntaan. Ihmettelimme polun muuttuessa kapeammaksi ja pienemmäksi, että voimmeko ollakaan oikealla polulla. Ylitimme kaikenlaisia esteitä ja menimme läpi pensaiden, päätimme kuitenkin jatkaa matkaa, ainahan pääsisimme takaisinpäin. Ylitimme pienen puron, jonka jälkeen polku lähti kaartumaan alaspäin. Keskellä kauneinta Himalajan maisemaa oli yksinäinen pieni maatalo, jonka pihamaalta lähti vanha mies seuraamaan meitä. Tervehdittyämme häntä jatkoimme matkaa, ja päästyämme kohtaan josta polku haarautui, tuli mies meitä neuvomaan. Hän oli siis lähtenyt varta vasten peräämme neuvomaan. Kiitimme häntä ja lähdimme alaspäin, polku oli jyrkähköä ja kivistä, aamupäivän rankan sateen jäljiltä hyvin liejuista ja mutaista. Pepe liukastui edelläni ja housunsa olivatkin kuin pienen (suuren) vahingon jäljiltä. Käveltyämme seitsemisen kilometriä alkoi sataa, pidimme sadetta hetken aikaa puun alla, mutta päätimme jatkaa matkaa sateen jatkuessa. Kilometrin kuluttua osui eteemme pieni maatalo, jonka kuistilla oli kaksi naista kutomassa. Kysyimme saisimmeko istua kuistilla hetken aikaa sateen yltyessä ja he nyökkäsivät. Tuntui hyvin rauhoittavalta katsella sadeverhon läpi Himalajaa kaikessa kauneudessaan. Sade rauhoittui hetkeksi ja jatkoimme jo alhaalla näkyvää kylää kohti. Kylä oli pieni ja hiljainen ja mietimme että saammekohan täältä kyytiä takaisin. Olimme vaeltaneet noin kymmenisen kilometriä ja sade alkoi taas yltyä iltaa kohti. Ystävällinen paikallinen mies lähti kysymään tuttavaltaan ja tämä heittikin meidät sitten autollaan takaisin Old Manaliin. J

Kahvilan karvakaveri

Vaellusreitin alkupäästä

Maatalo keskellä Himalajaa

Saavuttuamme majapaikkaamme istuskelimme hetken ulkokäytävällä sateen loppua odotellen. Hetken kuluttua ilmestyi valkea koira rappusista ja tuli jalkoihimme kiehnäämään. Täällä kylissä kulkukoirat näyttävät paremminvoivilta kuin kaupungeissa, ihmiset yhdessä tuntuvat huolehtivan paikallisista otuksista. Koirat ovatkin hyvinsyöneen näköisiä ja turkitkaan eivät usein näytä niin takkuisilta ja likaisilta. Valkealla koiralla oli kuitenkin päässään pahan näköinen verinen aukko, aivan kuin päähän olisi pudonnut jotakin kuumaa. Hain sisältä ensiapulaukun ja puhdistimme yksissä tuumin reppanan pään. Annoimme kaverille keksejä ja vettä, ja meidän jalkoihimme olikin mukava jäädä rapsuteltavaksi. Kyllähän se sydäntä kaiversi, kun kaveri jatkoi matkaa ja mietin miten pään haavan kanssa käy, jos se pääsee tulehtumaan. Tietenkin eläinten ja ihmisten kohtalot ovat erilailla täällä läsnä kasvojen edessä kuin länsimaissa. Itse en halua enkä voi sivuuttaa ihmisiä ja eläimiä, etenkään niitä, jotka ovat niin paljon vähäosaisempia kuin me. Mietin täällä monesti miltä tuntuisi olla kädetön ja jalaton ihminen, koditon lapsi, tai muutoin vain onnettomammissa oloissa syntynyt, jonka ohi vielä hyväosaiset kulkisivat auttamatta. Iso osa länsimaisista täälläkin kääntää katseen ja kävelee ohi. Ehkä ajatus on, ettei voi kuitenkaan jokaista auttaa. Ei meistä kukaan voikaan, mutta ei kai se estä tekemästä jotakin? Yksikin lapsi, joka ilostuu hymystä ja pienestä avusta, vaikkapa banaanista tai viidestä rupiasta, yksikin ihminen, joka kokee että hänet on kohdattu ihmisenä eikä hylkiönä ja saa vielä syödäkseen, yksikin eläin joka saa vatsan täyteen. Ei se ole turhaa vaikka tilannetta ylläpitävät rakenteet ovat ja pysyvät. Mielestäni vähemmän kehittyneisiin maihin matkaavilla on tietynlainen eettinen vastuukin kohdata nämä asiat ja pohtia niitä. Tulin taannoin iloiseksi, kun Manalin keskustassa kävelykadulla länsimaalainen hippikolmikko oli esiintymässä haitarin ja huuliharpun kanssa, ja kolmikon eräs jäsen tanssitti kerjäläislapsia musiikin tahtiin. Lasten silmät loistivat ja mietin vain millainen kokemus se mahtoi heille olla. Saivatpahan he vielä osansakin kolmikon esiintymistuloista.

