29.8.2017 Matkalla Kotiin

Länsimaissa miellämme joogan usein fyysiseksi toiminnaksi, joka koostuu erilaisten asentojen, asanoiden, harjoittamisesta. Jooga on kuitenkin kokonaisvaltainen menetelmä, josta asana-harjoittelu edustaa vain pientä osaa. Joogafilosofian mukaan joogan neljä pääsuuntausta ovat Bhaktijooga, Karmajooga, Jnanajooga sekä Rajajooga, joista kolme ensimmäistä esitellään Bhagavad Gitassa, Mahabharata-eepokseen sisältyvässä eräässä kaikkien aikojen tärkeimmässä joogatekstissä. Rajajooga taas kuvaillaan menetelmänä Patanjalin kuuluisissa Joogasutrissa, jonka tunnetuin osio käsittelee kahdeksanosaista joogamenetelmää. Patanjalin kahdeksanosainen polku tarjoaa tavan edetä kohti valaistumista erilaisten harjoitusten ja eettisten ohjeiden avulla.

Bhakti tarkoittaa sanskritin kielellä antaumusta. Sana bhakti viittaa antaumuksellisiin hindulaisuuden traditioihin, joihin kuuluu muun muassa Krishnan, Vishnun sekä Shivan palvonta, eli bhakti on usein uskonnollisesti tunnustuksellista joogaa.

Karmajooga on tekojen joogaa, pyyteetöntä palvelua vailla odotusta tunnustuksesta tai kiitoksesta.

Jnanajooga on tiedon joogaa. Kaltaiselleni pitta-tyypille, jolla on ainainen tiedonjano ja tarve kyseenalaistaa asioita, joogafilosofian opiskelu ja itsensä älyllinen haastaminen tuovat suurta tyydytystä.

Rajajooga on kuninkaallista joogaa, tunnetaan myös klassisena joogana. Kehon ja mielen harjoitusmenetelmiä, joiden alle sijoittuu myös kaiken fyysisen joogan (asana-harjoittelu) alleen kattava Hathajooga.

Jooga tarkoittaa yhteyttä ja ykseyttä. Harjoitusmenetelmien avulla kehitymme henkisesti ja voimme edetä kohti ykseyttä, yhteyttä kaiken ympäröivän (jumaluuden) kanssa. Länsimaissa harjoitamme joogaa monesti hyvin eri lähtökohdista kuin Intiassa, mutta ytimekkäästi näin maallisesti voisi harjoittamisen tiivistää tähtäävän kokonaisvaltaiseen henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Jooga on sopiva harjoitus kaikille, erilaisista lähestymistavoista huolimatta. Joku toinen haluaa liikkuvuutta tai kehonhallintaa, toinen rauhoittua työviikon jäljiltä ja kolmas ehkä on hieman syvemmällä polullaan. Kaikki saavat omalla tavallaan harjoituksesta erilaisia asioita irti ja jokainen voi edetä polulla omaan tahtiinsa. Kukaan ei voi ulkopuolelta määritellä toisen kokemuksia vääriksi tai oikeiksi; jooga tarkoittaa kokemuksellisuutta, ymmärryksen viemistä käytäntöön harjoituksen kautta, joten joogan todellisuus näyttäytyy meille kaikille hieman erilaisena.

---

Oma polkuni ei ole ollut suora ja kuopaton. Ensimmäisen kosketuksen joogaan sain yläasteella 90-luvulla, tällöin lähinnä fyysisen kiinnostuksen kautta vaikka taustalla kyti jotain muutakin. Paikallinen kansalaisopisto järjesti hathajooga-kurssin, jonne serkkuni kanssa ilmoittauduimme. Ohjaaja oli vanhempi mies, reikäisissä verkkareissa ja hän sattui olemaan hyvin luonnollinen tapaus päästäessään kaikessa rauhassa ilmojaan äänekkäästi pihalle kesken harjoituksen. No, me kaksi teini-ikäistä tyttöä hihittelimme ja mies tuli tuiman näköisenä hyssyttelemään meitä hiljaisiksi. Kurssin jälkeen jooga jäi, mutta sain ensimmäiset kosketukseni myös meditaation maailmaan yläaste-ikäisenä. Luin todella paljon ja törmäsin meditaatioon monessa yhteydessä joten päätin kokeilla. Koin teini-iässä suunnatonta ulkopuolisuuden tunnetta ja ahdistusta, joten meditaatio tuntui luontevalta ratkaisulta. Harjoittaminen jäi kuitenkin satunnaiseksi ja yksin asioita pyöritellessäni en kokenut saavani vastauksia mieleeni nouseviin kysymyksiin, joten jossain vaiheessa meditaatio hiipui taka-alalle. Kesällä 1998, ennen lukion aloittamista, matkustin yksin Tukholmaan vanhempieni vanhojen lapsuudenystävien luokse. Pariskunta oli erittäin boheemi, onhan vanhemmillanikin hippimenneisyytensä, ja koin elämäni ensimmäisen energiahoidon Epun käsissä. En uskonut yläasteella oikeastaan mihinkään, olinhan mielestäni ”älykäs kyseenalaistaja”, mutta kokemukseni muutti tulevaisuuteni suuntaa. Tunsin miten energiat liikkuivat, sain erilaisia fyysisiä oireita ja oivalsin oman kokemukseni kautta olevani jonkin äärellä.

Parikymppisenä, sairastuttuani vaikea-asteiseen masennukseen vuosiksi, alkoi paranemiseni astuttuani henkiselle polulle. Luettuani paljon erilaisia henkisiä ja filosofisia tekstejä sekä aloitettuani säännöllisen meditaation löysin henkisen kotini buddhalaisuudesta. Opiskelin filosofiaa ja meditoin, kävin myöhemmin retriiteillä ja vein harjoitusta eteenpäin. Samalla elämäni mullistui täysin, parannuttuani ja löydettyäni henkiseltä polulta uuden suunnan oivalsin kuinka paljon mahdollisuuksia itsessämme on. Tuntui että sain ohjat omiin käsiini ja ymmärsin omakohtaisesti Buddhan opetuksia vuosi vuodelta hieman enemmän. Huolsin masennuksen jälkeenkin itseäni kokonaisvaltaisesti, kävin vuosien varrella erilaissa energiahoidoissa, joita myöhemmin opiskelin itsekin lisää. Toiset kokemuksista olivat todella voimakkaita ja sysäsivät liikkeelle suunnatonta muutosta. Elämäni vyöryi eteenpäin vahvalla voimalla, kohti asioita joista en ollut edes uskaltanut unelmoida. Jossain vaiheessa aloitin myös joogan harjoittamisen meditaation ohella, taas kansalaisopiston kursseilla. Vuosien varrella harjoitus ei ollut säännöllistä, mutta pysyi kuitenkin taustalla mukana matkassa kunnes myöhemmin muuttui säännölliseksi Astangajoogan parissa.

Mikä sitten johti minut bhaktin pariin, palvelemaan korkeampaa tarkoitusta? Mitä enemmän harjoitamme ja sukellamme syvälle mielemme syövereihin ymmärtääksemme tätä todellisuutta paremmin, sitä enemmän ruokimme luonnollista muutosta. Ymmärrämme ettei mikään ole pysyvää, luomme tilaa uudelle. Intuitiomme vahvistuu ja tulemme herkemmiksi omille sisäisille viesteillemme. Ymmärrämme tarpeitamme paremmin ja osaamme tehdä näiden pohjalta paremmin sisäisen äänemme kanssa sopusoinnussa olevia ratkaisuja. Ulkoisessa maailmassa muutokset johtivat muutoksiin työympäristöissä. Luontainen herkkyyteni valjastui oivallusten myötä vahvuudekseni eikä esimerkiksi kuntosalimaailma tuntunut enää lainkaan oikealta ympäristöltä vaikka se olikin uuden elämäni unelmaa edustanut. Vaalimalla herkkyyttä lahjana, avautui eteeni uusia, erilaisia näkymiä.

Olen ollut lapsesta saakka kehollisesti jäykkä. Ymmärsin melko varhaisessa vaiheessa että jäykkyydelle oli syynsä, kannoin mukanani paljon henkisiä taakkoja. Samalla kehoni suojeli minua, etten kaatuisi niin pienestä. Joogan polulla paljon on tapahtunut kehossani ja samalla vuosi vuodelta ymmärrän enemmän miten vähän merkitystä sillä on. Merkitystä on sillä, oivallanko matkalla jotakin. Olen ollut menneisyydessä hyvin varautunut, kantanut mukanani myös näkymättömiä suojamuureja. Joskus suojamuurit tuntuivat pahalta ja tein ”työtä” itseni kanssa avautuakseni enemmän. Vasta harjoitukseni syvennyttyä ymmärsin ettei minun täydy pyrkiä mihinkään, minun ei tarvitse muuttaa itsessäni mitään. Kaikki on olemassa syystä ja opettaakseen meille sitä, mitä meidän tulee tässä elämässä oppia. Vasta kun hyväksyin suojamuurini, vasta kun saatoin tuntea rakkautta niitä kohtaan, sillä ne ovat suojelleet minua syystä, kokemusteni vuoksi, vasta silloin saatoin antautua sille todellisuudelle jossa olen aivan yhtä hyväksytty ja oikea myös suojamuureineni tai jäykkyyksineni. Ja tiedättekö mitä, vasta silloin muutos voi tapahtua.

Olen saanut elämässäni enemmän kuin tarpeeksi. Pari vuotta sitten matkustimme Etelä-Amerikkaan kolmeksi kuukaudeksi yhdistetylle lasku- ja reppureissulle. Reissu oli mahtava mutta koin samalla kummallista, sisäistä merkityksettömyyttä. Sisälläni oli kytenyt jo pidempään pieni epäilyksen siemen, toisaalta uusi elämämme täynnä kokemuksia ja elämyksiä oli juuri sitä mistä olin unelmoinutkin. Elin jo useatta vuotta unelmiani todeksi. Olimme muuttaneet Lappiin, henkinen harjoitukseni oli syventynyt, reissasimme pitkiä reissuja maailmalla, olimme luopuneet kodista ja turhasta omaisuudesta Etelä-Suomessa - kaikki tuntui mahdolliselta. Olin kuitenkin jo pitkään pohtinut tämän elämyshakuisen elämäntavan hedonistisuutta ja itsekkyyttä. Miksi teemme näin, kuka tästä hyötyy, onko tässä mitään järkeä? Ennen olin unelmoinut vapaalaskijoiden ihanteellisesta elämästä vuorilla mutta nyt rehellinen ääni sisälläni kysyi miksi? Yhden ihmisen omia elämyksiä, elämää vain omien aistinautintojen täyttämiseksi, se ei kuulostanut enää täysin ihanteelliselta. Mitä varten olen työskennellyt henkisellä polullani jos oma nautintoni on arvokkaampaa kuin yhteinen päämäärä, yhteinen hyvä. Nautin yhä suunnattomasti ulkoilmaelämästä ja laskumaailmasta, mutta samalla kohtuuttomuus ja itsekkyys olivat ajatuksissani teemoina usein läsnä.

Reissun jälkeen lähdin puoleksi vuodeksi takaisin Intiaan. Kolme kuukautta vietin vapaaehtoistyössä tutun järjestön leivissä ja toiset kolme kuukautta ashram-yhteisössä eläen, joogaa tiiviisti opiskellen. Filosofia-opettajamme luennot olivat päivien kohokohtia ja ymmärsin taas elämääni hieman pidemmälle. Ymmärsin syvemmin mitä Bhagavad Gita meille opettaa. Oivalsin, miksi olin kokenut moista merkityksettömyyttä.

Materialistinen maailma jossa elämme edustaa illuusiota, harhaa. Ihmiset juoksevat maallisen maailman onnea edustavien asioiden perässä; rahan, tavaran, vapauden, mielihyvän, hetkellisten nautintojen. Henkiset arvot ovat korvaantuneet materialistisilla arvoilla, jolloin henkistä tyhjiötä täytetään epätoivoisesti jollakin. Ruoalla, seksillä, etenkin Suomessa alkoholilla, kertakäyttöisillä ihmissuhteilla ja uusilla elämyksillä, toisensa perään. Materialistinen yltäkylläisyys ympärillämme ei kuitenkaan tunnu johtavan onnellisuuteen, masennustilastoja tutkiessa…

Jooga opettaa meille vastuunottoa. Vastuunottoa omista toimistamme. Kun tulemme tietoisiksi toiminnastamme, ymmärrämme syvemmin tekojemme vaikutukset itseemme ja muihin ja itse toimintakin muuttuu. Teemme erilaisia valintoja tietoisena siitä, mihin toimintamme vaikuttaa. Kahdeksanosainen polkukin aukenee meille harjoituksen myötä. Valintamme siitä mitä syömme, mitä juomme, miten käytämme aikaamme voivat muuttua. Jooga ei ole ruusunpunaisten linssien läpi elämän ihailua, jooga ei ole tunteiden tukahduttamista positiivisuuden nimissä. Jooga tarkoittaa sitä että hyväksymme kaiken siten kuin se on. Ja siten teemme tilaa muutokselle. Jooga ei ole sydämiä ja loputonta onnea vaan realismia. Toisinaan raakaakin, aina rehellistä. Jooga on prosessi jossa poraudumme syvälle ja otamme vastaan kaiken mitä pintaan nousee. Ilon ja onnen ohella inhottavia asioita, kokemuksia, tunteita. Vihaa, surua, häpeää. Kun uskallamme kohdata kaiken tämän, kun uskallamme olla rehellisiä ja luopua vanhasta, voimme saada tilalle jotakin erilaista ja syvempää. Muistan kuinka eräs ystäväni kerran aiheesta keskustellessamme sanoi minulle että ei hänellä ole käsittelemättömiä asioita tai ongelmia, vanhoja taakkoja. Hän elää elämäänsä päättäväisesti, keskittyen päämääräänsä. Sanoin hänelle että voimme saada vain niin paljon kuin olemme valmiita vastaanottamaan ja ymmärrys siitä tulee ajan kanssa. Riisuessamme eletyn elämän aikana kertyneitä ehdollistumia harjoituksen avulla, voimme vapauttaa syvällekin kätkettyjä taakkoja. Jooga on monisyinen prosessi joka toimii muuallakin kuin fyysisessä kehossamme. Alkuun, etenkin jos lähestymme joogaa vain fyysisenä harjoituksena ja lihashuoltona, luultavasti huomamme enimmäkseen fyysisiä vaikutuksia. Jos harjoituksemme syvenee, huomamme kenties vaikutuksia mielessämme, kenties tunnetasolla, kenties energeettisellä tai henkisellä tasolla. Mutta emme voi pakottaa asioita, sillä jooga on pakottamisen vastakohtaa, antautumista.

