Aurinko luo varjonsa rakennuksen seinään ja hakeudun
katoksen alle piiloon kuumuudelta. Lapset leikkivät kadulla pelaten krikettiä
itse kyhäilemällään mailalla ja jostain löytämällään pallolla, naapuruston koira
juoksee seassa jahdaten palloa. Lauma kanoja ylittää tietä moottoripyörän
töötätessä ja jostain kävelee vuohi pysähtyen keskelle katua saaden aikaan suuremman
kakofonian autojen taistellessa tilastaan kapealla väylällä. Lapset antavat
tilaa liikenteelle ja juoksevat pian toisaalle kaupan omistajan hätistäessä
heitä pois liikenteen seasta. Kaupan omistaja seisoo kadulla katsellen päivän
kulkua, paita käärittynä vatsan päälle, vatsan pullottaessa auringon alla. Hän
sylkäisee punaista purutupakkamassaa maahan jättäen jälkensä talon seinään, jo
valmiiksi jätteiden ja syljen tahraamaan. Naapuri kuuntelee radiosta muutaman
vuoden takaisia bollywood –hittejä laulaen epävireisesti mukana keskustellen
välillä vaimonsa kanssa huutaen musiikin yli, vaimon ollessa talon katolla
ripustamassa pyykkejä narulle auringon kuivatettavaksi. Jostain tulee mies kärryineen
myyden vihanneksiaan, huudellen ihmisille päivän tarjouksia. Paikallisbussi
yrittää oikaista kapean kadun kautta jämähtäen kapeimpaan kohtaan, ihmisten
kerääntyessä ympärille huutelemaan ohjeita ja taivastelemaan kuskin toimintaa.
Samaan aikaan useampi moottoripyörä väkisin oikaisee seinän vierestä
malttamatta odottaa vuoroaan.
Huomaan kadun reunassa miehen myymässä valmiiksi kuorittuja
ananaksia ja ostan yhden, löydän tyhjän muovituolin muutaman metrin päästä
rautakaupan edestä ja istun alas nauttimaan mehukasta hedelmääni. Rautakaupan
vieressä toisella puolen on pieni hitsaamo, josta kantautuvat äänet sekoittuvat
ympäröivään meluun saumattomasti. Suljen silmäni ja hengitän. Ilma on pölystä
sakea ja haistan selvästi viemärin ja jätteiden tuoksun, mutta hymyilen
mielessäni ja palaan mielessäni kauas kymmenen vuoden taakse. Mietin matkaani
tähän päivään saakka ja kiitän elämää kaikesta siitä mitä olen saanut kokea ja
polusta jolle se on minut kuljettanut.
En olisi kymmenen vuotta sitten voinut kuvitellakaan eläväni
niin rikasta ja värikästä elämää kuin nykyään saan elää. Olen ollut ikäni
introvertti ja aisteiltani hyvin herkkä, kaipaan äärettömän paljon omaa tilaa,
yksinoloa, tyhjyyttä, hiljaisuutta sekä aikaa reflektoida. Olen ollut enemmän
tarkkailija ja sivustaseuraaja aistien kaikkea ympärilläni; sen mitä muut
tuntevat, muutoksia energioissa, missä seurassa intuitiivisesti viihdyn ja
missä en, ihmisten aikeita ja pyrkimyksiä. Lapsesta saakka tämä sai minut
enemmän varautuneeksi ja hämmentyneeksi, kesti kauan ennen kuin opin
ymmärtämään herkkyyttäni lahjana ja kokemaan kiitollisuutta siitä, mistä joskus
halusin jopa eroon. Tie tähän oli tietenkin pitkä ja kivinen kuten useimmilla
jotka kokevat elämää äärettömän syvästi. Minua ei ole koskaan kiinnostanut
pysyä pinnalla vaan sukeltaa syvälle sinne missä kaikki mielenkiintoinen
piilee. Toki kepeydellä on elämässä merkittävä paikkansa tasapainottamassa
syviä aatoksia mutta vailla sisältöä ja syvyyttä mielenkiintoni hupenee hyvin
nopeasti.