Valkea kaverimme

Huomenna matkamme jatkuu aamuneljältä Spitiin, joka sijaitsee 3800metrissä. Ajatus oli alunperin tehdä täällä Manalissakin muutaman päivän vaellus tai jatkaa aiemmin eteenpäin, mutta kaikkea ei voi aina ennustaa. Nyt alkaa vointi olla melko hyvä, joten matka saa jatkua. Valoa kaikkien poluille J

21.7.2014 ”Sateen jälkeen hiekkatiellä, kauneus hehkuu ja kumartaa syvään”

Tiistaina 15.7. aamupäivällä heitimme reput selkään ja otimme suunnan kohti Triundia. Eri lähteiden mukaan matkaa sinne on McLeod Ganjista 9-11km ja LonelyPlanetin Trekking In The Indian Himalaya – kirjan mukaan tuo matka olisi 14km. Jotain siis tuolta väliltä lienee tuo yhdensuuntainen matka.  Lähdimme McLeod Ganjista, noin 1750 metrin korkeudelta ensin kohti Dharamkotia, josta matka jatkui hyvin helppokulkuista polkua pitkin vähitellen ylemmäs. Polku jatkui helppokulkuisena tienä ensimmäiselle teekojulle, joka oli 2300 metrissä. Pysähdyimme mehulle ja matka jatkuikin kivikkoisena polkuna ylemmäs. Sadekauden takia ilma oli hyvin sumuinen, mutta ajoittain näimme kauniita maisemia alaspäin. Olimme varustautuneet sadevarusteilla, mutta onneksemme emme koko päivänä niitä tarvinneet. Ilmeisesti edellisinä päivinä oli satanut tiistainkin edestä. J Viimeiset kilometrit Triundia kohti olivat hyvin kivikkoisia ja suhteellisen haastavia johtuen sade- ja sulamisvesistä, jotka valuivat pitkin kiviä tehden niistä hyvin liukkaita. Kiviltä kiville sai ihan harppoa ja vihdoin saavuimme Triundiin, vajaaseen 3000 metriin. Maisemat ovat kuuleman mukaan ylhäältä mahtavat, mutta sumupilvet peittivät aluksi kaiken näkyvyyden. Päätimme siis haukata hieman purtavaa ja odotella josko pilvet väistyisivät.

Matkalla Triundiin

Näkymä sumupilvien lävitse Triundin huipulta

Ostimme höyryävät annokset riisiä ja dahlia telttamyyjältä ja istuimme alas syömään ja katselemaan ympärillemme. Huipulla on yksi vierasmaja, mahdollisuus tietenkin majoittua teltan kanssa sekä pari ruokakojua/telttaa. Osa ihmisistä majoittuu yöksi Triundiin ja jatkaa matkaa eteenpäin tai takaisin alas Dharamshalaan seuraavana päivänä. Osa taas jatkaa samana päivänä matkaa takaisin alas kuten mekin. Syötyämme väistyivät pilvet hetkeksi, nähdäksemme vastapäiviä lumisia huippuja. Hengittelimme, ihmettelimme maailman mahtavuutta ja jutustelimme brittipariskunnan sekä intialais-amerikkalaisperheen kanssa tovin.  Perhe oli punjabilaista alkuperää ja muuttanut Yhdysvaltoihin, mutta vierailevat perheidensä luona Intiassa joka vuosi. He kehuivat kuinka mukavaa tänä vuonna oli ollut käydä Punjabissa, koska lämpötila oli niin miellyttävä (yli 40 astetta). Tirskahdin mielessäni muistellessani hiestä valuvia kehojamme ja läpimärkiä vaatteitamme. Selvästi nämä suomalaiset kehomme on luotu kestämään paremmin pakkasta ja viimaa. :D Lähdimme pian suuntaamaan takaisinpäin, heilutimme ruokamyyjälle ja pistimme vipinää töppösiin ehtiäksemme takaisin ennen pimeän tuloa. Parin kilometrin kuluttua saavuimme teekojulle, jossa juuri hyvästelemämme ruokamyyjä oli istumassa hymyillen. Vaikka vauhtimme oli ollut rivakka, tiesi hän tietenkin paremmat oikopolut. Loppumatka sujui hyvällä vauhdilla ja olimmekin paljon ennen pimeää perillä alhaalla. Haimme hieman ruokaa ja loppuilta kuluikin lepäillessä ja kevyesti venytellessä. Kokonaismatka oli siis lähteestä riippuen 18 – 28 km (eipä tullut mieleen mitata matkaa itse..). Teemme tällä reissulla pidempiäkin vaelluksia korkeammalla, mutta tämä oli erittäin mukava startti. J

Vierailimme keskiviikkona Dalai Laman temppelillä, Tsuglagkhangissa, toistamiseen tällä reissulla. Dalai-lama on Tiibetin buddhalaisuuden Gelugpa-koulukunnan vaikutusvaltaisin edustaja, mutta ei sen johtaja. Historiallisesti dalai-lamalla on usein ollut Tiibetin poliittisen johtajan rooli.  Ensimmäinen dalai-lama, Gendun Drup syntyi vuonna 1391. Nykyinen, 14. dalai-lama on Tenzin Gyatso (Wikipedia). Dalai Laman asunto sijaitsee temppeliä vastapäätä ja sinne ei tietenkään ole asiaa, mutta temppelialueelle ja siellä sijaitseviin kahteen eri temppeliin pääsevät vierailijatkin joka päivä. Aikaisin aamulla on myös mahdollista osallistua munkkien chanttaamiseen (eli pyhien tekstien ääneenlausumiseen) ja meditaatioon. Turvallisuustoimet olivat tiukentuneet parin vuoden takaa, jolloin kuvaaminen oli kielletty kirjallisin ja kuvallisin ohjein, mutta kukaan ei tehnyt mitään estääkseen ihmisiä kuvaamasta. Nyt puhelimet ja kamerat piti jättää narikkaan ja temppelialueelle ei päässyt ilman turvatarkastusta. Turvatarkastajamies huomasi käsissäni olevat vuosien takaiset tatuoinnit, joista toisessa lukee DHARMA, ja innostui täysin. Hän kutsui kaksi muutakin tarkastajaa katsomaan tatuointiani ja lopulta kehuttuaan sitä yhä, taputtivat minua olalle ja toivottivat hymyillen kaikkea hyvää. Jatkoimme tämän hauskan kohtauksen jälkeen matkaa, ja pysähdyimme ennen temppeliin menoa katselemaan munkkien toimintaa temppelin aukiolle. Aukiota vastapäätä sijaitsee Namgyal-luostari, jossa asuvat munkit tekevät joka päivä perinteisiä tiibetiläisiä väittelyharjoituksia aukiolla. Munkit olivat pareittain, ja toinen parista sivalsi selvästi maassa istuvaa pariaan sanallisin kääntein samalla voimakkaasti käsiään yhteen lyömällä. Toisen tehtävänä näytti olevan rauhallisesti ottaa vastaan tämä tai väitellä menettämättä malttiaan. Hieman tämä jäi epäselväksi mutta melkoinen huuto ja mekkala alueella oli. Osalla munkeista näytti lähtevän homma lapasesta ja naurukin raikasi, mutta eipä asioiden kai tarvitse henkisellä polullakaan turhan vakavia olla. J Täällä McLeod Ganjissa näkyy munkkeja älypuhelintensa kanssa ja istumassa rivissä nettikahvilassa Facebook- ja Youtube-sivuja selaillen. Toki internet on pullollaan opetuspuheita ja muuta hyödyllistä, ja yhteydenpito on tietenkin nykypäivänä helpointa netin välityksellä, oli munkki tai ei. Kieltämättä kuitenkin kadulle näkyvä tilanne munkkitoveruksista hampurilaisbaarin tiskillä pohtimassa mitä ottaisivat, pisti hieman hymyilyttämään. J