---

Olen ollut Mayapurissa, Pyhässä kaupungissa, hieman yli kaksi viikkoa. Aika täällä on ollut antoisaa ja opettavaista. Paljon on tapahtunut energeettisellä tasolla; minulla on ollut päänsärkyjä (joita ei yleensä ole), toisinaan rintaani on puristanut, muutamana päivänä olen ollut kuolemanväsynyt, toisinaan apea ja itkuisa. Liikehdintää on siis havaittavissa runsain määrin ja siitä olen kiitollinen. Harjoitus on täällä syvää ja siihen on otollisen ilmapiirin vuoksi paljon helpompi paneutua. Luennot haastavat minua, ei aina mukavilla tavoilla. Pohdin omaa ymmärrystäni suhteessa opetuksiin, joidenkin opettajien luennoilla on helpompi kokea oivalluksia kuin toisten. Toisinaan älyllinen mieleni nousee vastahakaan ja en ymmärrä. Sen takia itse harjoitus on niin tärkeää, jotta emme jäisi mielen tasolle vaan porautuisimme syvemmälle puhdistamaan sydäntämme. Tärkeää on myös polullaan jo pidemmälle edistyneiden bhaktojen seura; omien nousseiden ajatusten kanssa jää helposti jumiin, jollei niitä pääse heijastamaan suhteessa toisiin polulla kulkeviin.  Etenkin kaltaiselleni luontaiselle kyseenalaistajalle, sisältäpäin ohjautuvalle oman polun kulkijalle ja tiedon janoajalle, jolle bhaktin, antaumuksen, polku ei kuulosta itsestään selvimmältä valinnalta. En ole luontaisesti pehmeä ja palveleva kuten intialaisessa perheessäkin asuessani olen oppinut esimerkiksi perinteiseen rooliin kasvatettujen intialaisten naisten olevan. Voi, kuinka olenkaan naisen roolia Intiassa läheltä tarkkaillut ja pohtinut. Omaksun intialaisessa perheessä asuessani tietyn roolin kohteliaisuudesta ja kunnioituksesta erilaisia tapoja kohtaa; voin juosta täyttämään perheen isän vesimukia käskystä vaikka hän makaa tuulettimen alla sängyllään, voin tarjota ruokaa miehille jotka örähtävät komentonsa huoneen nurkasta, mutta se ei tarkoita että sisäisesti toiminta olisi linjassa uskomusteni kanssa. Ja mikä minä olisin sanomaan mitään, minulla on etuoikeutettu mahdollisuuteni valita mutta perheen naisilla ei ole, heille se on yksi ja ainoa todellisuus. Olen kuullut aiemmin opettajiltani, nimenomaan intialaisilta keski-ikäisiltä miehiltä, kuinka maskuliininen energia on minussa hallitsevampaa kuin feminiininen puoli. Ei ehkä yllättävää, että monet muutkin länsimaiset naisystäväni ovat saaneet vastaavaa kuulla, Intiassa intialaisilta miehiltä. Miksi näin?

Edustamme heille täysin erilaista naisen mallia, riippumatonta, itsenäistä, omiin päätöksiin kykeneväistä ja rohkeaa yksilöä. Tämä jo itsessään edustaa maskuliinista energiaa, sillä ei siis ole mitään tekemistä välttämättä ulkoisen olemuksen maskuliinisuuden tai feminiinisyyden kanssa. Etenkin Intiassa, jossa miehet mukaanlukien opettajani, ovat tottuneet siihen että nainen palvelee heitä, tämä tulkinta on mielestäni ymmärrettävää. Jos laitamme täällä vastakkain intialaisen, bhaktijoogan vaishnava-perinteessä kasvaneen naisen ja minut, olen kyllä energialtani varmasti paljon maskuliinisempi kuin toverini. Olen toki ruokkinut paljon vahvempaa maskuliinienergiaa, dynaaminen Astanga-harjoitus, urheilutaustani, lapsuuteni; minua ei ohjattu mihinkään selkeään rooliin vaan kasvatukseni oli oikeastaan jälkikäteen pohdittuna melko sukupuolineutraalia. Mieleenjäävimmät leikit liittyivät seikkailuihin, leikimme lammaspaimenia, autiolle saarelle jääneitä selviytyjiä, yksityisetsiviä autioissa taloissa. Ja luin paljon. Ei siis silkkaa nukkevauvan hoivaamista, vaikka sitäkin tein. Pienestä pitäen minut opetettiin omatoimiseksi ja äitini mantra olikin, ettei kukaan ole toisen palvelija; jos halusin voileivän, ymmärsin aivan täysin miksi teen sen itse. Jos siivosimme, ymmärsin täysin miksi kukin tekee osansa eikä yksi luuttua muiden jälkiä. Olen todella kiitollinen siitä omatoimisuudesta johon minut kasvatettiin. Oikeastaan elämäni lopputulos on melko lapsuuttani kuvaava. J

Feminiinistä energiaa edustavia asioita ovat taas uuden luominen, pehmeys ja kärsivällisyys. Itse tunnistan omassa energiassani paljon feminiinisiä elementtejä, muutamien viime vuosien aikana fokus on siirtynyt enemmän maskuliinista feminiiniin ja toimin enemmän feminiinisestä energiasta käsin. Harjoituksenikin muuttaessa muotoaan pehmeämpään suuntaan dynaamisen ohella. On tärkeää tunnistaa itsessään kummatkin energiat, hyväksyä ne ja pyrkiä harjoituksen kautta tasapainoon, joka on meillä kullakin hieman erilainen. Eikä edelleenkään mikään ole väärin, ei ole väärää tapaa olla olemassa eikä jooga tarkoita asioiden jatkuvaa korjaamista ja parantamista vaan itsemme hyväksymistä kaikkine epätasapainoineen, jotta luomme mahdolliselle muutokselle tilaa tapahtua omalla painollaan.

Intialaisten opettajieni vinkkelistä tasapaino on varmasti erilainen kuin länsimaisen joogin mielestä. Ystävystyin viime vuonna Intiassa erään länsimaalaisen tytön kanssa, hän oli asunut Intiassa jo pari vuotta seurustellen intialaisen miehen kanssa. Jaoimme paljon, kokemuksia ja rakkautta tähän maahan ja ymmärsimme toisiamme syvästi, joten yhteydenpitomme on jatkunut ja pääsemmekin pian taas tapaamaan. Viime talvena hän meni naimisiin miehensä kanssa ja elämänsä on muuttunut suuresti. Asuessaan intialaiseen tapaan aviomiehensä perheen luona odotukset häntä kohtaan ovat kuin ketä tahansa intialaista, pienessä kylässä asuvaa aviovaimoa kohtaan. Hänen on pukeuduttava kuten käsketään, hän ei saa poistua kotoa yksin ilman lupaa, hän siivoaa ja palvelee perheen miehiä joilla on oma elämänsä, hän ei syö miesten kanssa yhdessä vaan vasta palveltuaan heitä yhdessä muiden naisten kanssa eri huoneessa, hänen on kunnioitettava perheen vanhempien toiveita käskyinä. Käytännössä hän on menettänyt kaiken sen mikä länsimaisesta näkökulmastamme on itsestään selvää. Hänen miehensä poistuu iltaisin ystäviensä kanssa omiin menoihinsa ja hän istuu kotona yksin. Tarkkailin viime vuonna paljon kylän elämää ystäväni perheen luona asuessa ja ymmärsin kuinka rajattua elämää neljän seinän sisällä naiset elävät. He eivät poistu edes vihannesostoksille ilman lupaa, he eivät vietä vapaa-aikaa kavereidensa kanssa ja harrasta tai käy lomilla, kuten miehet tekevät. Sellaista on intialaisen aviovaimon elämä. Ja heidän miehensä niin kovin mielellään kehuvat heitä pehmeiksi, joustaviksi, feminiinistä energiaa ilmentäviksi. Luultavasti suuri osa meistä näkee asian toisin.

Olen Mayapurissa ollessani saanut kohdata haasteita, jotka Krishna ystävällisesti eteeni on asettanut oppiakseni jotakin. Säännöllinen epärehellisyys, joka paljastui henkilöltä johon jo hieman luotin ja oman tilani jopa röyhkeä häirintä, joista tarpeetonta kertoa tässä enempää, mutta jotka vievät aina ymmärrystäni eteenpäin. Kaipaan todella paljon omaa tilaa prosessin taas vahvistuttua, olen haavoittuvainen ja auki, feminiininen energia virtaa ja tarvitsen aikaa reflektoida kokemaani. Häiriötekijät tulevat kuitenkin eteemme syystä, kuten kaksikin ihmistä minua muistutti. Saavuttuani Mayapuriin sain viestin erään intialaisen ystäväni vaimolta. Ystäväni oli kuollut viime kuussa. Hän eli hyvin erilaista elämää kuin minä, juhlien ja alkoholin täyteistä. Synnyttyään miljonääri-perheeseen hänen elämänsä oli taloudellisesti turvattua mutta pohjimmiltaan hän oli onnettomin tuntemani ihminen. Tutustuimme mielenkiintoista kautta ja ystävystyimme koska hänellä oli syvä tarve johonkin muuhun, saada syvyyttä ja tarkoitusta elämälleen. Kävimme keskusteluja uskonnosta ja joogasta ja hänellä oli vahva tarve saada vastauksia mieltänsä askarruttaviin kysymyksiin. Hän kuitenkin sai sairaskohtauksen 28 –vuotiaana ja jätti jälkeensä vaimonsa lisäksi kaksi lasta. Tunsin vaimonsa surun ja miehen onnettoman elämän kohtalon, hän oli matkalla uuteen elämään mutta matkansa loppui ennen kuin ehti alkaakaan.  

Eilen kuulin uutisen sukulaismieheni kuolemasta ja tunsin jälkeläistensä tuskan ja kivun vahvasti, kanavat ovat täällä niin auki että en fyysisen kivun vuoksi nukkunut viime yönä laisinkaan. Tänään juhlitaan Intiassa Radhastamia, Radharanin ilmestymispäivää, mutta valtaosan päivästä olen viettänyt asunnossani yksin. Mietin kuolemaa ja elämän epäoikeudenmukaisuutta. Niin väistämätöntä kuin kuolema onkin, emme voi vaikuttaa siihen milloin se tapahtuu, emme voi valita tapaa tai paikkaa. Kaikki tapahtuu omalla painollaan. Mutta voimme vaikuttaa siihen, mitä teemme sillä ajalla joka meille lahjaksi annetaan. Kuinka merkityksettömäksi intialainen ystäväni elämänsä tunsi, vailla tarkoitusta ja syvyyttä, kuollessaan keskelle materialistia mukavuuksiaan. Kuinka joku toinen kuolee elettyään elämänsä palvellen korkeampaa tarkoitusta, yhteydessä Jumalaan. Mihin me aikamme käytämme, ketä me toimillamme palvelemme?

Olen pohtinut täällä ollessani paljon sitä, miten asioiden syvempi omakohtainen oivallus ja jalostus toimintaan ovat itselleni tärkeitä lähtökohtia henkisellä polulla. Me kaikki lähestymme harjoituksia eri kulmasta ja saamme harjoituksesta erilaisia asioita. Onko tärkeää osata Bhagavad Gitan säkeet ulkoa ja ”suorittaa” uskontoa kymmeniäkin vuosia, jos toiminta ulospäin ei muutu? Itse toivoisin joogan ja henkisen harjoituksen kautta pystyväni antamaan, panostamaan yhteiseen hyvään ja ihmisten hyvinvointiin. Puhdistaa mieltäni ja sydäntäni siten että pyhät tekstit laulaisivat itseään ulos rakkaudellisina tekoina, eivät pelkkinä lauseina, jotka osaisin unissanikin ulkoa. Niin tärkeää kuin minulle onkin älyllisesti ymmärtää prosessia jota käyn läpi, ymmärrän merkityksellisyyden olevan itse harjoituksessa. Koska harjoitus itsessään on muuttanut elämäni. Harjoitukseni on muuttanut muotoaan, käynyt läpi vaiheita, siirtynyt kehyksestä toiseen. Jos en olisi omakohtaisesti kokenut kuinka harjoittamisen avulla vapautua vanhasta ja astua uuteen, en usko että matkani olisi jatkunut bhaktin pariin.

Bhaktijooga on sydämen joogaa, rakastavaa antaumuksellista yhteyttä korkeimpaan. Olen astunut harjoittamaan bhaktia Gaudiya-vaishnavismi –perinteen alle, yhteisöön joka paremmin Krishna – liikkeenä tunnetaan. Vaishnavismi on eräs hindulaisuuden pääsuuntauksista shaivismin ja shaktismin ohella. Krishna –liike eli ISKCON (International Society for Krishna Consciousness) levisi länteen intialaisen munkin, Srila Prabhupadan saapuessa Yhdysvaltoihin vuonna 1965 ja nykyään temppeleitä ja keskuksia onkin 650 ympäri maailmaa. ISKCONin ”päämaja” on täällä Mayapurissa, jossa 1400 –luvulla elänyt pyhimys Sri Caitanya Mahaprabhu syntyi vakiinnuttaen Gaudiya-vaishnavismin opetukset ja elämäntavan.