Hymyilen paljon arjessani, milteipä aina. Ja hymyni, se
kumpuaa suoraan sydämestäni ja siitä lahjasta jonka koin saavani masennuksen
jälkeen; kyvyn elää tätä elämää aistien, tuntien ja nauttien syvemmin kuin
koskaan. Joskus muinoin olen myös hymyillyt paljon mutta hymyni on ollut täynnä
yritystä ilman sisältöä. Vasta uskaltaessani kohdata elämän synkemmän puolen
vailla odotuksia, antaessani kaiken tapahtua ja uskaltaessani myöntää itsessäni
kaiken vähemmän kauniin, vasta hylätessäni odotukset siitä mitä elämän tulisi
olla, vasta sitten ymmärsin. Ymmärsin
miltä tuntuu hymyillä suoraan sydämestä, kun hymy vain on ja heijastaa. Kun
hymy on hymy, mutta jotakin paljon enemmän. Täynnä kiitollisuutta kohti elämää.
Upotan hampaani taas mehukkaaseen ananakseen ja eläydyn
hetkeen joka solullani, maistan makeuden jälkeisen pienen kirpeyden hedelmän
sulaessa suuhuni, sen virkistävän vaikutuksen niellessäni pureskelemani
palasen. Lempihedelmäni tuoksu on huumaava ja sormeni sokerisen nesteen
tahmaamat. Nautin tuosta yksinkertaisesti hedelmästä hetken, nautin sen
energisoivasta väristä ja ajatuksissani hiekkarannoille vievistä mielikuvista.
Syötyäni nuolen sormeni puhtaaksi ja palaan tähän hetkeen. Kieltäni hieman
kipristelee hedelmän happoisuus ja huuhtelen suuni vedellä. Mietin miten
siunattu olenkaan saadessani niin suurta nautintoa niin pienestä asiasta.
Kuinka kykyni aistia ja havainnoida tuo minulle niin paljon iloa ja nautintoa
ja kuinka iloinen olenkaan käännettyäni muinoin herkkyyteni vahvuudekseni.
Melu ympärilläni on yhä läsnä, aivan kuten minäkin. Keskimäärin
läpi koko elämäni voimakkaat ja korkeat äänet, äänien sekamelska, kimeät äänet
ja esimerkiksi korkea puheensorina ovat saaneet minut uupumaan. Kymmenen vuoden
meditaation harjoittaminen on ollut avainasemassa siihen, että elän
nykyisenlaista elämää sietäen ääniä ja elämää aivan erilailla kuin ennen. Olen
ymmärtänyt vuosia sitten olevani erityisherkkä ja netissä asiaa kuvaillaankin
seuraavalla tavalla;
Erityisherkillä
ihmisillä (Highly Sensitive Person, HSP) on tavallista herkemmin reagoiva
ja aistiärsykkeitä tarkasti ja syvällisesti prosessoiva hermojärjestelmä.
Kyseessä on synnynnäinen, normaali psykofyysinen ominaisuus, jota esiintyy
eriasteisena noin 15 - 20 prosentilla ihmisistä.
Tieteellisissä yhteyksissä erityisherkkyydestä käytetään termiä
"sensory processing sensitivity", suomennettuna "aistitiedon
käsittelyn herkkyys" (termin suomennos: Elaine N. Aron: Erityisherkkä
ihminen).
Yksinkertaistettuna
esimerkkinä voisi sanoa, että erityisherkän ihmisen näkökyky ei ole
parempi kuin muilla, mutta hän huomaa enemmän ja analysoi huomioitaan
tarkasti - sekä tietoisesti että tiedostamattaan. Erityisherkän
hermojärjestelmä ja keho saattavat olla jatkuvassa hälytystilassa
aistiärsykekuormituksesta johtuen.
Aivokuvantamistutkimuksissa
erityisherkillä ihmisillä on havaittu voimakkaampaa aktiivisuuden
lisääntymistä aivosaarekkeessa (insula, tietoisuuden keskus,
jossa yhdistyvät tieto ihmisen sisäisestä tilasta, tunteista, ruumiin
tuntemuksista sekä ulkoisista tapahtumista) sekä peilisolujärjestelmässä.
Tutkimuksissa on selvinnyt myös se, että ei-erityisherkkiin verrattuna
erityisherkkien aivoissa havaintoja yksityiskohtaisesti käsittelevät
alueet aktivoituivat voimakkaammin.
Lisäksi
erityisherkillä on tutkimuksissa todettu geenimuunnoksia, jotka
vaikuttavat serotoniinin sekä dopamiinin erittymiseen (lähde
Elaine Aron, Erityisherkkä ihminen). Erityisherkät reagoivat huomattavan
herkästi myös esim. hormonitasojen vaihteluun.