"Ottaisinko ranskalaiset vai tuon vegehampparin?"

Munkkien harjoituksia tovin seurattuamme vierailimme ensin Kalachakra-temppelissä, joka on varsinaisen Dalai Laman temppelin vieressä. Vuonna 1992 rakennetun, Kalachakralle omistetun temppelin vierailun jälkeen siirryimme temppelikompleksia kiertäviä käytäviä pitkin eteenpäin, ihastellen kauas aukeavia maisemia. Astuimme seuraavaksi Tsuglagkhangiin ja vietimme täällä hieman pidemmän tovin. Temppelissä on kolme isoa patsasta; Shakyamuni Buddha (Siddhartha Gautama, Buddha), Padmasambhava (Intialainen joogi, joka toi aikanaan buddhalaisuuden Tiibetiin) sekä Avalokitesvara (tuhatkätinen, suuren myötätunnon bodhisattva; bodhi tarkoittaa valaistunutta ja sattva olentoa). Dalai-laman uskotaan olevan Avalokitesvara-bodhisattvan ruumiillistuma. Padmasambhava sekä Avalokitesvara ovat temppelissä kasvotusten kohti Tiibetiä ja kaikille patsaille on lahjoitettu runsaasti ruokia ja rahaa. Luin mielessäni Avalokitesvaralle pienen rukouksen erään ystäväni puolesta ja kiitin kaikesta. Temppelillä aistii kyllä erittäin henkisen kosketuksen, vaikkei Dalai Lama itse olekaan paikalla.

Church of St John in the Wilderness

Temppelivierailun jälkeen lähdimme katsomaan anglikaanista kirkkoa, nimeltään ”Church of St John in the Wilderness”. Kirkko rakennettiin vuonna 1852 palvelemaan brittijoukkoja perheineen Dharamshalassa. Vuonna 1905 koko Kangran aluetta ravisteli suuri maanjäristys, jossa kuoli miltei 20 000 ihmistä. Myös kirkko kärsi suuria tuhoja, mutta se saatiin korjattua sen ollessa yhä alueen vanhimpia alkuperäisiä rakennuksia. Kirkko itsessään ja sitä ympäröivät näkymät saivat miltei tuntemaan olevansa Euroopassa, lukuun ottamatta taustalta kuuluvia jatkuvia autojen tööttäyksiä ja muita niin intialaisia elämänmerkkejä. J

Torstaina vuorostaan kävelimme nelisen kilometriä ylämäkeen, Dal-järvelle.  Nimensä järvi on saanut Kashmirin kuuluisalta Dal-järveltä. Järveä pidetään pyhänä paikkana sen vieressä sijaitsevan pienen hindutemppelin, Shiva mandirin vuoksi. Shivaa palvovat hindut käyvät kerran vuodessa kastautumassa tähän pyhänä pidettyyn veteen. Järvessä asuu erilaisia kaloja, joita monet vierailijat ruokkivat heittelemällä järven vihertävään veteen leivänpaloja. Järvellä oli rauhaisa tunnelma ja istuimmekin tunnin sen laitamalla, sisäänhengitellen alueen tunnelmaa. Järven yläpuolella on tiibetiläisten lasten kylä, Tibetan Children’s Village, jonne suuntasimme seuraavaksi pienen sateen ropistessa yllämme. Kyseessä on yhteisö, jonka taustalla on voittoa tavoittelematon hyväntekeväisyysjärjestö. Järjestö (TCV) huolehtii tiibetiläisten orpojen, varattomien- ja pakolaislasten koulutuksesta ja huolenpidosta. Päätoimipiste on täällä Dharamshalassa, jossa vierailimmekin, mutta toimintaa on ympäri Intian ja järjestön huollettavana onkin yli 12 000 lasta. Toimintaa on ollut vuodesta 1964 saakka ja vuonna 2009 järjestö perusti ensimmäisen tiibetiläisen collegen maanpaossa, Bangaloreen, Intiaan. Nimeltään paikka on ”The Dalai Lama Institute for Higher Education” ja tavoitteena opinahjolla on opettaa niin Tiibetin kieltä ja kulttuuria kuin tieteitä ja taiteitakin maanpaossa eläville tiibetiläisille opiskelijoille (Wikipedia). Ensimmäisenä astuessa isolle urheilu- ja leikkikentälle näkyi iso teksti: ”OTHERS BEFORE SELF”. Ajatelkaapa jos tällainen ohjenuora ohjaisi täällä länsimaissakin tulevaisuuden toivojemme kasvatusta ja koulutusta? Kenties olisimme matkalla vähemmän kylmään, itsekkääseen ja kilpailuhenkiseen maailmaan. Tiibetiläiset ihmiset vaikuttavat ulospäin hyvin vilpittömiltä, ystävällisiltä ja avoimilta. Dalai Lama onkin kuvannut kansaa sielultaan ja perimältään uskonnollisiksi ja hyväntahtoisiksi.