Tutustuin Krishna-liikkeeseen hitaasti, vuosien varrella. Muistan jutelleeni bhaktojen (bhakti-joogaa harjoittava henkilö) kanssa kadulla, useita mielenkiintoisia keskusteluja. Kävin isoissa juhlissa Helsingin temppelillä ja matkustaessamme yleisestä mielenkiinnosta eri maiden temppeleissä. Temppeleiden yhteydessä on usein kasvisravintoloita, joissa tarjoiltu ruoka herkullista olikin! Kolme vuotta sitten koin ensimmäistä kertaa syvempää yhteyttä vieraillessamme muutaman päivän ajan ISKCONIN temppelillä Vrindavanissa, Intiassa. Oli kuin magneetti vetäisi minua puoleensa tuntikausien kirtanoihin, joissa lauletaan pyhää mantraa yhdessä säestyksellä. Kokemus oli hyvin voimallinen ja sydäntä avaava. Jokin sisälläni käynnistyi ja hitaasti on johtanut tähän päivään. Kaksi vuotta sitten Etelä-Amerikassa vierailimme niin Buenos Airesin kuin Paraguayinkin temppeleissä, osallistuin aartiin (seremoniaan) ja kirtanaan ja tutustuin uusiin ihmisiin, joista eräs on noussutkin elämässäni läheiseksi. Paraguayin temppelin entinen temppelipresidentti toimii nykyään neuvonantajani polullani ja olemme käyneet lukuisia mielenkiintoisia keskusteluita aiheen tiimoilta ja aiheen vierestä. He ovat vaimonsa kanssa kutsuneet minua useasti Paraguayihin takaisin, opettamaan hathajoogaa temppelillä! Saa nähdä palaanko vielä joskus.

Keskeinen Krishna –liikkeen henkinen harjoitus on pyhän mantran, Hare Krishna –mahamantran toistaminen. Mantraa toistetaan meditoiden omaan tahtiin rukousnauhan avulla tai yhdessä laulaen musiikin säestyksellä. Mantra on oman kokemukseni mukaan itselleni joogan ja buddhalaisuuden maailmasta tutuista mantroista voimakkain, todella vahvasti sydäntä avaava. Perustin viime talvena Leville mantrameditaatio –ryhmän eikä muilla ryhmäläisillä ollut kokemusta Hare Krishna –mantrasta, mutta he kokivat sen heti tutuksi ja läheiseksi sekä voimalliseksi. Mikäli mantrat ovat aivan vieraita, voin antaa lukuvinkkejä mantrojen maailmaan, en kuitenkaan taida jo valmiiksi pitkään tekstiin ujuttaa enempää aiheesta. J Mantrameditaation ohella Krishna-liikkeessä opiskellaan pyhiä tekstejä sekä harjoitellaan rakastavan palvelemisen toimintaa, palvellen toimillamme korkeampia päämääriä oman maallisen edun sijaan.

Viime vuonna, palattuani Intiasta, olin löytänyt bhaktin. Luonnollisen prosessin seurauksena, työstettyäni itseäni, antauduttuani harjoitukselleni enemmän kuin koskaan ennen. Moni on minulta kysynyt, ymmärrettävästi aiheen ollessa vieras, miksi kaipaan järjestäytynyttä uskontoa ja valmista kehystä, miksi otan vastaan ulkoapäin tulevia ajatusmalleja, olenko lakannut ajattelemasta itse, eikö Krishna –liikkeellä ole lahkon maine ja negatiivista taustaa, entä naisen asema, entä säännöt, eikö liike ole patriarkaalinen ja vanhanaikainen, miksi intialaiset vaatteet ja otsamerkki, entä seksi – hallitseeko joku ulkopuolinen toimintaasi ja tekee päätöksiä puolestasi? Hakeutuvatko henkisesti haavoittuneet ihmiset liikkeen pariin hakemaan apua? Miksi et vain meditoi itseksesi?

Kysymykset eivät närkästytä minua millään lailla, ymmärrän täysin mistä ne kumpuavat ja saa minulta kysyä jatkossakin mitä vain aiheeseen liittyen. Jos osaan, voin parhaani mukaan yrittää vastata mihin pystyn.

Olen liikkeen parissa uusi tulokas. Vaikka taustaani henkisellä polulla onkin jo tovi jos toinen, en ole matkannut tämän tradition sisällä vakavammin kovin kauaa, joten vastaukseni edustavat hyvin vajaata ymmärrystäni asioista ja käyn niitä vain nopeasti läpi, kynäni jo sauhuttua turhankin kauan. Järjestäytyneet uskonnot ovat aina ihmisten aikaansaannosta, se on totta, ja ihmisten käsissä voi mikä vain muuttua myös väärään suuntaan. Kaikista uskonnollisista suuntauksista ja yhteisöistä löytyy omia epäkohtiaan hyväksikäyttöineen, rahan ja vallan suhteen jne. Tätä ei ikinä pitäisi lakaista maton alle eikä kieltää, ja olen melko avoimia keskusteluja aiheen tiimoilta saanutkin käydä. Asiat eivät ole hyväksyttyjä, mutta on tärkeää erottaa ne itse opetuksista. Ihmiset ovat inhimillisiä ja on inhimillistä tehdä virheitä ja eksyä jopa hyvin väärille urille, missä tahansa yhteisössä, uskontojen sisällä tai ulkopuolella. Tämä tulee tietenkin tuomita ja tehdä tarvittavia korjausliikkeitä, jotta vastaavaa ei enää tapahtuisi. Ymmärrykseni mukaan liikkeessä on näin toimittukin. En silti usko että mikään näin massiivinen organisaatio voi toimia virheettömästä, mukaan mahtuu kaikenlaisia ihmisiä taustoineen ja karmoineen. Tiedostan tämän ja se ei vähennä luottamustani itse opetuksia kohtaan.

”Säännöt ja kehykset” nousevat opetuksista, jotka ovat ikään kuin käytännössä toimivaksi todettuja reseptejä tietyn lopputuloksen saavuttamiseksi. Verrattuna urheiluun, ikään kuin harjoitusohjelmia niiltä, jotka ovat jo tavoitteemme aiemmin saavuttaneet ja valmentaneet lukemattomia muita onnistuneesti. Oppisimmeko siis heiltä, vai yrittäisimmekö itse, vailla reseptiä ja ohjelmaa edetä kohti samaa lopputulosta? Edetessä joogan polulla ymmärrämme itse, harjoituksen avulla, miksi tietyt asiat toimivat ja miksi eivät. Mitä vaikutuksia teoillamme on, itseemme ja muihin. Vievätkö tekomme meitä kohti ”tavoitettamme” vai poispäin siitä. Tällöin sitoutuminen kehykseen lienee helpompaa. Olen itse vielä prosessissa asian suhteen, ikuisena kyseenalaistajana. J

Tarkoittaako kehys sitä, että oma ajattelu loppuu? En kokisi asiaa aivan näin, itsekin luennoilla päivittäin viihtyvänä saan nähdä, kuinka eri tulokulmasta asia pöydälle tuodaan vaikka opetus taustalla on sama. Kun hyväksymme jonkin asian olevan totta, kapeuttaahan se jollain lailla ajatteluamme vaikka muuta haluaisimme uskoa. Jos uskon johonkin, luen ja opiskelen asiaa tukevaa tietoutta ja automaattisesti perehdyn vähemmän vastakkaisen näkökulman tietouteen. Mutta taustalla on oma valinta, olen valinnut syystä tai toisesta, joita jokaisella on erilaisia, tämän tradition ja nämä opetukset. Ymmärtääkseni syvemmin tätä harjoitusta, täytyy minun antaa itselleni mahdollisuus noudattaa ohjeita ja harjoituksia sellaisenaan, kun ne ovat toimivaksi todetut. Kukaanhan ei minua pakota näin tekemään, oman pitkällisen prosessini myötä olen päättänyt näin tehdä. Enkä vähättele tällä ketään minkään uskonnon uhriksi joutuvaa, ymmärrän sen eri yhteisöissä olevan todellisuutta monelle. Moni lähestyy henkisiä liikkeitä ja uskontoja erilaisessa elämänsä vaiheessa, toiset kipuilevina ja haavoittuneina jolloin riski sille, etteivät valinnat kumpua täysin omasta päätäntävallasta pitkällä tähtäimellä, kasvaa varmasti. Asia on kiinnostava ja henkisillä opettajilla ja yhteisöillä on mielestäni suuri vastuu, liikaa saamme lukea erilaisista epäonnisista tarinoista.

Miksi ulkoiset merkit, vaatetus ja otsamerkit, tilakat? Niillä on paikkansa opetuksissa sekä symbolinen merkityksensä ja ne juontavat juurensa ajasta ja paikasta. Kukaan ei pakota ketään pukeutumaan mihinkään tai toimimaan tahtoansa vastoin, ymmärrys juurista ja intialaisesta traditiosta sekä itse harjoitus auttavat näkemään asiaa oikeassa mittasuhteessa, myös kokemuksellisuus tuo kenties ymmärrystä asian merkityksellisyydelle. Naisen asemasta sen verran, että Srila Prabhupadalla oli ymmärrykseni mukaan yhtälailla naisoppilaita ja naiset suorittavat samoja toimenpiteitä kuin miehet. Lännessä olen liikkeen sisällä iloisena tutustunut moniin naisiin, jotka eivät mielestäni millään tapaa mahdu yhteen lokeroon tai rooliin. Intiassa paljon aikaa viettäneenä ymmärrän tietyt kulttuurista tulevat viittaukset, joita en aivan purematta niele muuallakaan Intiassa. Oman tarkkailijaluonteeni pohjalta olen hyvin nopeasti huomannut tämän; naiset monesti tekevät erilaisia tehtäviä; askartelevat kauniita koristeita, ompelevat ja hoivaavat lapsia kun taas miehet ovat filosofian äärellä ja suorittavat vaativampia älyllisiä tehtäviä. Miehen ja naisen rooli vaikuttaa erilaiselta ja ymmärrän kulttuurisen kehyksen ja Prabhupadan kirjojen pohjalta tätä mutta en jaa automaattisesti näkemystä, toisaalta pikkuruisen otokseni pohjalta ei voi tehdä vielä minkäänlaisia tulkintoja ja voin olla hakoteillä. Olen keskustellut aiheesta monien kanssa ja mielipiteeni ja ymmärrykseni asian tiimoilta on prosessivaiheessa. Ja sukupuolirooleista piittaamattomana henkilönä mielelläni kävisin syvällisiä keskusteluja liikkeen sisällä olevien kanssa. J Tämä edelleenkään ei vaikuta muiden opetusten arvoon ja muistan mielessäni miksi olen täällä; Practice and all is coming, kuten Astangajoogan guru Sri K. Pattabhi Joiskin aikanaan totesi.

---

Mayapur on vahvasti minuun vaikuttava paikka, energiakenttä ja kokemus. Tulin vailla odotuksia ja olen jo nyt saanut paljon, paketoituna hieman erilailla kuin ehkä luulin. Olen kiitollinen, niin kovin kiitollinen mahdollisuudesta olla Pyhällä maalla. Kaikelle on aikansa ja paikkansa ja olen valmis vastaanottamaan sen, mitä Luoja suo. Sydämeni kiittää. Olen matkalla Kotiin.

Kyynel taivaan, putosi maahan

Maa oli hiljaa, ei osannut lohduttaa

Pimeä painaa, ihoa vasten

Vain Sinä voit poistaa sen

Unien laiva, kohoaa matkaan

Sumussa seilaa

Ja katoaa laineisiin

Sinua etsin, Sinua huudan

Oi pidä mut pinnalla

Kauanko sydän viipyy

Matkalla kotiin

Vielä löytääkö sisään paikalleen

Liian kauas kun vaeltaa

Voi tien sinne unohtaa

Vaan juuret ne pysyy ennallaan

-        - Anna Kokkonen

9.7.2017 Valoa ja pimeää, ei siinä ole mitään luonnotonta

Aurinko luo varjonsa rakennuksen seinään ja hakeudun katoksen alle piiloon kuumuudelta. Lapset leikkivät kadulla pelaten krikettiä itse kyhäilemällään mailalla ja jostain löytämällään pallolla, naapuruston koira juoksee seassa jahdaten palloa. Lauma kanoja ylittää tietä moottoripyörän töötätessä ja jostain kävelee vuohi pysähtyen keskelle katua saaden aikaan suuremman kakofonian autojen taistellessa tilastaan kapealla väylällä. Lapset antavat tilaa liikenteelle ja juoksevat pian toisaalle kaupan omistajan hätistäessä heitä pois liikenteen seasta. Kaupan omistaja seisoo kadulla katsellen päivän kulkua, paita käärittynä vatsan päälle, vatsan pullottaessa auringon alla. Hän sylkäisee punaista purutupakkamassaa maahan jättäen jälkensä talon seinään, jo valmiiksi jätteiden ja syljen tahraamaan. Naapuri kuuntelee radiosta muutaman vuoden takaisia bollywood –hittejä laulaen epävireisesti mukana keskustellen välillä vaimonsa kanssa huutaen musiikin yli, vaimon ollessa talon katolla ripustamassa pyykkejä narulle auringon kuivatettavaksi. Jostain tulee mies kärryineen myyden vihanneksiaan, huudellen ihmisille päivän tarjouksia. Paikallisbussi yrittää oikaista kapean kadun kautta jämähtäen kapeimpaan kohtaan, ihmisten kerääntyessä ympärille huutelemaan ohjeita ja taivastelemaan kuskin toimintaa. Samaan aikaan useampi moottoripyörä väkisin oikaisee seinän vierestä malttamatta odottaa vuoroaan.

Huomaan kadun reunassa miehen myymässä valmiiksi kuorittuja ananaksia ja ostan yhden, löydän tyhjän muovituolin muutaman metrin päästä rautakaupan edestä ja istun alas nauttimaan mehukasta hedelmääni. Rautakaupan vieressä toisella puolen on pieni hitsaamo, josta kantautuvat äänet sekoittuvat ympäröivään meluun saumattomasti. Suljen silmäni ja hengitän. Ilma on pölystä sakea ja haistan selvästi viemärin ja jätteiden tuoksun, mutta hymyilen mielessäni ja palaan mielessäni kauas kymmenen vuoden taakse. Mietin matkaani tähän päivään saakka ja kiitän elämää kaikesta siitä mitä olen saanut kokea ja polusta jolle se on minut kuljettanut.