Yhteistä kaikille
erityisherkille on vain
- aistiärsykkeiden ja -tiedon syvällinen
prosessointi (tietoinen
ja tiedostamaton)
- kuormittumisalttius (ylivireys, ylikuormitus)
- tunne-elämän voimakkuus, emotionaalinen
reaktiivisuus (tunteiden
ja tuntemusten voimakas kokeminen)
- tarkka havainnointikyky (vivahteet, yksityiskohdat,
kokonaisuus).
(Elaine Aron)
Mielestäni on erittäin mielenkiintoista kuinka tietyt
ominaisuudet, kuten introverttiys ja erityisherkkyys, antavat monelle turvallisen
lokeron jonne asettautua ja josta ei enää kannatakaan yrittää kurkottautua
kohti asioita jotka ovat hankalia tai kuormittavia. Toki tämä voi luoda
hetkellisen helpotuksen tunteen pysyessä mukavuusalueella mutta kuten olen
omalla matkallani saanut huomata, on ihan mahdollista venyttää rajoja
melkoisestikin helpottaen täten omaa elämäänsä huomattavasti. Toki tietyt asiat
ovat ja pysyvät, kuten se että hermojärjestelmä kuormittuu ja ylipäätään
introverttinä sosiaalinen aktiivisuus vaatii vastapainokseen huomattavaa
yksinoloa. Mutta ilman tietoista itseni kanssa työskentelyä, vuosien
itsetutkiskelua ja kymmenen vuoden meditaatioharjoitusta, en varmasti kykenisi
elämään nykyisenlaista elämää;
Työskentelen ihmisten parissa ja ohjaustyössä ihmisten
edessä, sopeudun työyhteisöstä toiseen nykyisillä valinnoillani
elämäntilanteeni muuttuessa usein. Matkustan erilaisiin paikkoihin, kohtaan
jatkuvalla syötöllä uusia ihmisiä ja uusia tilanteita. Asuinpaikkani on
muuttunut viimeisten vuosien aikana tiheään ja olen elänyt lukuisissa erilaisissa
ympäristöissä erilaisine energioineen. Mitä ihmettä, on minulta moni
kysynytkin, ethän sinä voi olla introvertti? Ihmisten käsitykset ovat monesti
hieman vanhentuneita vaikka nykytiedonkin valossa harva meistä pysyy samalla
sektorilla läpi elämäänsä, vaan elämänkokemus, ikä, elämäntilanteet jne. vaikuttavat
siihen missä matkaamme introvertti – ekstrovertti – viidakossa. Mitä enemmän
olen henkisesti harjoittanut ja tullut tutuksi itseni kanssa, sitä helpommaksi
koko elämä on muuttunut. Kyllä, olen puhtaasti introvertti, viihdyn parhaiten
yksin enkä välitä turhanpäiväisestä täyteseurasta mutta aidot, syvälliset
kohtaamiset sen sijaan antavat minulle energiaa (harkituissa määrin). Nautin
silti ihmisten kanssa työskentelemisestä äärettömän paljon koska
lähtökohtaisesti olen kiinnostunut ihmisistä yhtä paljon kuin asioista. Näin
ollen kokemuksen ja tietoisen harjoittamisen myötä rajani ovat venyneet ja
ihmisten kanssa toimiminen on minulle hyvin paljon luontaisempaa kuin joskus ja
minua monesti ekstrovertiksi työroolissa voi joku luullakin jutustellessani
niitä näitä kaikkien kanssa. Mutta kun työpäivä on ohi, kaipaan hiljaisuutta,
en jaksa puhua kenenkään kanssa vaan lepään hiljaa tai lähden ulos luontoon
koirani kanssa. En voisi kuuna päivänä kuvitella että kotini täyttyisi esimerkiksi
lasten kiljahduksista tai muista äänistä etenkin jos työni olisi sosiaalisesti
yhtä kuormittavaa kaltaiselleni persoonalle kuin se nyt on. Jos kotiini moinen
äänimaailma jostain syystä saapuisi, se tarkoittaisi toisenlaisia ratkaisuja
työn kohdalla aivan varmasti tasapainon säilyttämiseksi.