Dal-järvi

Elämänohjeita Tibetan Children's Villagen pihalla

Torstaina illalla kääntyikin sitten hyvän onnen kelkkani ja seuraavat kolme vuorokautta kuluivat 40 asteen kuumeessa, horkassa kieriskellen intialaisen kylpyhuoneen lattialla, minkään kiinteän tai nestemäisen ruoan tai juoman pysyessä sisälläni. Enpä ole ennen millään matkalla sairastunut, edes Intiassa, mutta aikansa ja paikkansa kai kaikelle, kuten Raamatussakin sanotaan. J  Intialaisen ystäväni Amitin henkinen opettaja antoi Amitille viisaan neuvon, josta sain kummalla tavalla lohtua: ”You can’t have security, comfort and truth at the same time”.  Security on poistettu yhtälöstä luopuessamme vanhasta ja lähtiessämme kohti uutta. Comfort tuntui melko kaukaiselta kouristellessani lattialla. Kenties olinkin taas yhden askeleen polullani lähempänä totuutta? :D On myös puhdistavaa käydä matkallaan läpi muutakin kuin auringonpaistetta.

 ”Sateen jälkeen hiekkatiellä, kauneus hehkuu ja kumartaa syvään”.

14.7.2014 Pinnan alla kuplii

Olemme nyt viettäneet McLeod Ganjissa, Dharamshalassa useamman päivän. Täällä on sadekausi, monsuuni, joten sunnuntainakin satoi kaatamalla vettä koko päivän. Sähköt olivat myös poissa miltei koko päivän ja päivä kului leppoisasti sateen ropinaa kuunnellen, Himalajaa aistien ja kirjoja kynttilänvalossa lueskellen. Löysimme myös Jogiwara Roadilta ihanan ajanviettopaikan; terveysruokaa tarjoilevan, tunnelmallisen kahvila-ravintolan, josta löytyy myös suuri määrä buddhalaista ja tiibetiläistä kirjallisuutta. Paikkaa pitää tiibetiläinen nainen, jonka veli on lomalla lääketieteen opinnoistaan Delhissä, auttamassa siskoaan tarjoilun kanssa. Juttelimme lattiatyynyillä istuen pari tuntia tämän erittäin mukavan miehen kanssa, hän kertoi tiibetiläisistä juurista, perheestään ja elämästään Intiassa. Paikka mainostaa Intiassa oletusarvoisen kasvisruoan lisäksi vegaanista ruokaa, ja tarjolla olikin kaikenlaisia herkkuja vihermehusta punajuurimehuun ja viherpirtelöstä tofu-piirakkaan. Söimme herkulliset kasvisburritot, joiden täytteistä maistoin avokadoa, raastettuja eri kasviksia, ituja, papuja ja itsetehtyä tuoresalsaa. Juomaksi Kombucha-teetä ja tuorepuristettua mehua. Raikkaat, puhtaat maut tuntuivat herkullisilta mausteisten makujen keskellä. Niin paljon kuin rakastankin intialaista ruokaa, aiheuttaa jatkuva vehnän ja raskaiden makujen syöminen hieman tukkoisaa oloa, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Aamulenkkikavereita Dharamkotissa

Auringonlasku McLeod Ganjissa

Oleskelu täällä tuntuu juuri nyt erittäin hyvältä; puhdistavalta, avaavalta, virkistävältä ja herkistävältä. Selvästi jotain kuplii pinnan alla tullakseen ulos. Mutta sitä vartenhan tätä elämää eletään ja koetaan, oppiaksemme jatkuvasti uutta ja oivaltaaksemme jotakin sellaista, jonka avulla polkua voi taas taivaltaa eteenpäin. Viime Intian reissulla koin sellaista sydämen avautumista, joka avasi ovia uusiin suuntiin. Olen vuosi vuodelta elellyt enemmän ja enemmän sydämen ohjaamana, se jos jokin on vapauttavaa; vapauttaa niin omista kuin muidenkin odotuksista ja ohjaa kohti jotain aidompaa. Parikymppisenä elelin monta vuotta melko synkissä vesissä, ja sieltä itse lopulta noustessani oivalsin konkreettisesti jotakin ihmismielen voimasta. Vuosia harjoittaessani mieltäni aloin kuitenkin oivaltaa mielen olevan vain työkalu, ja tärkeimmän piilevän siellä syvemmällä. Ja kerroksia riisumalla ja avaamalla olen päässyt kosketuksiin sen kanssa. Voin vain mielenkiinnolla odottaa mitä kaikkea muuta saankaan oppia tällä elämänpolulla ja mihin kaikkeen sydämeni minut johdattaakaan. J