En olisi kymmenen vuotta sitten voinut kuvitellakaan eläväni niin rikasta ja värikästä elämää kuin nykyään saan elää. Olen ollut ikäni introvertti ja aisteiltani hyvin herkkä, kaipaan äärettömän paljon omaa tilaa, yksinoloa, tyhjyyttä, hiljaisuutta sekä aikaa reflektoida. Olen ollut enemmän tarkkailija ja sivustaseuraaja aistien kaikkea ympärilläni; sen mitä muut tuntevat, muutoksia energioissa, missä seurassa intuitiivisesti viihdyn ja missä en, ihmisten aikeita ja pyrkimyksiä. Lapsesta saakka tämä sai minut enemmän varautuneeksi ja hämmentyneeksi, kesti kauan ennen kuin opin ymmärtämään herkkyyttäni lahjana ja kokemaan kiitollisuutta siitä, mistä joskus halusin jopa eroon. Tie tähän oli tietenkin pitkä ja kivinen kuten useimmilla jotka kokevat elämää äärettömän syvästi. Minua ei ole koskaan kiinnostanut pysyä pinnalla vaan sukeltaa syvälle sinne missä kaikki mielenkiintoinen piilee. Toki kepeydellä on elämässä merkittävä paikkansa tasapainottamassa syviä aatoksia mutta vailla sisältöä ja syvyyttä mielenkiintoni hupenee hyvin nopeasti.

Hymyilen paljon arjessani, milteipä aina. Ja hymyni, se kumpuaa suoraan sydämestäni ja siitä lahjasta jonka koin saavani masennuksen jälkeen; kyvyn elää tätä elämää aistien, tuntien ja nauttien syvemmin kuin koskaan. Joskus muinoin olen myös hymyillyt paljon mutta hymyni on ollut täynnä yritystä ilman sisältöä. Vasta uskaltaessani kohdata elämän synkemmän puolen vailla odotuksia, antaessani kaiken tapahtua ja uskaltaessani myöntää itsessäni kaiken vähemmän kauniin, vasta hylätessäni odotukset siitä mitä elämän tulisi olla, vasta sitten ymmärsin.  Ymmärsin miltä tuntuu hymyillä suoraan sydämestä, kun hymy vain on ja heijastaa. Kun hymy on hymy, mutta jotakin paljon enemmän. Täynnä kiitollisuutta kohti elämää.

Upotan hampaani taas mehukkaaseen ananakseen ja eläydyn hetkeen joka solullani, maistan makeuden jälkeisen pienen kirpeyden hedelmän sulaessa suuhuni, sen virkistävän vaikutuksen niellessäni pureskelemani palasen. Lempihedelmäni tuoksu on huumaava ja sormeni sokerisen nesteen tahmaamat. Nautin tuosta yksinkertaisesti hedelmästä hetken, nautin sen energisoivasta väristä ja ajatuksissani hiekkarannoille vievistä mielikuvista. Syötyäni nuolen sormeni puhtaaksi ja palaan tähän hetkeen. Kieltäni hieman kipristelee hedelmän happoisuus ja huuhtelen suuni vedellä. Mietin miten siunattu olenkaan saadessani niin suurta nautintoa niin pienestä asiasta. Kuinka kykyni aistia ja havainnoida tuo minulle niin paljon iloa ja nautintoa ja kuinka iloinen olenkaan käännettyäni muinoin herkkyyteni vahvuudekseni.

Melu ympärilläni on yhä läsnä, aivan kuten minäkin. Keskimäärin läpi koko elämäni voimakkaat ja korkeat äänet, äänien sekamelska, kimeät äänet ja esimerkiksi korkea puheensorina ovat saaneet minut uupumaan. Kymmenen vuoden meditaation harjoittaminen on ollut avainasemassa siihen, että elän nykyisenlaista elämää sietäen ääniä ja elämää aivan erilailla kuin ennen. Olen ymmärtänyt vuosia sitten olevani erityisherkkä ja netissä asiaa kuvaillaankin seuraavalla tavalla;

Erityisherkillä ihmisillä (Highly Sensitive Person, HSP) on tavallista herkemmin reagoiva ja aistiärsykkeitä tarkasti ja syvällisesti prosessoiva hermojärjestelmä. Kyseessä on synnynnäinen, normaali psykofyysinen ominaisuus, jota esiintyy eriasteisena noin 15 - 20 prosentilla ihmisistä. Tieteellisissä yhteyksissä erityisherkkyydestä käytetään termiä "sensory processing sensitivity", suomennettuna "aistitiedon käsittelyn herkkyys" (termin suomennos: Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen).

Yksinkertaistettuna esimerkkinä voisi sanoa, että erityisherkän ihmisen näkökyky ei ole parempi kuin muilla, mutta hän huomaa enemmän ja analysoi huomioitaan tarkasti - sekä tietoisesti että tiedostamattaan. Erityisherkän hermojärjestelmä ja keho saattavat olla jatkuvassa hälytystilassa aistiärsykekuormituksesta johtuen.

Aivokuvantamistutkimuksissa erityisherkillä ihmisillä on havaittu voimakkaampaa aktiivisuuden lisääntymistä aivosaarekkeessa (insula, tietoisuuden keskus, jossa yhdistyvät tieto ihmisen sisäisestä tilasta, tunteista, ruumiin tuntemuksista sekä ulkoisista tapahtumista) sekä peilisolujärjestelmässä. Tutkimuksissa on selvinnyt myös se, että ei-erityisherkkiin verrattuna erityisherkkien aivoissa havaintoja yksityiskohtaisesti käsittelevät alueet aktivoituivat voimakkaammin. 

Lisäksi erityisherkillä on tutkimuksissa todettu geenimuunnoksia, jotka vaikuttavat serotoniinin sekä dopamiinin erittymiseen (lähde Elaine Aron, Erityisherkkä ihminen). Erityisherkät reagoivat huomattavan herkästi myös esim. hormonitasojen vaihteluun. 

Yhteistä kaikille erityisherkille on vain

• aistiärsykkeiden ja -tiedon syvällinen prosessointi (tietoinen ja tiedostamaton)
• kuormittumisalttius (ylivireys, ylikuormitus)
• tunne-elämän voimakkuus, emotionaalinen reaktiivisuus (tunteiden ja tuntemusten voimakas kokeminen)
• tarkka havainnointikyky (vivahteet, yksityiskohdat, kokonaisuus).

(Elaine Aron)

Mielestäni on erittäin mielenkiintoista kuinka tietyt ominaisuudet, kuten introverttiys ja erityisherkkyys, antavat monelle turvallisen lokeron jonne asettautua ja josta ei enää kannatakaan yrittää kurkottautua kohti asioita jotka ovat hankalia tai kuormittavia. Toki tämä voi luoda hetkellisen helpotuksen tunteen pysyessä mukavuusalueella mutta kuten olen omalla matkallani saanut huomata, on ihan mahdollista venyttää rajoja melkoisestikin helpottaen täten omaa elämäänsä huomattavasti. Toki tietyt asiat ovat ja pysyvät, kuten se että hermojärjestelmä kuormittuu ja ylipäätään introverttinä sosiaalinen aktiivisuus vaatii vastapainokseen huomattavaa yksinoloa. Mutta ilman tietoista itseni kanssa työskentelyä, vuosien itsetutkiskelua ja kymmenen vuoden meditaatioharjoitusta, en varmasti kykenisi elämään nykyisenlaista elämää;

Työskentelen ihmisten parissa ja ohjaustyössä ihmisten edessä, sopeudun työyhteisöstä toiseen nykyisillä valinnoillani elämäntilanteeni muuttuessa usein. Matkustan erilaisiin paikkoihin, kohtaan jatkuvalla syötöllä uusia ihmisiä ja uusia tilanteita. Asuinpaikkani on muuttunut viimeisten vuosien aikana tiheään ja olen elänyt lukuisissa erilaisissa ympäristöissä erilaisine energioineen. Mitä ihmettä, on minulta moni kysynytkin, ethän sinä voi olla introvertti? Ihmisten käsitykset ovat monesti hieman vanhentuneita vaikka nykytiedonkin valossa harva meistä pysyy samalla sektorilla läpi elämäänsä, vaan elämänkokemus, ikä, elämäntilanteet jne. vaikuttavat siihen missä matkaamme introvertti – ekstrovertti – viidakossa. Mitä enemmän olen henkisesti harjoittanut ja tullut tutuksi itseni kanssa, sitä helpommaksi koko elämä on muuttunut. Kyllä, olen puhtaasti introvertti, viihdyn parhaiten yksin enkä välitä turhanpäiväisestä täyteseurasta mutta aidot, syvälliset kohtaamiset sen sijaan antavat minulle energiaa (harkituissa määrin). Nautin silti ihmisten kanssa työskentelemisestä äärettömän paljon koska lähtökohtaisesti olen kiinnostunut ihmisistä yhtä paljon kuin asioista. Näin ollen kokemuksen ja tietoisen harjoittamisen myötä rajani ovat venyneet ja ihmisten kanssa toimiminen on minulle hyvin paljon luontaisempaa kuin joskus ja minua monesti ekstrovertiksi työroolissa voi joku luullakin jutustellessani niitä näitä kaikkien kanssa. Mutta kun työpäivä on ohi, kaipaan hiljaisuutta, en jaksa puhua kenenkään kanssa vaan lepään hiljaa tai lähden ulos luontoon koirani kanssa. En voisi kuuna päivänä kuvitella että kotini täyttyisi esimerkiksi lasten kiljahduksista tai muista äänistä etenkin jos työni olisi sosiaalisesti yhtä kuormittavaa kaltaiselleni persoonalle kuin se nyt on. Jos kotiini moinen äänimaailma jostain syystä saapuisi, se tarkoittaisi toisenlaisia ratkaisuja työn kohdalla aivan varmasti tasapainon säilyttämiseksi.

Viime talvena tietoisesti ylikuormitin itseäni sosiaalisesti tekemällä kahta ohjaustyötä, joista toinen vielä energeettisemmällä tasolla kulutti varastojani enemmän kuin toinen. Elämä on täynnä valintoja ja jos haluaa viettää puolet vuodesta Intiassa vailla tuloja, on hieman rutistettava yli rajojensa toiset puoli vuotta. Kaikella on tietenkin hintansa ja viime talvena jaksoin erittäin hyvin, kuuntelin itseäni ja miltei sataprosenttisesti kaiken vapaa-ajan vietin omavalintaisesti yksin. Ideaalitilanteessa työni jakautuisivat, kuten nytkin, monen mielenkiintoisen asian kesken, mutta lisäisin ihmisläheisen työn ohelle esimerkiksi henkilökohtaisempaa ohjausta ryhmien sijaan, kirjoitustyötä kotoa käsin, jotta tasapaino sosiaalisen kuormituksen osalta säilyisi paljon paremmin ja minulla olisi enemmän mielenkiintoa sosiaaliseen elämään työn ulkopuolella. Tai utopistisessa tulevaisuudenkuvassani hoitaisin maatalossa Lapissa pelastettuja eläimiä, kuten lehmiä ja sikoja, ja kuin ihmeen lailla joku vielä maksaisi siitä sen käyden työstä. No, kyllähän ihmeetkin toteutuvat… Opiskelujen suhteenkin minua kiinnostaisi vielä palata opintojen ihmeelliseen maailmaan ainakin viiden eri aiheen tiimoilta, eipähän tule tulevaisuus käymään tylsäksi. :D

Talven jäljiltä matkustin melko pian takaisin Intiaan, vailla lepoa ja järkyttäessäni elimistöäni fyysisestikin äkillisillä lämpötilan ja olosuhteiden vaihteluilla. Lopputulos? No, tokikin väsymystä oli ilmassa jo kuumuden vuoksikin, elimistöllä kestäisi hieman kauemmin totuttautua 45 asteen lämpötilaan miltei nollasta saavuttuaan saati tottuminen muihinkin muutoksiin. Lapin hiljaisuudesta kaaokseen ja meluun, keskelle likaa ja saasteita. Mikäli joudun tinkimään paljon unesta, ja valitettavasti Intiassa uni on usein asia jonka suhteen joutuu tekemään kompromisseja, on jaksamisen kanssa helposti haasteita. Ruokavaliokin täällä ollessa kärsii, niin paljon kuin rakastankin intialaista ruokaa, kehoni kaipaa täällä puhtaampaa ruokaa, pirtelöitä, lehtivihreää, marjoja, tuoreita suuria salaatteja, viher- ja vihannesmehuja. Joskus muinoin olisin ajatellut etten kahdesta näin hyvinvointiini suuresti vaikuttavasti asiasta voi tinkiä jopa puolta vuotta, mutta jossain vaiheessa hylkäsin säännöt ja rutiinit, jotta pystyisin ottamaan kaiken irti täällä olostani. Toki kaikki tämä vaikuttaa, herkkä kun olen, jos iltamyöhään saakka ulkona melutaso on korkea, yölläkin kuuluu ääniä ja aamulla meteli alkaa taas jo neljän-viiden aikaan, voi kahdeksan tunnin katkeamattomat yöunet unohtaa. Valehtelisin jos väittäisin, ettei tällä ole alentavaa vaikutusta hyvinvointiini. Viimeksi pari päivää sitten matkustimme Guwahatista Delhiin junalla, matkan piti kestää 31 tuntia mutta myöhästymisten jäljiltä matkalle tuli kestoa 36 tuntia ja päästyämme jakamaan saman loosin intialaisen kahdeksanlapsisen perheen, yhden miehen ja kolmen vaimonsa kanssa, en nukkunut tuntiakaan putkeen noiden 36 tunnin aikana. Ja voin kertoa että oloni moisen jäljiltä on alakuloinen, ärtyisä ja energiataso alhainen.

Niinpä tärkeintä reissatessa kaltaiselleni persoonalle onkin aikataulujen vapaus sekä tyhjät hetket, jolloin mielelläni maksan hieman mukavammasta guesthousesta saadakseni nukkua, joogata, meditoida ja ladata akkujani piiloutumalla kaaokselta muutamaksi päiväksi. Ero on taas huomattava ja matkaa jaksaa jatkaa uudella innolla muistaen miksi reissuelämä kuitenkin antaa niin paljon enemmän kuin ottaa.

Introverttinä Suomen kaltaisessa maassa on hyvin helppo elää ja tulla ymmärretyksi, Intiassa ei niinkään. Paikallisen perheen luona asuessa tai majoittuessa harva ymmärtää tarvetta lukittautua omaan huoneeseen vaikkapa kirjan äärelle, pakoon jatkuvaa vuorovaikutusta. Niinpä usein ylitänkin kohteliaisuuden vuoksi rajojani jatkuvasti – asuessani toisten nurkissa koen sen ikään kuin kuuluvan asiaan. Voin kuitenkin varmuudella sanoa, etten olisi kyennyt elämään täällä vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Olisin ahdistunut ja kuormittunut aivan liikaa. Meditaation merkitys sietokyvyn kasvamiseen on ollut aivan merkittävä. Mitä enemmän on läsnä itsessään ja hetkessä, sitä vähemmän ulkopuolinen kaaos vaikuttaa. Oma harjoitus tulee läsnä olevaksi jokapäiväiseen elämään ja yhtäkkiä asiat jotka aiemmin tuntuivat kuormittavan suuresti, saavat elää omaa elämäänsä kaikessa rauhassaan häiritsemättä sen suuremmin. Näin merkittäviä muutoksia todistaessaan on vakuuttunut siitä, kuinka paljon omaan hyvinvointiin ja elämän sisältöön voikaan omilla toimillaan ja harjoittamisella vaikuttaa.