Viime talvena tietoisesti ylikuormitin itseäni sosiaalisesti
tekemällä kahta ohjaustyötä, joista toinen vielä energeettisemmällä tasolla kulutti
varastojani enemmän kuin toinen. Elämä on täynnä valintoja ja jos haluaa
viettää puolet vuodesta Intiassa vailla tuloja, on hieman rutistettava yli
rajojensa toiset puoli vuotta. Kaikella on tietenkin hintansa ja viime talvena
jaksoin erittäin hyvin, kuuntelin itseäni ja miltei sataprosenttisesti kaiken
vapaa-ajan vietin omavalintaisesti yksin. Ideaalitilanteessa työni
jakautuisivat, kuten nytkin, monen mielenkiintoisen asian kesken, mutta
lisäisin ihmisläheisen työn ohelle esimerkiksi henkilökohtaisempaa ohjausta
ryhmien sijaan, kirjoitustyötä kotoa käsin, jotta tasapaino sosiaalisen
kuormituksen osalta säilyisi paljon paremmin ja minulla olisi enemmän
mielenkiintoa sosiaaliseen elämään työn ulkopuolella. Tai utopistisessa
tulevaisuudenkuvassani hoitaisin maatalossa Lapissa pelastettuja eläimiä, kuten
lehmiä ja sikoja, ja kuin ihmeen lailla joku vielä maksaisi siitä sen käyden
työstä. No, kyllähän ihmeetkin toteutuvat… Opiskelujen suhteenkin minua
kiinnostaisi vielä palata opintojen ihmeelliseen maailmaan ainakin viiden eri
aiheen tiimoilta, eipähän tule tulevaisuus käymään tylsäksi. :D
Talven jäljiltä matkustin melko pian takaisin Intiaan,
vailla lepoa ja järkyttäessäni elimistöäni fyysisestikin äkillisillä lämpötilan
ja olosuhteiden vaihteluilla. Lopputulos? No, tokikin väsymystä oli ilmassa jo
kuumuden vuoksikin, elimistöllä kestäisi hieman kauemmin totuttautua 45 asteen
lämpötilaan miltei nollasta saavuttuaan saati tottuminen muihinkin muutoksiin.
Lapin hiljaisuudesta kaaokseen ja meluun, keskelle likaa ja saasteita. Mikäli
joudun tinkimään paljon unesta, ja valitettavasti Intiassa uni on usein asia
jonka suhteen joutuu tekemään kompromisseja, on jaksamisen kanssa helposti
haasteita. Ruokavaliokin täällä ollessa kärsii, niin paljon kuin rakastankin
intialaista ruokaa, kehoni kaipaa täällä puhtaampaa ruokaa, pirtelöitä,
lehtivihreää, marjoja, tuoreita suuria salaatteja, viher- ja vihannesmehuja. Joskus
muinoin olisin ajatellut etten kahdesta näin hyvinvointiini suuresti
vaikuttavasti asiasta voi tinkiä jopa puolta vuotta, mutta jossain vaiheessa
hylkäsin säännöt ja rutiinit, jotta pystyisin ottamaan kaiken irti täällä
olostani. Toki kaikki tämä vaikuttaa, herkkä kun olen, jos iltamyöhään saakka
ulkona melutaso on korkea, yölläkin kuuluu ääniä ja aamulla meteli alkaa taas
jo neljän-viiden aikaan, voi kahdeksan tunnin katkeamattomat yöunet unohtaa.
Valehtelisin jos väittäisin, ettei tällä ole alentavaa vaikutusta
hyvinvointiini. Viimeksi pari päivää sitten matkustimme Guwahatista Delhiin
junalla, matkan piti kestää 31 tuntia mutta myöhästymisten jäljiltä matkalle
tuli kestoa 36 tuntia ja päästyämme jakamaan saman loosin intialaisen
kahdeksanlapsisen perheen, yhden miehen ja kolmen vaimonsa kanssa, en nukkunut
tuntiakaan putkeen noiden 36 tunnin aikana. Ja voin kertoa että oloni moisen
jäljiltä on alakuloinen, ärtyisä ja energiataso alhainen.
Niinpä tärkeintä reissatessa kaltaiselleni persoonalle onkin
aikataulujen vapaus sekä tyhjät hetket, jolloin mielelläni maksan hieman mukavammasta
guesthousesta saadakseni nukkua, joogata, meditoida ja ladata akkujani
piiloutumalla kaaokselta muutamaksi päiväksi. Ero on taas huomattava ja matkaa
jaksaa jatkaa uudella innolla muistaen miksi reissuelämä kuitenkin antaa niin
paljon enemmän kuin ottaa.