Kuluneiden päivien joogaamiseen ja päiväretkien ohella kävimme sunnuntaina tiibetiläisessä museossa. Museossa kerrottiin Tiibetin kansan historiasta nykypäivään saakka. Kiina miehitti Tiibetin 1950-luvun alussa, minkä jälkeen Keski-Tiibetistä tuli Tiibetin autonominen alue ja yksi Kiinan 27 maakunnasta. Tiibetiläisiä asuu myös muualla Kiinassa, ja vuoden 1959 epäonnistuneen kansannousun seurauksena tiibetiläisiä pakolaisia asuu runsaasti etenkin Intiassa (Wikipedia). Myös Dalai Lama pakeni Tiibetistä vuonna 1959 ja päätyi vuonna 1960 Dharamshalaan, jossa asuu nykyään useita tuhansia Tiibetin ulkopuolella asuvista 130 000 tiibetiläispakolaisesta. Dalai Lama perusti vuonna 1960 Dharamshalaan Tiibetin pakolaishallituksen, ja Dharamshalasta onkin muodostunut Intiassa olevien Tiibetin pakolaisten kulttuurinen ja yhteisöllinen keskus. Dalai Lama on vaatinut Kiinaa antamaan Tiibetille autonomian maan etnisen ja kulttuurin säilymisen turvaamiseksi, mutta hän ei ole vaatinut täyttä itsenäisyyttä. Kiina nujertaa yhä Tiibetin itsenäisyyttä tai suurempia vapauksia vaativat kansanliikkeet. Dalai Laman kuvan hallussapidosta joutuu tänäkin päivänä vankilaan ennalta määräämättömäksi ajaksi (Wikipedia). Täällä Dharamshalassa on hienoa nähdä kuinka tiibetiläistä kulttuuria pyritään vaalimaan. Kiinan tehdessä osasta Tiibetiä vuonna 1965 Tiibetin autonomisen alueen, Buddhalainen koulutusjärjestelmä korvattiin maallisella, karjatalous sosialisoitiin ja yksityisomaisuus takavarikoitiin. Kulttuurivallankumouksen aikana Tiibetissä hävitettiin paljon perinteistä kulttuuria: buddhalaista taidetta ja esineistöä sekä suuri osa luostareista tuhottiin (Wikipedia). Kulttuuri säilyikin toimintakykyisenä vain Tiibetin ulkopuolella. Museokierroksen loputtua kirjoitimme vieraskirjaan ajatuksemme muiden kommentoijien alle: ”Tibetan culture is interesting & beautiful. We are with you and support Free Tibet!”.

Muistomerkki 1,2 miljoonan kuolleen tiibetiläisen muistoksi

Nuoria munkkeja Dalai Laman temppelin alueella

Tänään on taas aamun asanaharjoitus takana, olo on virkistynyt ja valmis vastaanottamaan uuden päivän kujeineen. Kirjoittelen lähiaikoina lisää muun muassa buddhalaisuudesta, tuosta itselle läheisestä uskonnosta. Aurinkoa ja valoa kaikille mukanakulkijoille. J

10.7.2014 ”You guys look like you wanna smoke some weed?”

Tiistaina nautimme Amritsarissa aamiaiseksi aloo-paranthat, eli perunatäytteiset litteät pannulla paistetut leipäset, ja lähdimme käymään Durgiana Mandir – hindutemppelissä. Temppeli on saanut nimensä jumalatar Durgan mukaan, ja sitä kutsutaan myös Lakshmi Narayan (jumalatar Lakshmi ja puolisonsa Vishnu) -temppeliksi.  Durga on yksi hindulaisuuden tunnetuimmista ja suosituimmista jumalattarista, jolla on suuri rooli nimenomaan shaktismissa, yhdessä hindulaisuuden pääsuuntauksista (muita ovat mm. vaishnavismi ja shaivismi).  Shaktismi keskittyy jumalattaren palvontaan ja Durgan kerrotaan syntyneen eri jumalten yhdistäessä voimansa, shaktinsa, yhdeksi jumalattareksi taistelussa demonien armeijaa vastaan (Wikipedia). Jätimme kengät temppelin ulkopuolelle kuten tapana on, ja lähdimme tutustumaan tähän Kultaisen temppelin piirrosten pohjalta rakennettuun, hopeisten ja kauniisti kaiverrettujen ovien vuoksi Hopeiseksikin temppeliksi kutsuttuun paikkaan. Temppelille johtavilla käytävillä ja temppeliä kiertävällä alueella oli eri hindujumalten patsaita ja sisällä temppelissä oli iso Vishnun, jumalatar Lakshmin puolison, kuva. Vishnu tunnetaan siis myös nimellä Narayana. Tunnetuin Vishnu on kenties useimmille kahdeksannen ruumiillistumansa, Krishnan, kautta. Uushindulainen Krishna-liike (Hare Krishna), joka edustaa vaihsnavismia, onkin Vishnun ruumiillistumia palvovista liikkeistä tunnetuin.

Jallianwala Baghin muistomerkki

Temppeliltä jatkoimme matkaa riksan kyydillä Jallianwala Baghin puutarhaa kohti. Lämpötilan pyöriessä reippaasti yli neljässäkymmenessä asteessa, oli epämukavuuden tunne melko vahvasti läsnä kokoajan ja lyhyetkin matkat taittuivat mielekkäämmin pienen ilmavirran viilentäessä oloa hetkellisesti riksan kyydissä. Saavuimme pian perille, tuonne Amritsarin joukkomurhan tapahtumapaikkaan.  Vuonna 1919 suuri joukko ihmisiä oli kerääntynyt Jallianwala Baghin puutarhaan, kun brittiarmeija alkoi tulittaa väkijoukkoa eversti Reginald Dyerin käskystä. Paikalla kuoli eri lähteiden mukaan 370 – 1000 ihmistä, loukkaantuneita ollen miltei 1500. Tapahtuman jälkeen Reginald Dyer sai lempinimen ”Amritsarin teurastaja”.  Nykyisin puutarhaan on pystytetty muistomerkki tapahtuman johdosta.