Olen oppinut täällä ollessani todella paljon yhteisöllisyydestä ja niin paljon kuin arvostankin tätä yhteen hiileen puhaltamista, tunnen Suomessa ollessani saavani enemmän tilaa hengittää ja olla yksin. En välttämättä siis voisi kuvitella asuvani täällä ympärivuotisesti, aivan kuten en tällä hetkellä voisi kuvitella asuvani esimerkiksi Lapissa ympärivuotisesti, toki tilanteet voivat aina muuttua suuntaan tai toiseen joten mistäpä sitä tietää. J

Reissatessa ärsykkeitä on kaikkialla ja koko hermojärjestelmä kuormittuu helposti liikaa jo pelkästään sen takia että kaikki on kokoajan uutta ja jatkuvasti kokee, näkee ja rekisteröi uusia asioita. Herkkänä kun kaiken havainnoi syvemmin, on pakko valita mitä haluaa nähdä ja tehdä sen sijaan että paahtaisi jatkuvasti paikasta toiseen. Toisaalta vähemmällä säntäämisellä paikasta toiseen, pysähtymällä ja havainnoimalla voi saada enemmänkin irti kuin tuhansilla turistikierroksilla. Kun on aikaa ottaa vastaan ja aistia energioita ja tunnelmaa, vastakaikua kyllä saa. Ja ihmiset kyllä aistivat aidon kiinnostuksen, olen siunattu niin monilla henkilökohtaisilla tarinoilla, että jo miettiessäni niitä saan kyynelet silmiini. Viime talvena työssänikin pidän hienoimpana asiana kaikkia hetkiä jotka jaoin ihmisten kanssa, vaikkapa joogatuntien jälkeen, ihmisten kertoessa minulle tarinoitaan ja jakaessaan palan elämäänsä. Kuinka etuoikeutettua onkaan saada ottaa vastaan jotakin toiselle tärkeää ja henkilökohtaista. Kiitos.

Ympärilläni ilta jo hämärtyy ja nousen jatkaakseni matkaa. Huomaan istuneeni tunnin jos toisenkin vaipuessani mietteisiini. Kerään laukkuni ja kiedon huivin harteilleni lähtiessäni kävelemään jo hieman hiljentynyttä katua pitkin. Kävellessäni mukaani liittyy vanha länsimaalainen mies, katson hieman varautuneena miestä päätellessäni millä asialla hän on, mutta hän aloittaa keskustelun ja huomaan hänen olevan varsin ystävällinen ja mukava. Mies on asunut Intiassa osan vuodesta ja kaksikymmentä vuotta, työskennellessään erään paikallisen voittoa tavoittelemattoman järjestön leivissä. Hän on kotoisin Berkeleystä, Yhdysvalloista ja oli toiminut yliopiston professorina aiemmassa elämässään. Jaamme tarinamme ja huomaamme rakkauden tähän ristiriitaiseen maahan yhdistävän meitä monien kokemusten lisäksi. Verkkaisesti kävellessämme mies, nimeltään Bob, kertoo vuosien varrella oppimastaan työskennellessään paikallisessa järjestössä ja pienen vapaaehtoistyökokemukseni pohjalta voin samaistua moneen tarinansa käänteeseen. Kuinka mikään ei tunnu käyvän järkeen mutta kuitenkin kaiken kaaoksen alla piilee jotakin kiehtovaa.

Nauramme yhteen ääneen Bobin kertoessa kokemustaan tilatessaan putkimiestä; mies lupasi tulla seuraavana päivänä klo 10 aamupäivällä, no problem. Miestä ei tietenkään kuulunut odotettuun aikaan vaan Bobin soitettua muutaman kerran perään mies vastasi ja lupasi tulla taas seuraavana päivänä, taas kerran no problem. No, sama toistui lukemattomia kertoja ja vihdoin puolentoista viikon kuluttua putkimies tuli, katsoi ja lupasi tulla myöhemmin uudelleen saman rumban toistuessa kunnes vajaan kuukauden kuluttua asia oli lopulta hoidettu. Itselläni on lukemattomia kokemuksia asioiden hoidosta juuri kyseisellä tavalla. Jos jotakin, Intia opettaa kärsivällisyyttä. Itse en pidä valehtelusta lainkaan ja koen suomalaisittain vastaavan valehteluksi, miksi jotakin luvataan jos alun perin ei ole aikomustakaan toteuttaa asiaa luvatusti? Täällä asiaa ei nähdä siten, vaan ilmeisesti hyvänä palveluna, onhan jotakin luvattu tapahtuvaksi mahdollisimman pian, huolimatta toteutuksesta… Mieluummin itse silti kuulisin totuuden; ehdin tulla kuukauden päästä ja näin tapahtuisi, mutta olemme Intiassa emme Suomessa, ja ei auta kuin sopeutua ja avartaa käsitystään. Toki sopeutuminen omalla kohdallani tarkoittaa pienoista luottamuksen murenemista, minun on vaikea luottaa kenenkään lupauksiin esimerkiksi aamuvarhaisesta riksakyydistä juna-asemalle, niinpä otan riksakuskin numeron ja varmistelen illalla pariin kertaan että kyyti tulee varmasti ajallaan; Kal subah 5.30 ko aap ajayiye pakka?? ”Theek hai, theek hai.” Toivottavasti… J

Mutta kun asioita tehdään, tuntuu itse tekeminen olevan paljon mielekkäämpää ja ihmisten yhteistyö (kaiken säätämisen keskellä) niin saumatonta. Olen oppinut Intiassa nauttimaan matkasta päämäärän sijaan, paljon enemmän kuin ennen. Viimeksi Bodhgayassa järjestäessämme tuttavieni lahjoittamilla rahoilla avustusprojektia, oli ystäväni paikallisten ystävien avun määrä uskomatonta. Kaikki tulivat ojentamaan kätensä tavalla tai toisella auttaakseen toisia. Monet heistä eivät itse ole kovinkaan etuoikeutettuja mutta he kokevat velvollisuudekseen auttaa heitä, joilla on vielä vähemmän. Jos jokin opettaa nöyryyttä, on se täällä koetun avokätisyyden määrä, kaiken kaaoksen ja kurjuuden keskellä.

Kurjuutta on Intiassa kaikkialla ja monelle kaltaiselleni empaattiselle ja herkälle ihmiselle sen kohtaaminen voi olla haastavaa. Ei silmiään voi eikä halua sulkea siltä, mikä siis avuksi? Itse koen ainakin kahden asian auttavan itseäni, henkinen harjoittaminen on tuonut tiettyä henkistä vahvuutta kohdata realiteetteja; ei elämää voi elää sulkien silmiänsä todellisuudelta mutta ei myöskään sukeltaen syvälle murheeseen ja velloen siellä. On siis tärkeää kohdata todellisuus kuten se on, likaisuus, kurjuus, hätä ja kärsimys ovat olemassa ja totisinta totta. Mutta kaiken keskellä elää toivo. Harjoittamisen myötä kyky elää toivon kautta tuo luottamusta ja valonkipinää onnettomienkin tilanteiden keskellä. Muistan aina Vipassana –retriitillä kuullun opettajan kertomuksen äidistä, kolmesta pojastaan ja öljystä. Äiti antoi ensimmäiselle pojalleen kymmenen rupiaa ja pyysi ostamaan pullon öljyä, kotimatkalla poika pudotti öljyn ja juoksi onnettomana kotiin kertomaan äidilleen pudottaneensa öljyn velloen murheessaan. Niinpä äiti antoi toiselle pojalleen samaiset kymmenen rupiaa ja lähetti tämän vuorostaan öljynhakureissuun. Poika osti öljyn, lähti kohti kotia ja pudotti pullon. Pullo hajosi ja öljy oli mennyttä mutta poika juoksi kotiin iloisena kertoen äidilleen tapahtuneen mutta ettei syytä huoleen, minkäpä tapahtuneelle voi. Äiti päätti antaa vielä kolmannelle pojalle kymmenen rupiaa ja lähetti tämänkin matkaan. Mitä lie esteitä tiellä olikaan, koska kolmaskin poika pudotti öljyn hajottaen pullon. Poika palasi kotiin valmiina kohtaamaan äitinsä. Mutta kolmas poika olikin Vipassana –poika; ”Äiti, pudotin pullon ja hajotin öljyn, tapahtunutta ei saa tekemättömäksi, mutta minä menen työskentelemään kovasti, tienaan kymmenen rupiaa ja ostan sinulle uuden öljyn” poika totesi ja lähti tuumasta toimeen.

Mielestäni kertomus kuvastaa täydellisesti vastuullisen ja tietoisesti elävän henkisen harjoittajan toimintaa. Carl Jung on myös todennut osuvasti ettei valaistumista voi saavuttaa kuvittelemalla valon muodostelmia vaan tekemällä pimeydestä tietoista. Porautumalla syvälle totuuteen, katsomalla todellisuutta silmästä silmään kuten se on, vailla mielikuvia. Moni etsii henkiseltä polulta nopeaa vaikutusta, ikään kuin pikaliimaa. Ja toki se aluksi toimiikin, olo voi olla joogaharjoituksen jälkeen hyvä ja harjoitus voi toimia pitkäänkin oivallisena vastapainona hektiselle elämälle. Mutta vasta kun harjoituksesta tulee osa elämää, kaikkineen, ei vastapainoa vaan reaalimaailmaa, ollaan kenties asian äärellä.

Ollessani Intiassa teen sen mitä pystyn, olen mukana järjestössä, perustamme parhaillaan toista. Autan tapaamiani ihmisiä ja eläimiä päivittäin mikäli mahdollista, pienin tavoin. Jos köyhissä maissa kasvoille iskevä kurjuus ahdistaa, itseäni ainakin auttaa se, että opiskelen lisää tilanteesta ja aiheesta, otan selvää ja menen lähemmäs. Jalkaudun alas ja kohtaan ihmisiä, keskustelen heidän kanssaan. Jotkut reissaajat katselevat tilannetta ikään kuin ulkoapäin, kohtaamatta ihmisiä syvemmin, jolloin tilanne pysyy tietynlaisena kuplana itsensä ulkopuolella. Mutta jos kadulla kerjäävä likainen ja nälkäinen lapsi särkee sydämen, mitäpä jos pysähtyisimme ja kysyisimme mitä hänelle kuuluu? Hymyilisimme, osoittaisimme hänelle että hän on muutakin kuin yksi häiriötekijä kadulla lisää. Pienillä teoilla voi olla uskomaton merkitys vaikka rakenteet ovat ja pysyvätkin. Kun harjoittaa säännöllisesti ja sytyttää oman sisäisen valonsa, on mistä jakaa myös paljon enemmän, joten oma säännöllinen harjoitus auttaa kohtaamaan todellisuutta kaiken köyhyyden keskellä. Jos herkkyyden nimissä sulkee silmänsä täysin, pysyy kaukana omassa turvallisessa kuplassaan, kertoen ettei halua mässäillä negatiivisuudella vaan skumppalasia kilistellen haluaa keskittyä positiivisuuteen, ollaan aika vahvasti aiemminkin mainitsemassani positiivisuuden harhassa todellisen elämän sijaan.

Nöyryyttä elämää kohtaan, ymmärrystä, luottamusta, uskoa, toivoa, iloa, valoa, antautumista. Intia on opettanut ja antanut niin paljon. Niin paljon että pienet epämukavuudet himmenevät kummasti koetun rinnalla. Samat asiat ovat saaneet uuden ystäväni Bobin palaamaan aina kahdenkymmenen vuoden ajan. Pitkän linjan buddhalaisena hän kertoi kokemuksistaan ja minä kerroin omistani, jaoimme hetken jos toisenkin ja mietin kuinka hienoa tämä on. Näissä kohtaamisissa tiivistyy myös jotain niin kaunista; hetki, jonka arvoa ei vähennä lainkaan se, että yhteistä tulevaisuutta tuskin on muutamaa seuraavaa minuuttia enempää. Hetki, jolloin kaksi ihmistä kohtaa toisensa, vailla naamioita, iskien suoraan ytimeen. Vailla odotuksia, vailla yhteistä historiaa ja vailla toiveita tulevasta, kuitenkin jakaen niin paljon. Olen huomannut että mitä yksinkertaisempaa ympäröivä elämä on, sitä syvemmiksi monet arkiset asiat muodostuvat, niille jää ikään kuin lisää tilaa tapahtua. Elämä läntisessä hyvinvointimaailmassamme on täällä niin kaukaista, niin roolien ja odotusten peittämää. Täällä olemme asian äärellä, vailla rooleja ja naamioita, jolloin on helpompi heti hypätä syvälle. Kunpa edes palasen tästä saisi istutettua jähmeään kotimaahamme ja kulttuuriimme.

Saavumme perille ja heitämme toisillemme Bobin kanssa hyvästit, menen sisään ja valmistaudun käymään yöpuulle. Peseydyn ja istun sängyn laidalle mutta jään hetkeksi valveille. Mietin kulunutta päivää, kuinka kiitollinen saan olla tavatessani päivittäin ihmisiä joilta opin niin paljon. Koko elämäni on oikeastaan rakentunut sen ympärille, että saan tavata erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista laajentaen ymmärrystäni. Miten tylsää olisikaan jos tapaisin vain ihmisiä, joilla on samanlainen elämänkatsomus, samanlainen tausta kuin minulla, samanlainen arvomaailma, jakaisimme saman työn ja elämäntilanteen? Ajatus on vallan absurdi vaikka varmasti totta joillekin. Ajatus herättää kiitollisuutta pienessä mielessäni. Kiitos teille kaikille, joka ikiselle matkallani kohtaamalle pallontallaajalle. Mitäpä minä olisin tästä elämän polusta oppinut ilman yhtäkään teistä, vaikka introverttinä mieluummin omaan huoneeseeni päivän päätteeksi käperrynkin. ;) Hymy huulillani sammutan valot ja käyn yöpuulle. Pimeydestä huolimatta oloni on kevyt ja sisälläni läikehtii tuo valoista voimakkain.