Introverttinä Suomen kaltaisessa maassa on hyvin helppo elää
ja tulla ymmärretyksi, Intiassa ei niinkään. Paikallisen perheen luona asuessa
tai majoittuessa harva ymmärtää tarvetta lukittautua omaan huoneeseen vaikkapa
kirjan äärelle, pakoon jatkuvaa vuorovaikutusta. Niinpä usein ylitänkin
kohteliaisuuden vuoksi rajojani jatkuvasti – asuessani toisten nurkissa koen
sen ikään kuin kuuluvan asiaan. Voin kuitenkin varmuudella sanoa, etten olisi
kyennyt elämään täällä vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Olisin ahdistunut ja
kuormittunut aivan liikaa. Meditaation merkitys sietokyvyn kasvamiseen on ollut
aivan merkittävä. Mitä enemmän on läsnä itsessään ja hetkessä, sitä vähemmän
ulkopuolinen kaaos vaikuttaa. Oma harjoitus tulee läsnä olevaksi jokapäiväiseen
elämään ja yhtäkkiä asiat jotka aiemmin tuntuivat kuormittavan suuresti, saavat
elää omaa elämäänsä kaikessa rauhassaan häiritsemättä sen suuremmin. Näin
merkittäviä muutoksia todistaessaan on vakuuttunut siitä, kuinka paljon omaan
hyvinvointiin ja elämän sisältöön voikaan omilla toimillaan ja harjoittamisella
vaikuttaa.
Olen oppinut täällä ollessani todella paljon
yhteisöllisyydestä ja niin paljon kuin arvostankin tätä yhteen hiileen
puhaltamista, tunnen Suomessa ollessani saavani enemmän tilaa hengittää ja olla
yksin. En välttämättä siis voisi kuvitella asuvani täällä ympärivuotisesti,
aivan kuten en tällä hetkellä voisi kuvitella asuvani esimerkiksi Lapissa
ympärivuotisesti, toki tilanteet voivat aina muuttua suuntaan tai toiseen joten
mistäpä sitä tietää. J
Reissatessa ärsykkeitä on kaikkialla ja koko
hermojärjestelmä kuormittuu helposti liikaa jo pelkästään sen takia että kaikki
on kokoajan uutta ja jatkuvasti kokee, näkee ja rekisteröi uusia asioita. Herkkänä
kun kaiken havainnoi syvemmin, on pakko valita mitä haluaa nähdä ja tehdä sen
sijaan että paahtaisi jatkuvasti paikasta toiseen. Toisaalta vähemmällä säntäämisellä
paikasta toiseen, pysähtymällä ja havainnoimalla voi saada enemmänkin irti kuin
tuhansilla turistikierroksilla. Kun on aikaa ottaa vastaan ja aistia energioita
ja tunnelmaa, vastakaikua kyllä saa. Ja ihmiset kyllä aistivat aidon
kiinnostuksen, olen siunattu niin monilla henkilökohtaisilla tarinoilla, että
jo miettiessäni niitä saan kyynelet silmiini. Viime talvena työssänikin pidän
hienoimpana asiana kaikkia hetkiä jotka jaoin ihmisten kanssa, vaikkapa
joogatuntien jälkeen, ihmisten kertoessa minulle tarinoitaan ja jakaessaan
palan elämäänsä. Kuinka etuoikeutettua onkaan saada ottaa vastaan jotakin
toiselle tärkeää ja henkilökohtaista. Kiitos.
Ympärilläni ilta jo hämärtyy ja nousen jatkaakseni matkaa.
Huomaan istuneeni tunnin jos toisenkin vaipuessani mietteisiini. Kerään
laukkuni ja kiedon huivin harteilleni lähtiessäni kävelemään jo hieman hiljentynyttä
katua pitkin. Kävellessäni mukaani liittyy vanha länsimaalainen mies, katson
hieman varautuneena miestä päätellessäni millä asialla hän on, mutta hän
aloittaa keskustelun ja huomaan hänen olevan varsin ystävällinen ja mukava.
Mies on asunut Intiassa osan vuodesta ja kaksikymmentä vuotta,
työskennellessään erään paikallisen voittoa tavoittelemattoman järjestön
leivissä. Hän on kotoisin Berkeleystä, Yhdysvalloista ja oli toiminut
yliopiston professorina aiemmassa elämässään. Jaamme tarinamme ja huomaamme
rakkauden tähän ristiriitaiseen maahan yhdistävän meitä monien kokemusten
lisäksi. Verkkaisesti kävellessämme mies, nimeltään Bob, kertoo vuosien
varrella oppimastaan työskennellessään paikallisessa järjestössä ja pienen
vapaaehtoistyökokemukseni pohjalta voin samaistua moneen tarinansa käänteeseen.
Kuinka mikään ei tunnu käyvän järkeen mutta kuitenkin kaiken kaaoksen alla
piilee jotakin kiehtovaa.