Käytyämme hotellissa keräämässä virtaa kaiken kuumuuden keskellä, lähdimme etsimään Amitin suosittelemaa dhabaa. Dhaba on alun perin tarkoittanut tienvarsiravintolaa Intiassa ja Pakistanissa valtateiden varsilla. Dhabat ovat olleet rekkakuskien suosiossa, ja koska monet rekkakuskit ovat olleet Punjabista ja punjabilainen ruoka on Intiassa suosittua läpi maan, on dhaba yleistynyt tarkoittamaan kaikkia punjabilaista ruokaa tarjoilevia ravintoloita. Löysimme pieneltä epämääräiseltä kujalta kyseisen ravintolan, Kesar Da Dhaban ja saimmekin kokea melkoisen makuorgasmin! Channa masala (kikherneitä maustekastikkeessa) ja Aloo palak (perunaa pinaattikastikkeessa) sekä tuoreet chapati-leivät olivat vertaansa vailla. Annokset olivat tulisempia kuin useimmissa paikoissa, ja hikeä valuen saimme aterian päätökseen. Dhaba oli sisältä melko kulunut ja nuhjaantunut, ehkä hieman epäsiistikin, kuten monet kätketyt ravintola-aarteet Intiassa. Ei siis kannata antaa ensivaikutelman johtaa harhaan. J

Keskiviikko-aamuna kirjauduimme ulos hotellista ja suuntasimme kohti Amritsarin bussiasemaa. Löysimme melko nopeasti paikallisbussin kohti Dharamshalaa, Himachal Pradeshia. Odottelimme puolisentoista tuntia bussin lähtöä ja vihdoin pääsimme matkaan. Rinkat oli pakattu bussin katolle ja tiesin aiemman kokemuksen perusteella odottaa töyssyistä matkaa, joten olin tyytyväinen lastaajan sitoessa rinkat erittäin vahvasti kiinni katolle. Saisimme ainakin bussimatkan ajan pitää kiinni mielikuvasta, että omistamme yhä rinkallisen vaatteita ja muuta kohtuullisen hyödyllistä. :D Bussissa oli muitakin reppureissaajia; korealainen pariskunta sekä israelilainen vanhempi mies. Vaihdoimme suunnitelmiamme heidän kanssaan ja sen jälkeen keskityimme selviämiseen. Paikallisbussi ajeli jokaisen kyläpahasen ja kaupungin läpi, ja kyyti oli melkoista röykytystä. Pysähdyimme Pathankotiin tauolle ja koko keho tuntui pahoinpidellyltä. Jaloiteltuamme ja ostettuamme lisää vettä, jatkoimme matkaa. Himachal Pradeshiin saavuttuamme tiet muuttuivat mutkaisemmiksi vuoristoteiksi ja bussi täyttyi paikallisista. Avonaisten ikkunoiden läpi pystyimme kuitenkin jo aistimaan muuttuneen ilmaston, tätä oli niin odotettu! Viileä, miellyttävämpi vuoristoilma tuntui paahtavan Punjabin lämmön jälkeen kuin kauan odotetulta, tervetulleelta ystävältä.

Amritsarin liikennettä

Rinkat bussin katolla

Saavuimme seitsemän maissa Dharamshalan bussiasemalle, ja koska rinkat piti saada pois bussin katolta bussin jo halutessa jatkaa matkaa, kiipesivät Pepe ja israelilainen mies katolle. Korealainen mies ja minä otimme rinkkoja vastaan ja saimme onneksi kaikkien omaisuuden turvallisesti alas. Jatkoimme saman tien matkaa McLeod Ganjiin, Dharamshalaan kuuluvaan alueeseen, jossa Dalai Lamakin asuu tuhansien muiden Tiibetin pakolaisten kanssa. McLeod Ganjissa on paljon turisteja, mutta tunnelmaltaan paikka on hyvin miellyttävä, ystävällinen ja rauhallinen, levätessään Himalajan sylissä. Itse pidän paikan henkisestä ilmapiiristä todella paljon, ja päätimmekin että jäämme viettämään aikaa meditoiden, joogaillen ja vuoristossa liikkuen pariksi viikoksi, ladaten akkuja ennen uusia koitoksia. Illan jo hämärtäessä suuntasimme kohti tuttua majoituspaikkaa ja onneksemme saimme huoneen. Kaiken lisäksi paikan pyörittäjä Javid tunnisti meidät kahden vuoden takaa! Viime vierailulla tämä ystävällinen muslimimies tutustutti meidät veljeensä ja vierailimme heidän kodissaan Kashmirin maaseudulla. Ystävällinen pilke hänen silmissään sai meidät tuntemaan olomme enemmän kuin tervetulleeksi ja tuntui miltei kuin olisi tullut kotiin. J

Torstaina suuntasimme reippaalle kävelylenkille kohti Bhagsunagin vesiputousta. Ilmaston ollessa paljon miellyttävämpi, oli ihanaa päästä liikkumaan! Keho tuntui tukkoiselta ja jumiutuneelta joten kävely teki hyvää ja tuntui puhdistavalta. Vesiputouksilla oli paikallisia poikia ja miehiä virkistäytymässä kirkkaan, kylmän veden alla, ja sillä hetkellä toivoin olevani intialainen mies. Näin naisena ei täällä nimittäin tulisi kysymykseenkään heittää uima-asuun ja hypätä joukkoon. Kävellessämme takaisinpäin pysäytti paikallinen hymyilevä mies meidät ja kyseli tarvitsemmeko jotakin. Kieltäydyttyämme kohteliaasti mies totesi meille: ”You guys look like you wanna smoke some weed?”.  Kieltäydyimme yhä ja jatkoimme matkaa, mies häipyi nopeasti yhä hymyillen pois. Olen kuullut että Dharamshalassa ja etenkin sen yläosassa, Dharamkotissa, on paljon pilvenpolttelijoita. Viime reissulla tapasimme mukavan israelilaisen reissaajan meditaatiokeskuksessa Dharamkotissa, mutta hän oli kyllä aivan pöllyssä kokoajan. Olen toki nähnyt kaikenlaista enkä suhtaudu kauhistellen päihteisiin, mutta mielelläni itse kyllä pysyn tälläkin reissulla muissa seurueissa. J

McLeod Ganj

Bhagsunagin vesiputous

Iltapäivällä kävin 90 minuutin tiibetiläisessä hieronnassa, jonka jälkeen olo tuntui taivaasta pudonneelta. Illalla kävimme syömässä ja aamulla suuntaamme joogaamaan. Alle 100 metrin päässä majoituksestamme on astangajoogasali. Vaikka viimeinen reissukuukausistamme onkin omistettu joogaamiselle Mysoressa, astangajoogan synnyinsijoilla, pyrin löytämään joogasaleja kaikkialta matkan varrelta. Tarina jatkukoon taas uusien kommellusten kerryttyä kokemuspankkiin. J

8.7.2014 Punjabin pyörteissä

Tämä päiväkirja kokemuksistani ja ajatuksistani sai kipinänsä läheisten ja tuttavien toivoessa tapaa seurata minun ja puoliskoni matkaa Intiassa. Niinpä perustin blogin, joka luultavasti muodostuu muuksikin kuin matkapäiväkirjaksi, syvemmältä ammentaen. Antaa ajan näyttää, virran viedä ja sydämen johdattaa. J Toivottavasti viihdytte matkassa.