Jos itket sitä,
 että aurinko on elämästäsi kadonnut,
kyyneleesi estävät sinua näkemästä tähtiä.

- Rabindranath Tagore 

(ps. halusin jakaa biisimuiston, musiikki vie elämässäni niin vahvasti mukanaan muistoihin ja tilanteisiin joihin se on liittynyt. Kyseisestä Bob Dylanin biisistä tulee mieleen kesä 1998, jolloin olin Tukholmassa ja kävelin yksin pitkin katuja kuunnellen John Lennonia ja Bob Dylania. Eddie Vedder coveroi kappaleen hykerryttävän hyvin; kaksi suosikkia kohtaa, enjoy <3)

3.7.2017 Kohti Nagalandia

Noin kuukausi sitten tapasimme Pepen kanssa Patnassa, Biharin pääkaupungissa. Otin aamulla aikaisen paikallisbussin Gayasta Patnaan ja istuin tuon hikisen kuusituntisen tupaten täydessä ajoneuvossa hien virratessa yli neljässäkymmenessä asteessa, vaikka kuumuuteen olinkin ehtinyt jo yli kaksi viikkoa tottua. Matkalle mahtui kaikkea täällä niin tyypillistä, kuten tie joka oli poikki, joten pääsimme röykyttämään kunnolla pieniä kyläteitä pitkin. Saavuttuamme nappasin riksan ja lähdin Patnan lentokentälle vastaanottamaan Suomi – saattuetta.  Tunnin norkoiltuani kentän liepeillä saapui Pepe hymyillen ja nappasimme riksan juna-asemalle. Kävimme syömässä veg biryania aseman läheltä löytyvässä kojussa kunnes laahustimme asemalle odottamaan junaa pian lähteväksi. Kuten usein Intiassa käy, junat ovat myöhässä enemmän tai vähemmän ja niin oli asian laita tälläkin kertaa. Juna oli yli viisi tuntia myöhässä ja päätimme vain istuskella aseman lattialla tuulettimen alla. Pian kuitenkin paikallinen virkailija tuli pyytämään meitä mukaansa ja ohjasi meidät erilliseen hienosti sisustettuun, ilmastoituun toimistoon. Hieman nukkavieruna, hikisenä reissaajana olo oli hitusen paikkaan kuulumaton, mutta asetuimme sohvalle sotilaiden viereen virkailijan lähtiessä pois. Pian paikalle saapui kaksi saattuetta, joiden mukana saapui turvamiehiä ja joita sotilaat nousivat kunnioittamaan erilaisin elein. Miehet istuivat ja olomme muuttui yhä epämukavammaksi; mitä ihmettä teemme täällä ja ketä nämä ihmiset ovat?

Viereeni istahtanut mies alkoi juttelemaan minulle hindiksi; hän kyseli ikääni sekä sitä olenko naimisissa ja onko minulla lapsia. Olen jo oppinut, että Biharissa liikkuessa nämä asiat kiinnostavat naisen kohdalla ihmisiä eniten ja luovat kuvan siitä kuinka onnistunut nainen sukupuolittuneessa tehtävässään on. No, kerroin että olen miltei 35 –vuotias eikä minulla ole lapsia vaikka naimisissa olenkin. Tästähän varsinainen naurunremakka syntyi ja oloni oli kertakaikkisen hämmentynyt, en edelleenkään tiennyt keitä nämä tärkeän näköiset miehet olivat, jotka avoimesti nauroivat minulle? Nauratti jo itseänikin ja katosin välillä vessaan pakoon tilanteen epämukavuutta, emme kehdanneet kuitenkaan lähteä poiskaan. Kysyin vieressäni istuvalta mieheltä varovasti ketä kaikki nämä ihmiset olivat, ja hän kertoi olevansa osavaltion johtajistoa ja vastapäätä minua istuvan miehen olevan osavaltion suurimman johtajan. Mietin tilanteen absurdiutta ja pian miehet nousivatkin lähteäkseen pois, sotilaat nousivat taas tekemään kunniaa ja ohjasivat joukkion aseman läpi pois. Jäimme Pepen kanssa sotilaiden viereen viihtyisään toimistoon aina junan saapumiseen saakka ja naureskelimme sille, miten kummallisiin tilanteisiin sitä aina ajautuukaan.

Junamatka kesti yön yli aina seuraavaan aamupäivään saakka ja päivän koittaessa saavuimme New Jalpaigurin asemalle, josta nappasimme jaetun auton Darjeelingiin. Matka ylös vuoristoon oli verrattain mukava verrattuna moneen monituiseen kyytiin Pohjois-Intiassa ja saavuimme perille vajaan neljän tunnin kuluttua. Vaeltelimme kauemmas keskustasta etsimään vinkkien perusteella halvempaa majoitusta ja sellaisen löydettyämme lepäsimme hetken ja lähdimme syömään. Vietimme Darjeelingin vehreydessä viisi päivää, nauttien tunnelmasta ja retkeillen lähimaastossa. Mitä enemmän sitä tulee reissattua, sitä vähemmän on itsellä kiinnostusta turisti-kohteisiin ja nähtävyyksiin, sen sijaan miellyttävämpää on yrittää ymmärtää jotakin paikasta, tutustua paikallisiin, kokea ympäröivää luontoa ja luoda jonkinlainen ajatus paikan hengestä. Oikeastaan itse en mielelläni etenisi niin nopeasti paikasta toiseen, vaan antaisin aikaa, niin itselleni kuin paikallekin. Nyt kuitenkin reissaamme vapaalla aikataululla eteenpäin, joten enempää aikaa emme Darjeelingissä päättäneet viettää.

 Darjeeling on melkoinen turistikohde, hyvin kaunis ympäröivältä luonnoltaan mutta itse kaupunki ei itseäni erityisemmin viehättänyt esimerkiksi turistillisten Himachal Pradeshin kohteiden jäljiltä, monet paikat siellä ovat jotenkin sympaattisempia massaturismista huolimatta. Darjeeling on tunnettu teestään, jota alueella viljellään ja kaupunki kuuluu Länsi-Bengalin osavaltioon sijaiten 2100metrin korkeudessa Himalajan vuoristossa. Monelle tulee kaupungista mieleen myös kapea rautatie, joka on Unescon maailmanperintökohde ja joka tarjoaa kieltämättä huikaisevat näkymät Himalajalle. Jollei junamme New Jalpaiguriin olisi ollut myöhässä, olisimme ehtineet aamujunaan ja päässeet kokemaan tuon huikaisevan reitin itsekin, mutta myöhästymisestä johtuen tyydyimme ihastelemaan maisemia Jeepin takaikkunasta. Alueella on säännöllisesti mellakoita ja lakkoja, koska alueen ihmiset haluavat eroon Länsi-Bengalista ollessaan tyytymättömiä nykyiseen hallintoon. Lähtiessämme Darjeelingistä kohti Sikkimiä, paikalliset alkoivat taas lakkoilla ja mellakoida, kohtasimmekin mielenosoituksia ja ihmismassoja, autoja poltettiin ja kaikki kaupat ja ravintolat sulkivat ovensa. Tätä kuitenkin tapahtuu säännöllisesti jo useamman vuoden ajan, joten tilanne on elänyt pidemmän aikaa.

7.6. jatkoimme matkaamme kohti kauneudestaan tunnettua Sikkimin osavaltiota. Nappasimme jaetun taksin, joita kannattaa olla jonottomassa jo aikaisin aamulla, koska takseja on rajattu määrä ja sesongilla ne täyttyvät nopeasti eikä iltapäivällä autoja enää saa. Kesäkuussa sadekauden kolkutellessa, vuoristoalueilla on kuitenkin kovin turistisesonki intialaisten turistien keskuudessa; paikalliset pakenevat kuumuutta viileämmille alueille. Tämä ohjaa myös hintojen nousuun sen lisäksi että esimerkiksi majoitusta voi olla hankalaa löytää. Sikkimiin tarvitsee länsimaalaisena reissaajana luvan, joka on helppo hankkia vasta paikanpäältä Intiasta. Suomestakin luvan voi hankkia viisumin yhteydessä, mutta tiedossa pitäisi olla tarkat päivät alueelle matkustamiseen ja kukapa moisia voisi Suomesta käsin ennustaa. J Darjeelingistä lupa hoituu kahdella eri virastokäynnillä, intialaiseen tapaan verrattuna jopa melko jouhevasti sekä täysin ilmaiseksi.

Matka Sikkimin pääkaupunkiin Gangtokiin kesti nelisen tuntia ja majoituksen löytäminen intialaisten turistien täyttämässä kaupungissa oli sen verran kiven alla, että päädyimme kaupungin laitamille melkoisen etäälle kaikesta silti maksaen melkoisesti yli budjettimme. Koko Koillis-Intia on budjettireissaajalle selvästi kalliimpaa aluetta kuin muualla Intiassa, majoituksiltaan helposti jopa puolta kalliimpaa. Tähän kannattaa varautua mikäli tännepäin maailmaa päättää suunnata. Vietimme Gangtokissa vain pari päivää ennen kuin jatkoimme matkaamme kohti eteläistä ja läntistä Sikkimiä. Kiertelimme, tutustuimme ihmisiin sekä fiilistelimme ja opimme paljon uutta. Sikkim oli itsenäinen kuningaskunta vuoteen 1975 saakka, jolloin se liittyi osavaltiona Intiaan. Virallinen kieli Sikkimissä on nepalin kieli, pinta-alaltaan osavaltio on Intian toiseksi pienin ja asukasluvultaan (hieman yli puolimiljoonaa) Intian pienin. Tunnelmaltaan Sikkim on hyvin rauhallinen ja ystävällinen, Intiaan ensi kertaa matkaavan olisi varmasti helppoa sopeutua Sikkimiin leppoisaan elämänmenoon. Toisaalta osavaltiossa ei ole niinkään reppureissauskulttuuria, jonka takia matkustaminen paikasta toiseen, majoitus, jne. tulee helposti kalliimmaksi. Turismia paikasta kyllä löytyy ja paljon, mutta enemmän perinteisten turistien muodossa. Sadekauden ulkopuolella alueella olisi mahdollisuuksia hienoihin vaelluksiin. Reissasimme läpi etelää ja pysähdyimme Pellingiin useammaksi päiväksi. Olin tavannut Bodhgayassa miehen, Passangin, joka oli kotoisin Ravanglasta, Sikkimistä mutta asuu Bodhgayassa opettaen erään buddhalaisen luostarin lapsia. Passang antoi minulle ystävänsä Kesanglan puhelinnumeron ja tämä auttoikin meitä löytämään budjettihintaisen majoituksen omistamansa kaupan vierestä. Tutustuimme Kesanglaan ja tämän mieheen Kungaan ja he osoittautuivat sydämellisiksi Passangin tavoin. Reissatessa hienointa on tavata ihmisiä ja kerta toisensa jälkeen nähdä kuinka avuliaita ja ystävällisiä täysin tuntemattomat ihmiset voivatkaan toiselle kanssaeläjälle olla.

Pellingistä matkamme jatkui takaisin New Jalpaiguriin guesthousen omistajan kyydissä. Valtaosa paikallisista laittaa yritystensä ovet säppiin sadekauden ajaksi ja suuntaa kotiseuduilleen muutamaksi kuukaudeksi, kuten myös koko guesthousemme väki. Kaikki olivat kotoisin Länsi-Bengalista, joten suuntamme oli sama ja jaoimme edullisen kyydin kanssaan. Saavuttuamme asemalle tiedustelimme saman tien lippuja Assamin osavaltioon Guwahatin kaupunkiin, mutta kuten junilla paljon matkustettuaan odottaa saattaa, ei paikkalippuja saman päivän juniin ole toiveitakaan saada. Ostimme siis liput vailla paikkaa ja odottelimme laiturilla junan lähtöä konduktöörien toimiston edessä. Hieman ennen junan lähtöä menin muiden liputtomien lailla kyynärpäätaktiikalla keskustelemaan konnareiden kanssa josko ekstrapaikkaa irtoaisi, kuten tapana on. Pepe katseli kaukaa touhuamme vahtien reppujamme ja onnekseni olen oppinut etuilemaan paikalliseen tapaan ja sain ääneni kuuluville. Konnari lupasi tehdä parhaansa ja junan saapuessa juoksimme perässään toiselle laiturille, hän kävi läpi listaansa ja ihmiset tönivät ja tuuppivat minua yhä kauemmas. Onneksemme konnari muisti minut ja ihmismassan yli huusi minulle paikkamme ja vaunumme ja siirryimme junaan jättäen muut tuuppimaan toisiaan laiturille. Mikäli paikkaa ei olisi irronnut, voi junaan kuitenkin hypätä mutta yönsä saa viettää lattialla ulko-ovien vieressä tai mistä tyhjää tilaa löytääkään.