Perjantai-aamuna 4.7.2014 minä ja parempi (?) puoliskoni Pepe laskeuduimme Indira Gandhin lentokentälle, viettääksemme Intiassa seuraavat neljä kuukautta. Reissu Intiaan ei ole meille ensimmäinen, eikä varmasti tule olemaan viimeinen. Tuoksut, ihmispaljous, melu ja maisemat tuntuivat tutulta matkalla lentokentältä hotellille Paharganjiin. Olimme varanneet ensimmäiseksi yöksi hotellin netistä tietäessämme jatkavamme matkaa heti lauantaina eteenpäin. Saavuimme Paharganjiin, tuohon reppureissaajien suosimaan alueeseen New Delhissä. Edelliset hostellit joissa olemme majoittuneet Delhissä, ovat olleet toisaalla, joten halusimme nähdä tämänkin ristiriitaisena pidetyn alueen. Aika Delhissä kului lepäillessä, syödessä ja kerätessä virtaa. Lauantai-aamuna otimme riksan Kashmere Gate – bussiasemalle, josta olimme varautuneet matkustamaan paikallisbussilla Patialaan, Punjabin neljänneksi suurimaan kaupunkiin. Onneksemme löysimme ilmastoidun bussin ja pääsimme seuraavat kuusi tuntia hieman helpommalla lämpötilan ollessa neljänkymmenen tienoilla. Ostaessamme lippuja lipunmyyjä kysyi meiltä aivan ihmeissään ”Why would you wanna go to Patiala?”. Tämä kertonee siitä, ettei sinne kauheasti länsimaalaisia matkusta.

Saavuimme kahden jälkeen Patialaan jossa ystävämme Amit ja Ashish olivatkin vastassa. Olen tutustunut Amitiin Suomessa, jossa hän on asunut tehdessään väitöskirjaansa Joensuussa. Olimme kummatkin vapaaehtoisina VegFest-tapahtumassa Tampereella keväällä 2012 ja sattumalta juutuimme juttusille. Kävi ilmi että olimme matkustamassa kesällä 2012 Intiaan ja Amit kutsui meidät perheensä luokse. Kävimme siis Patialassa ensimmäistä kertaa kaksi vuotta sitten. Tämän jälkeen Amit on vieraillut luonamme Etelä-Suomessa ja oli hän vieraana häissämmekin. Ashish on hänen serkkunsa, joka on muun muassa yrittänyt opettaa minulle hieman hindiä. Bussiasemalla pakkauduimme Amitin autoon ja kotona olikin Amitin äiti vastassa. Hän on aivan ihana intialainen perheenäiti, mutta samalla hyvin kouluttautunut ja työuran tehnyt nainen. Nyt hän on jo eläkkeellä kuten miehensäkin.

Amitin äiti, Pushpa, oli kokannut meille herkullista ruokaa ja hänen kokkauksensa ovat kyllä kärkikastissa ruokaelämyksistämme Intiassa. Punjabissa on tapana syödä ruoat leipien, kuten rotin, chapatin tai naan-leivän kanssa, kun taas riisi on enemmän eteläintialainen lisuke. Joka päivä Pushpa leipoo leipiä itse keittiössä muitakin ruokia kokkaillen. Vieraille aterian tarjoaminen on selvästi kunnia-asia. Aterian jälkeen sosialisoimme ja lepäsimme tovin ja illalla lähdimme yhdessä perheen kanssa ulos syömään. Menimme eräälle klubille, jossa Amitin isä on jäsenenä. Meille selvisi perillä että kyseessä on eräänlainen Punjabin eliitin klubi, ja hieman nolostuttavasti rähjäisiä päivän reissanneita (ja yli neljänkymmenen asteen kuumuudessa hionneita) ulkoasujamme katsottiin paheksuen ja ymmärsimme kiivaasta keskustelusta sanat ”dress code”. Minulla oli paikallinen salwar kameez, mutta Pepellä oli polven ylittävät shortsit ja t-paita. Shortseja on paikallisillakin miehillä jalassa, mutta tietenkään hienommalle klubille ei auttaisi pyrkiä shortseissa. Halutessamme vajota maan alle vaihtoivat tuntemattomat rahasummat omistajaa, ja lopulta pääsimme sisään. Klubilla oli Tambola-ilta, eli eräänlainen peli-ilta. Söimme ulkona nurmikolla katetuilla pöydillä ihmispaljouden keskellä. Klubi oli aika suuri ja ihmisiä satoja, jollei enemmänkin. En ole aiemmin nähnyt yhtä isoa paikkaa, tosin ei ehkä kauheasti tule vastaavilla klubeillakaan käytyä. J