Asetuimme paikoillemme mutta pian saimmekin käskyn siirtyä toiseen vaunuun ja jaoimme yhden yläpedin puoliksi unen ollessa heikonlaista. Aamulla saavuimme Guwahatiin, Assamin pääkaupunkiin ja nappasimme riksan etsiessämme majoitusta. Kaikki majatalot ja hotellit eivät tarjoa majoitusta ulkomaalaisille laisinkaan, mutta löysimme sopivanhintaisen guesthousen johon majoituttuamme otimme pienet unet. Vietimme Guwahatissa useamman päivän, tutustuen taas erilaisen kaupungin ja erilaisen osavaltion tunnelmaan. Kävimme elokuvissa, vierailimme temppeleissä, asioin pankissa maksaen etukäteen vuokrani Mayapuriin, jonne muutan harjoittamaan ja opiskelemaan bhaktijoogaa Pepen suunnatessa elokuussa Suomeen sekä kiertelimme ja kaartelimme ympäri kaupunkia hoitaen myös käytännön asioita. Sain myös melkoisen allergisen reaktion joidenkin ötököiden puremista valtavien paukamien koristaessa kehoani. Eräänä aamuna heräsin aivan järkyttävään kutinaan kehollani ja pelästyin huultani; alahuuleeni oli turvonnut viinirypäleen kokoinen pallo joka vain jatkoi turpoamistaan. Oli vielä miltei aamuyö ja säikähdin suuresti koska kuuna päivänä huulessani ei ole ollut mitään, edes huuliherpestä. Googletin asiaa saamatta selkoa ja mietin että jokin oli varmasti pistänyt huuleeni ja allergisen taustani huomioiden olin ehkä saanut pistosta jonkinlaisen reaktion? Parin tunnin sisällä huuli alkoi kuitenkin rauhoittumaan ja turvotus laskemaan joten uskalsin vielä nukkua hetken ja herättyäni huuli oli jo miltei normaali. Iltaan mennessä turvotus oli täysin poissa ja uskalsin huokaista helpotuksesta. Kehollani olevat turvonneet paukamat kuitenkin muistuttivat minua olemassaolostaan vielä monta pitkää päivää. Eräs kavereistani Bodhgayassa on kotoisin Assamista ja hän antoi paljon vinkkejä tekemisen suhteen, kutsui myös kotikaupunkiinsa jossa veljensä voisi meitä houstata. Päätimme kuitenkin yhteistuumin Pepen kanssa matkan olevan turhan pitkä ja suuntasimme katseemme kohti Arunachal Pradeshin osavaltiota jota kaverini suositteli. Osavaltioon tarvitsee luvan, jonka saa netitse, mutta paikalliset kertoivat meille luvan onnistuvan myös osavaltioiden rajalta joten ostimme bussilipun Itanagariin ja muutaman päivän kuluttua hyppäsimme aamuvarhain Super Deluxe –bussiin… Bussi poikkesi perinteisistä paikallisbusseista lähinnä hieman parempien penkkiensä osalta mutta muutoin bussit olivat kyllä kaukaa kultaiselta kahdeksankymmentäluvulta, melkoisen kaukana luksuksesta. Kyyti oli kuoppaista ja epätasaista ja muistin miksi pidän junamatkustamisesta niin paljon enemmän Intiassa.

Illansuussa saavuimme Banderdewaan, Assamin ja Arunachalin rajalle ja bussin lipunmyyjä totesi meille meidän joutuvan hakemaan luvan toimistosta. Olimme ainoat länsimaalaiset kyydissä ja varmistimme vielä bussin odottavan meitä. Lähdettyämme sotilaiden osoittamaan suuntaan kauemmas rajasta bussi kaahasi vauhdilla pois rinkkamme kyydissään. Se niistä lupauksista, mietin tuohtuneena ja yritimme selvittää kuinka nopeasti pääsisimme bussin perään ettemme menettäisi matkatavaroitamme tyystin. Rajaa vartioivat sotilaat kertoivat meille että emme saa lupaa rajalta vaan olimme saaneet väärää informaatiota Assamissa. Meidän pitäisi pysähtyä Banderdewaan useammaksi päiväksi odottamaan nettiluvan valmistumista. Ja rinkkamme oli matkalla osavaltioon jonne emme saisi jatkaa ilman lupaa. Ketään ei tuntunut kiinnostavan ahdinkomme kunnes kauniisti kuvailtuna hieman itkin ja korotin ääntäni, jolloin poliisi puuttui asiaan ja monen mutkan kautta jäljitti matkatavaramme takaisin ja saattoi tämän naishenkilön miehineen vielä suosittelemaansa guesthouseen saakka. Loppu hyvin, kaikki hyvin ja jatkossa uskon taas vähemmän muiden tarinoita ja varmistan asiat itse. 

Päätimme ettemme jää odottamaan lupaa, vaan jatkamme matkaa hyvin nukutun yön jäljiltä kohti Dimapuria, Nagalandin osavaltiota. Seuraavana päivänä iltapäivästä hyppäsimme bussiin ja matkasimme taas Super Deluxe-bussilla yli yön kohti seuraavia seikkailuita. Aamulla saavuimme Dimapuriin, etsimme majoitusta ja löydettyämme sopivan lepäilimme ja keräilimme voimia pari päivää. Tiivis reissaaminen vie veronsa ja etenkin kaltaiselleni erityisen herkälle introvertille kuormitus on monesti liiallista, jolloin reissaamisen aikataulun avoimuus ja vapaus on tärkeää jotta voin tarpeen tullen pysähtyä ja ladata akkujani jaksaakseni ja nauttiakseni taas. Rustailen tätäkin aihetta sivuten seuraavaa postausta liittyen kaikkeen, mitä olen tässä maassa oppinut ja siihen, miten erityisherkkänä kaaoksen keskellä ja aistien ylikuormittuessa pärjää. 

Perjantaina 23.6. tapasin Dimapurissa ystävämme kolmen vuoden takaa; reissatessamme vuonna 2014 tapasimme Srinagarissa, Kashmirissa Nagalandista kotoisin olevan nuoren journalistinaisen Athen kummisetänsä kanssa. Majoituimme samassa asuntoveneessä toisella kaupungin kuuluisista järvistä, Nageen –järvellä ja muistan edelleen kiinnostavat iltaiset keskustelumme tähtitaivaan alla veneen kannella, moskeija-huutojen kaikuessa taustalla. Olemme pitäneet vuosien varrella yhteyttä ja vihdoin pääsimme tapaamaan taas! Athe saapui ystävänsä kanssa Dimapuriin Kohimasta, jossa he asuvat ja suuntasimme yhdessä Nagalandin muotiviikoille, Nagaland Fashion Week –tapahtumaan. Kuten arvata saattaa, en ole erityisemmin kohderyhmää ja oloni reissaajana likaisissa sandaaleissani ja perinteisissä intialaisissa vaatteissa ei ollut aivan joukkoonkuuluva modernien, tyylikkäiden ihmisten keskellä. Kimaltelevia koruja, korkeita korkoja, ulkomuotoon koottua vaikutusvaltaa ja suhteita. Ja sitten minä, läpsytellen revenneissä varvassandaaleissani pitkin punaista mattoa. Vanha punkkari sisälläni heräsi eloon ja en antanut ilmiselvän vaikuttaa iltaani mitenkään, vaan leveästi hymyillen otin kaiken irti illasta. En ole eläessäni käynyt yhdessäkään muotinäytöksessä, mutta jos jossakin niin täällä voisin kuvitella esteetikon minussa nauttivan kokemastani ja oikeassa olinkin! Esteetikkona en kerta kaikkiaan inspiroidu esimerkiksi Suomessa mistään mitä näen ketjukauppojen ikkunoissa tai mainoksissa, tosin en niille kauheasti altistukaan koska en liikkeissä vieraile. Viimeksi astuin Zaraan ja Gina Tricot –myymälään tavatessani vanhoja lukiokavereitani ennen Intiaan lähtöäni Helsingissä. Oloni oli kuin avaruusoliolla maan päällä ja hihittelin sisäisesti kokemukselleni samanaikaisesti uupuessani musiikin, valojen, äänimaailman ja huonon ilman yhdistelmästä muistaessani haukotusten lomassa miksi en moisissa paikoissa kertakaikkiaan käy useiden muiden syiden lisäksi (kuten se, että vaatteet ovat tylsiä, värittömiä, hikipajoissa tehtyjä, joku toinen on päättänyt puolestani että minun tulisi pitää siitä juuri nyt ja muotimaailman ideologian mukaisesti vaatteet eivät tietenkään kestä aikaa, koska uusi sesonki -> uudet mallistot, massat pitää saada kuluttamaan lisää, lisää..). Mutta vaatteet Nagalandissa! Etnisiä kuoseja yhdistettyinä moderneihin asuihin ja leikkauksiin, perinteisempiä vaatteita ja heimo-vaikutteita. Musiikki-esiintyjiä höystettynä seuralaisteni kertomuksilla muoti- ja musiikkimaailmasta osavaltiossa – illasta muodostuikin erittäin mielenkiintoinen ja opettavainen. 

Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa Athen kyydillä kohti Kohimaa, lähdimme jo viiden maissa aamulla koska suuntaisimme saman tien saavuttuamme vaellukselle erään järjestön kasaaman porukan mukana. Matka Kohimaan ei ole pitkä, mutta teiden vuoksi vie hyvälläkin säällä vähintään kaksi ja puoli tuntia. Matkasimme kuitenkin miltei tunnin enemmän ja saavuttuamme söimme nopeasti katukojusta samosat, heitimme rinkkamme ja ylimääräiset tavaramme Athen kotiin ja kävelimme muutaman korttelin päähän tapaamaan loput ryhmästämme. Kenei, ryhmän johtaja ja SpeakGuru –järjestön perustaja esitteli meille porukkaa ja kertoi hieman järjestön toiminnasta. Järjestö auttaa niin syöpää sairastavia lapsia kuin muita hädänalaisia lapsia sekä auttaa suojelemaan osavaltion lintua keräten rahaa erilaisin tempauksin ja erilaisia väyliä pitkin. Kenei on kotoisin Kohimasta mutta asuu Singaporessa, ja vaelluksen tiimoilta eräät singaporelaiset yritykset olivat luvanneet lahjoittaa rahaa järjestölle, mikäli suorittaisimme vaelluksen kaikkinensa. Osana vaellusta keräsimme myös roskia luonnosta ja autoimme siistimään retkeilijöiden suosiossa olevaa Dzukou –laakson aluetta. Valokuvia otettiin tiiviisti ja kokemuksiamme myös videoitiin, suomalaisina vieraina saimme kertoa kokemuksemme videolle ja meidän osallistumistamme kovasti erikseen kiiteltiin. En sitten tiedä mitä lisäarvoa tuo meidän mukana tarpomisemme toi, mutta meille vaellus oli ikimuistoinen.

Vaelsimme juhannusviikonloppuna kolmisenkymmentä kilometriä mutaisilla poluilla, sateisessa vuoristomaisemassa. Maisemat olivat uskomattoman kauniita ja vaikka Himalajalla olemmekin vaeltaneet, nämä maisemat olivat silti henkeä salpaavia. Emme nousseet 2500 metriä korkeammalle, joten korkeuseroista johtuvia haasteita ei vaelluksella koitunut, mutta edellisen yön neljän tunnin unet, kuoppainen miltei neljän tunnin automatka sekä töyssyinen tunnin automatka vaelluksen aloituspaikalle veivät hieman veroansa ja saavuttuamme yöpymispaikalle otimme pienet päiväunet ennen illallisen kokkaamista. Seuraavana päivänä jatkoimme alas laaksoon, jossa söimme lounaan ja kiipesimme takaisin ylös ja jatkoimme matkaa takaisinpäin. Kiittelimme Keneitä ja ryhmää mahdollisuudesta osallistua ja seuraavana yönä uni maittoikin varsin makoisasti.

Vietimme viikon Athen ja perheensä luona Nagalandissa oppien paljon osavaltion historiasta, levottomuuksista, heimoista ja perinteistä sekä elämästä, joka on kovin erilaista kuin muualla Intiassa. Suomen ulkoministeriö ei suosita matkustettavan koilliseen Intiaan laisinkaan, johtuen levottomuuksista ja väkivaltaisuuksista joita aina toisinaan alueella ilmenee. Paikalliset tuntuvat aina hämmästelevän näitä ohjeita, minne ikinä matkustammekaan. Viimeksi ollessamme Kashmirissa (jonne ei suositella matkustettavan Kashmirin konfliktin takia) toista kertaa vuonna 2014, paikalliset myös vähättelivät alueen vaarallisuutta, mutta kuukausi lähtömme jälkeen alueella oli taas aseellisia yhteenottoja, joissa kuoli 17 ihmistä. Tilanteilla on siis aina kaksi puolta, eivätkä ulkoministeriön suositukset tietenkään täysin vailla pohjaa ole. Mutta yleinen ilmapiiri Nagalandissa on erittäin rauhallinen ja turvallinen ja paikallisten kertoman mukaan rikoksia yms. tapahtuu osavaltiossa selkeästi vähemmän kuin muualla Intiassa. En ole tarkistanut asianlaitaa, joten en ota tähän enempää kantaa.

Nagaland on jo pitkään halunnut itsenäistyä omaksi valtiokseen, ja Nagalandissa onkin oma kansallinen vastarintaliike Naga National Council, jota Intian valtio pitää kapinallisina. Nagat itse eivät koe asiaa näin, vaan kokevat heidän ajavan omaa etuaan enemmän kuin Intian armeijan, joka vahvasti näkyvillä osavaltiossa on. NNC:tä kutsutaan myös nimellä Underground ja heitä vastaan taistellakseen Intian armeija on tehnyt paljon tuhoa osavaltiossa. He ovat tuhonneet ja polttaneet paljon Nagojen alkuperäiskyliä, esimerkiksi Athen kotikylän Zhavamen on Intian armeija polttanut viisi kertaa maan tasalle. Armeija on kiertänyt tuhoamassa kyliä raiskaten tuhansia naisia kuten Athen serkun, jolla on nykyään pieni lapsi, isänään Intialaista armeijaa edustava raiskaaja. Sodankäynti on kyllä aina vahvan sosiaalisen omantunnon omaavan ihmisen silmissä niin järjetöntä kuin olla voi; viattomien elämien tuhoamista, väkivaltaa ja raiskaamista poliittisen edun nimissä. Mutta Nagalandin kohdalla Intian silmissä ongelma on NNC ja Nagojen itsenäisyyspyrkimykset, armeija tietenkin on tahraton ja hyvällä asialla ja turvattomaksi osavaltion tekee kapinallisjoukkiona tunnettu NNC. Tästä asiasta paikalliset ovat erittäin suuresti eri mieltä ja kertovat ettei valtio halua tukea osavaltiota ja esimerkiksi kasvattaa turismia paikkaan jottei turismi Pohjois-Intiassa kärsisi tulojen suuntautuessa koilliseen. En osaa vähäisen tietoni pohjalta ottaa asiaan kantaa, kerron vain asiat kuten olen ne kuullut. Erittäin avartavaa joka tapauksessa saada erilaista näkökulmaa asiaan kuin yleinen tieto antaa ymmärtää. Mutta sen tiedän, että ystäväni kotikylän ja serkun kohtalo ovat ainakin totisinta totta eikä taustalla totisesti ole kapinallisjoukko vaan yleisesti Intian kansan luottamusta edustava taho. Tietolähteenäni on vielä paikallinen osavaltion mediassa työskentelevä journalisti, joten uskoisin ainakin hänen ymmärtävän asioista hivenen tavantallaajaa enemmän. Asia kiinnostaa minua sen verran, että aion paneutua siihen ehtiessäni hieman suuremmalla panostuksella.

Nagaland on tunnettu heimo-kulttuuristaan, osavaltiossa on 16 suurinta alkuperäisheimoa, joiden lisäksi on erilaisia alaheimoja. Athe edustaa yhtä suurimmista, Chakhesang –heimoa, kuten kylänsä Zhavamen yli 3000 muutakin asukasta. Zhavame sijaitsee Kohimasta noin 3,5 tunnin ajomatkan päässä ja pääelinkeinona kylässä on maanviljely. Aikanaan heimot ovat sotineet paljon ja Nagat tunnetaankin kovina ja voimakkaina sotureina ympäri Intiaa. Athen äiti Nesju on 72 –vuotias, mutta yhä viljelee riisiä, kaalia ja monia lehtivihreitä kasviksia, perunaa, valkosipulia, banaaneja ja on ehtinyt viljellä kahviakin. Päivänsä kuluvat pelloilla kovaa työtä tehden. Athen isä on kuollut yli kymmenen vuotta sitten, mutta hän oli pappi paikallisessa seurakunnassa ja Athen nuorin veli  Dhakru jatkaa isänsä perintöä käytyään raamattukoulun, hän työskentelee koti-evankelistana kylässä vaikka onkin vasta 23 –vuotias. Nagalandin pääuskonto on kristinusko, aiemmin kansalla oli oma luonnonuskontonsa jota osassa kylistä vielä noudatetaan, mutta englantilaisten tuotua uskontonsa ja tapansa suuressa osassa aluetta vanhat perinteet ovat jääneet unholaan kristinuskon alta… Osa kyläläisistä ei esimerkiksi halua koteihinsa heimotunnuksia yms. perinteistä koska ne eivät ole osa kristinuskoa.

Kävimme ystäväni kanssa mielenkiintoisia keskusteluja uskonnosta ylipäätään, kumpikin meistä omaa hyvin avaran katsannon kaikkia uskontoja kohtaan, joka kenties kumpuaa yleisestä kiinnostuksesta ja ymmärryksestä ”oman jengin” ulkopuolelle. Athen sukulaisissa on hyvin vahvasti uskonnollisia saarnamiehiä, jotka tuomitsevat muut uskonnot täysin. Itsekin olen vastaavaa kokenut, kaukaisempien äitini puoleisten sukulaisten taholta. He olivat hyvin huolissaan aloittaessani aikanaan joogan ja opiskeltuani asiaa lisää ymmärrän huolensa joutumisestani vääräuskoisena kadotukseen kuten Raamattu opettaa (myöhemmin joogan parissa olen törmännyt tähän useamman kerran kristittyjen taholta, ehkäpä minusta sitten tulee kummitus J). Luin yläasteella uskonnottomana Raamatun ja kiinnostukseni uskontoihin on aina ollut suurta, vaikka mielsin itseni kyseenalaistavaksi ajattelijaksi ja siten loogisesti uskonnottomaksi koko teini-ikäni ja pitkälle aikuisuuteen. Nykyään minua hymyilyttää miettiessäni itseäni aiemmin, luulin niin kovin tietäväni jotakin asiasta, josta minulla ei ollut mitään käytännön kokemusta (=ymmärrystä). Ei kirjoja pohtimalla, älyllisellä tasolla pysymällä, voi uskontoa ymmärtääkään, ennen kuin omakohtaiset kokemukset vievät polulle suuntaan tai toiseen. Nykyään harjoitan uskonnollisesti tunnustuksellista joogaa, bhaktijoogaa, ja opiskelenkin enemmän toisenlaista pyhää kirjaa, Bhagavad Gitaa. Käytännössä tämä siis tarkoittaa että tunnustan hindulaisuutta. Kirjoittanen polustani joskus lisää. 

Uskon että erilaiset kokemukset ja kysymykset, erilaiset kulttuuriset kontekstit ja erilaiset näkemykset ohjaavat meitä erilaisten harjoitusten tai erilaisten uskontojen pariin. Ja mielestäni tämä kulkee käsi kädessä elämän kanssa niin kauniisti; ei yksi asia toimi kaikille eikä tarvitsekaan. Toinen löytää henkisen kotinsa toisaalta kuin minä, ja minä olen iloinen hänen puolestaan. Athe jakaa paljon samoja ajatuksia kanssani ja valvoimmekin pitkälle yöhön keskustellen Jumalasta, Raamatun opetuksista, hindulaisuudesta ja buddhalaisuudesta. Pohdimme kristinuskon asemaa Nagalandissa, ja kerroin hänelle kuinka paljon arvostan koko perheensä osoittamaa ystävällisyyttä ja avuliaisuutta meitä tuntemattomia kohtaan. Myötätunto, toisten auttaminen ja kotinsa tarjoaminen vieraalle – luulen että he joka tapauksessa ovat ymmärtäneet jotain oleellista uskontonsa opetuksista. Teot kertovat niin paljon enemmän kuin sanat, mietin viimeksi viime kesänä Helsingin keskustassa viettäessämme Krishna –liikkeen Ratha Yatra –katufestivaalia, jota eräs kristillinen herätysliike halusi sabotoida megafoneineen huutelemalla kaikenlaisia ilkeämielisiä kommentteja hyväntuulisten Hare Krishna –mantraa laulavien ihmisten päälle. Toinen ryhmä täynnä rakkautta ja iloa, toinen täynnä pelkoa ja vihaa? Kaikki polut johtavat jonnekin ja teot kertonevat niin paljon enemmän ymmärryksestä ja oivalluksesta kuin sanahelinä megafonissa tai se, mihin muotoon harjoitus on puettu.

Aika Nagalandissa oli antoisinta reissullamme Koillis-Intiassa, ihmisten vilpittömyys ja ystävällisyys, erilainen kulttuuri ja kokemukset saavat meidät varmasti palaamaan takaisin.  Suunnittelimme jo rakentavamme saunan yhdessä Athen kylään, lämpötila laskee miinuksen puolelle talvisin ja talot ovat erittäin yksinkertaisia kuten koko elämä kylässä. Ainoa asia mistä en Nagalandissa pitänyt, on eläinten laaja käyttö ruokana verrattuna muuhun Intiaan. Koska Nagat ovat kristittyjä eivätkä hinduja tai buddhalaisia, liha maistuu kaikissa muodoissaan ja eläimiä näkee paljon katukaupoissa odottamassa kuolemaansa tai roikkumassa ruhoina valmiina pilkottavaksi. Kasvisruokaa ei ole yhtä helppo löytää kuin melkein missä tahansa muualla Intiassa, jossa on miltei oletus syödä kasvisruokaa, paikasta riippuen. Palkokasveja ei ole totuttu käyttämään, koska kasvisten ja riisin lisäksi lautaselta löytyy aina tyypillisesti lihaa. Kaduilla myydään totuttujen eläinten lisäksi myös sammakoita ja isoja jauhomatoja joita voi ostaa pussiin, viedä kotiin ja valmistaa ruoaksi. Ruokahaluni hieman laski Nagalandissa näiden syiden vuoksi, kasvisruokakin alkoi etoa koska ajatuksissa oli kokoajan tuo kärsimys, joka toki länsimaissakin ympärillämme velloo ja sitä vastaan valinnoillani toimin, mutta joka Intian kaltaisessa maassa tulee aina astetta verran lähemmäs paikassa jossa eläimiä laajalti hyödynnetään. Ravintolat, jotka valmistavat myös liharuokia eli miltei kaikki ravintolat, eivät houkuta syömään myöskään kasvisruokaa koska en voi olla ajattelematta ruokaan kenties vahingossa päätyviä kärsimyksen täyteisen elämän eläneiden eläinten kehonosia. Ainoat vatsaongelmani Intiassa tällä erää sainkin Nagalandissa erään ulkona syönnin seurauksena, ja epäilen syyksi juuri mainitsemaani. Yhden yön ja päivän verran istuin toiletissa ja kärsin kuumeesta. Ruokahaluni on ollut sen koommin hieman kateissa.

Jatkoimme matkaamme Nagalandista takaisin Guwahatiin, Assamiin, ja täältä tiemme vie 31 tunnin junamatkan jälkeen Delhin kautta Kathmanduun, Nepaliin, jossa edessämme on luultavasti hieman pidempää vaellusta.  Olen äärimmäisen kiitollinen kaikesta, mitä olemme saaneet täällä koillisessa Intiassa oppia ja kokea. Eilen juuri vietimme antoisan illan guesthousemme omistajan kanssa, keskustellen Suomesta ja koulutuksen tasosta kotimaassamme. Huomaan kertovani Suomesta todella positiivista ja edistyksellistä kuvaa eteenpäin minne menenkin ja tottahan moni asia onkin verrattuna tänne Intiaan. Vaikka itse koen niin monta asiaa Intiassa itselleni läheisemmäksi, tiedän sen olevan osan totuutta ja mahdollista lähtökohdistani johtuen, kuten aiemminkin olen kirjoittanut. Tosin Suomen henkistä ilmapiiriä en täällä ollessani totisesti kaipaakaan. Mietin miksi minun on niin helppo täällä tuntea kuuluvani joukkoon ja sattumalta luin erään reissaajan blogia, jossa hän kirjoitti erilaisista reissaajista. Hän kirjoitti maailmanvalloittaja-reissaajista, joita esimerkiksi massaturismi-kohteet kuten Rishikesh ovat täynnä. Hän puki sanoiksi sen mitä olen pitkään pohtinut; monet reissaajat, etenkin nuoremmat, tulevat Intiaan tai muihin kehittyviin maihin omien elämystensä perässä. Omat elämykset ja kokemukset ovat heille suuremmassa arvossa kuin paikallisten tapojen ymmärtäminen ja oppiminen, loppujen lopuksi he tulevat tänne melko itsekkäistä lähtökohdista jolloin paikallisia tulee helposti tallottua tietyllä tapaa jalkoihinsa. Ajatusmaailmassa paikalliset ovat olemassa ”minun unelmaani varten, mahdollistamassa tätä minun elämääni”. Olen kohdannut heitä paljon, jopa joogankin parissa juurikin Rishikeshissä. En erityisemmin pidä kyseisestä paikasta juuri siitä syystä, että länsimaalaiset ovat ikään kuin omineet koko paikan itselleen, mutta paikasta löytyy kuitenkin paljon hyvää; kaiken kaupallisen joogatarjonnan keskellä kaupungissa on autenttisiakin ashrameita ja loistavia opettajia. Monet joogan vuoksi Rishikeshiin päätyvät ovat kenties enemmän kiinnostuneita joogan pinnallisemmasta, fyysisestä ulottuvuudesta, ja Rishikesh niin länsimaalaistuneena on helppo paikka tulla harjoittamaan. Paikka on täynnä länsimaisia kulkien länsimaisissa, kireissä ja paljastavissa vaatteissaan, piittaamatta paikallisesta kulttuurista. Osa pulahtaa Gangesiinkin, Pyhään Veteen, jopa bikineissä ottaen aurinkoa rannalla kuin millä tahansa turistirannalla. Mietin vain mielessäni miksi tulla Intiaan jos haluaa vain jumpata bikineissään, eikö voisi mennä sitten jonnekin muualle, vaihtoehtoja kun kyllä joogasta rusinat pullasta –poimiville löytyisi ympäri maailmaa? Miksi tulla tradition äärelle jos ei ole valmis kunnioittamaan perinteitä ja oppimaan? J Länkkärit juovat alkoholia, polttavat tupakkaa ja heitä varten tietyt ravintolat tarjoilevat esimerkiksi kananmuna –aterioita, vaikka alkoholi ja eläintuotteet on Rishikeshissä kielletty. Tästä syystä tietenkin osa ashrameistakin on vain ashrameiksi naamioituneita bisneksiä, guesthouseja joihin liimataan päälle henkinen ulottuvuus, ja asiakas hyväuskoisena maksaa suurempaa hintaa kuin hotellissa konsanaan. Tietenkin hintaa kutsutaan lahjoitukseksi vaikka raha valuukin myhäilevän hotellinpitäjän taskuun.

Rishikesh joogaturisteineen on vain yksi esimerkki, mutta näitä maailmanvalloittaja-reissaajia olen kohdannut ympäri Intiaa; erään kerran junassa Varanasissa tapaamani latvialainen mies oli pöyristynyt koska kukaan ei Intiassa tiedä missä Latvia on, ja hän haluaa opettaa paikallisille hieman maantietoa! Mietin äimistyneenä eikö mies todellakaan ymmärrä missä hän on ja eikö hänellä ole hitustakaan herkkyyttä aistiakseen ympäristöään tai hitustakaan ystävällisyyttä ympäröiviä ihmisiä kohtaan. Monet maailmanvalloittajat haluavatkin tulla ja kertoa paikallisille miten asiat tulisi tehdä, talloen kenties heidän tapojensa päälle, kunnioittamatta perinteitä ja ihmisiä paikan päällä.

Reissaajahan minäkin täällä olen enkä väitä olevani sen kummempi kuin kukaan muu, olen tehnyt virheitä ja toiminut hölmösti, olen aina toisinaan, muutaman kuukauden välein, hermostunut paikallisiin tapoihin (Ihan vain viittaamatta mihinkään haluan sanoa kiitoksen Suomelle siitä että kaikki osaavat jonottaa :D <3), mutta alusta saakka olen halunnut ymmärtää. Alussa se toki on hankalampaa mutta se muuttuu helpommaksi ajan myötä, sillä tahto ja kunnioitus ja aito halu ovat olleet läsnä. Ja luulen että tietty nöyryys on syynä siihen, miksi paikalliset tuntuvat suhtautuvan siten kuten suhtautuvat. Toisaalta kontakti paikalliseen kulttuuriin ja paikallisiin ihmisiin alusta asti luo lisää herkkyyttä, jos tänne marssisi vain reteästi, tietämättä mitään tavoista ja kulttuurista, kokemuksia vailla, luultavasti sujahtaisi helposti tuohon maailmanvalloittaja-reissaajan rooliin.

Kiitos Koillis-Intia tältä erää, matkamme jatkuu pian mutta tulemme varmasti takaisin. Kiitollisena jatkamme kohti uusia tuulia. <3