Ensimmäinen yö Patialassa kului sängyssä pyörien ja valvoen, rytmin ollessa sekaisin ja kehon ollessa tottumaton moiseen kuumuuteen (yölläkin yli kolmekymmentä astetta). Makuuhuoneessa oli kattotuuletin ja iso vesijäähdytteinen tuuletin, mutta vasta toisena yönä saimme nukuttua. Sunnuntaina sosialisoimme, söimme ja kävimme ulkona hieman ostoksilla. Katselimme yhdessä televisiosta Buddhan elämästä kertovaa tv-sarjaa, joka on kuulemma suosittu. Hindinkielisiä tv-sarjoja ja elokuvia on helpohko seurata ilman kielen osaamistakin, sillä näytteleminen on monesti länsimaiseen makuumme hyvin teatraalista ja ilmeet, eleet ja reagointi hyvin ”ylinäyttelevää”. Myös musiikin ja tunnelmien avulla on helppo päätellä missä mennään.  Ja kiitos Ashishin, ymmärrän myös sanan sieltä, toisen täältä. Emme käyneet sen kummemmin ”nähtävyyksillä”, koska edellisellä Patialan visiitillämme olimme käyneet yliopistolla uskontotieteen laitoksella (miten olisi tutkinto sikhiläisyydessä, islamissa, hindulaisuudessa tai buddhalaisuudessa?) ja National Institute of Sports-museossa ja – keskuksessa mm. bongaamassa kuvia Helsingin vuoden 1952 Olympialaisista, tutustumassa Intian suosituimpaan lajiin, krikettiin, sekä vierailemassa eri lajien kansainvälisen tason urheilijoiden harjoittelutiloissa. Nyt halusimmekin vain vaihtaa kuulumisia ystäviemme kanssa. 

Maanantai-aamuna hyvästelimme perheen ja lähdimme kohti Patialan bussiasemaa. Amit oli ostanut meille lahjaksi Vipassana-meditaatiotekniikasta ja ihmisten Vipassana-kokemuksista ja elämänmuutoksista kertovan kirjan. Olemme menossa tällä reissullamme 10-päivän Vipassana-retriitille, joten kirja oli erittäin mieluisa lahja. Asemalla olikin enemmän tungosta kuin odotimmekaan. Meidän oli tarkoitus ottaa ilmastoitu bussi Chandigarhiin, jossa vaihtaisimme toiseen ilmastoituun bussiin kohti Amritsaria. Chandigarhiin, joka on Punjabin pääkaupunki, matkustaa Patialasta paljon opiskelijoita ja työläisiä viikoittain, ja koska kyseessä oli maanantai, olivat kaikki bussit tietenkin täynnä. Ruuhkaa ja meteliä piisasi, ja jopa paikallisbussit olivat täynnä. Aloimme epäillä ehtisimmekö Chandigarhiin ajoissa. Lopulta, Amitin avustuksella, saimme paikat paikallisbussista ja pääsimme matkaan. Rynniessämme ihmisjoukkojen mukana bussiin miltei nyrjäytin nilkkani tipahtaessani askelmalta alemmas rinkka selässä. Anteeksi vain sinä tuntematon mies johon vaistomaisesti tarrasin, pelastit tietämättäsi nilkkani. :D

Jatkettuamme matkaa, oli bussi reunojaan myöten täynnä, kuten paikallisbussit usein Intiassa ovat. Välillä tuntui tukalalta jopa hengittää, mutta parin tunnin päästä olimme jo Chandigarhissa. Ehdimme ajoissa ja saimme ostettua liput hienoon ilmastoituun Volvo-bussiin. En tiedä miksi hienompia ilmastoituja busseja kutsutaan kaikkia Volvo-busseiksi, vaikka tämäkin oli Mersu. Bussissa takanamme oli reissun ensimmäinen tapaamamme länkkäri-pariskunta, mukavat italialaiset. Jutustelimme heidän kanssaan ja bussimatka sujuikin todella leppoisasti bollywood-versiota James Bondista katsellen. :D Kyllä, vaikka mistä on tehty bollywood -versio, kuten The Great Gatsby-elokuvasta. Se tosin kuulemma sai huonot arvostelut eli jäänee ehkä näkemättä.. J

Paikallisbussi saapumassa Chandigarhiin

Vilinää Chandigarhin bussiasemalla

Saavuimme puoliviiden maissa Amritsariin ja nappasimme riksan. Olimme katsoneet LonelyPlanetista pari mielekästä hostellia ja hotellia joista ensimmäinen vaikutti hyvältä, joten majoituimme sinne. Kävimme syömässä ja katsomassa Amritsarin suurinta nähtävyyttä, Kultaista temppeliä (Harmandir Sahib), joka on sikhien tärkein gurdwara, eli pyhä paikka. Sikhiläisyys on saanut alkunsa 1500-luvulla Intiassa Punjabissa, ja täällä Punjabissa näkyykin selkeästi enemmän turbaanipäisiä sikhejä kuin muualla Intiassa. Sikhiläisyys on kahdeksanneksi suurin maailman uskonnoista ja sillä on yli 23 miljoonaa kannattajaa (Wikipedia). Itselle Punjabissa vierailuiden ja sikheihinkin tutustumisen myötä on auennut sikhiläisyyden näkemys tasa-arvoisuudesta. Uskonnossa nähdään, että Jumalan luokse on monta tietä, eikä toinen uskonto ole toista oikeampi tai parempi. Sikhiläisyydessä arvostetaan myös työntäyteistä elämää, eivätkä uskontoa harjoittavat tähtää eristäytymään uskonnollisiin keskuksiin tai luostareihin, kuten monissa muissa uskonnoissa on tapana, vaan ihanteellinen sikhi tekee ahkerasti työtä, jakaa osan tuloistaan köyhille tai muuhun hyväntekeväisyyteen ja muistaa Jumalaa joka hetki (Wikipedia). Osallistuimmekin temppelillä yhteisölliseen ateriaan, joka tarjoillaan kaikille uskontokunnasta riippumatta.

Amritsarin vanhassa kaupungissa

Kultainen temppeli

Ashish oli hankkinut meille paikallisen prepaid-liittymän etukäteen, ja maanantaina hankimme siihen nettiyhteyden. Nyt olemme taas lähdössä kokemaan uusia asioita. Kirjoittelen uudestaan kun matkamme jatkuu eteenpäin. J