Nauramme yhteen ääneen Bobin kertoessa kokemustaan
tilatessaan putkimiestä; mies lupasi tulla seuraavana päivänä klo 10
aamupäivällä, no problem. Miestä ei tietenkään kuulunut odotettuun aikaan vaan
Bobin soitettua muutaman kerran perään mies vastasi ja lupasi tulla taas
seuraavana päivänä, taas kerran no problem. No, sama toistui lukemattomia
kertoja ja vihdoin puolentoista viikon kuluttua putkimies tuli, katsoi ja
lupasi tulla myöhemmin uudelleen saman rumban toistuessa kunnes vajaan
kuukauden kuluttua asia oli lopulta hoidettu. Itselläni on lukemattomia
kokemuksia asioiden hoidosta juuri kyseisellä tavalla. Jos jotakin, Intia
opettaa kärsivällisyyttä. Itse en pidä valehtelusta lainkaan ja koen
suomalaisittain vastaavan valehteluksi, miksi jotakin luvataan jos alun perin ei
ole aikomustakaan toteuttaa asiaa luvatusti? Täällä asiaa ei nähdä siten, vaan
ilmeisesti hyvänä palveluna, onhan jotakin luvattu tapahtuvaksi mahdollisimman
pian, huolimatta toteutuksesta… Mieluummin
itse silti kuulisin totuuden; ehdin tulla kuukauden päästä ja näin tapahtuisi,
mutta olemme Intiassa emme Suomessa, ja ei auta kuin sopeutua ja avartaa
käsitystään. Toki sopeutuminen omalla kohdallani tarkoittaa pienoista
luottamuksen murenemista, minun on vaikea luottaa kenenkään lupauksiin
esimerkiksi aamuvarhaisesta riksakyydistä juna-asemalle, niinpä otan
riksakuskin numeron ja varmistelen illalla pariin kertaan että kyyti tulee
varmasti ajallaan; Kal subah 5.30 ko aap ajayiye pakka?? ”Theek hai, theek hai.”
Toivottavasti… J
Mutta kun asioita tehdään, tuntuu itse tekeminen olevan
paljon mielekkäämpää ja ihmisten yhteistyö (kaiken säätämisen keskellä) niin
saumatonta. Olen oppinut Intiassa nauttimaan matkasta päämäärän sijaan, paljon
enemmän kuin ennen. Viimeksi Bodhgayassa järjestäessämme tuttavieni lahjoittamilla
rahoilla avustusprojektia, oli ystäväni paikallisten ystävien avun määrä
uskomatonta. Kaikki tulivat ojentamaan kätensä tavalla tai toisella auttaakseen
toisia. Monet heistä eivät itse ole kovinkaan etuoikeutettuja mutta he kokevat
velvollisuudekseen auttaa heitä, joilla on vielä vähemmän. Jos jokin opettaa
nöyryyttä, on se täällä koetun avokätisyyden määrä, kaiken kaaoksen ja
kurjuuden keskellä.
Kurjuutta on Intiassa kaikkialla ja monelle kaltaiselleni
empaattiselle ja herkälle ihmiselle sen kohtaaminen voi olla haastavaa. Ei
silmiään voi eikä halua sulkea siltä, mikä siis avuksi? Itse koen ainakin
kahden asian auttavan itseäni, henkinen harjoittaminen on tuonut tiettyä
henkistä vahvuutta kohdata realiteetteja; ei elämää voi elää sulkien silmiänsä
todellisuudelta mutta ei myöskään sukeltaen syvälle murheeseen ja velloen
siellä. On siis tärkeää kohdata todellisuus kuten se on, likaisuus, kurjuus,
hätä ja kärsimys ovat olemassa ja totisinta totta. Mutta kaiken keskellä elää
toivo. Harjoittamisen myötä kyky elää toivon kautta tuo luottamusta ja
valonkipinää onnettomienkin tilanteiden keskellä. Muistan aina Vipassana –retriitillä
kuullun opettajan kertomuksen äidistä, kolmesta pojastaan ja öljystä. Äiti
antoi ensimmäiselle pojalleen kymmenen rupiaa ja pyysi ostamaan pullon öljyä,
kotimatkalla poika pudotti öljyn ja juoksi onnettomana kotiin kertomaan
äidilleen pudottaneensa öljyn velloen murheessaan. Niinpä äiti antoi
toiselle pojalleen samaiset kymmenen rupiaa ja lähetti tämän vuorostaan
öljynhakureissuun. Poika osti öljyn, lähti kohti kotia ja pudotti pullon. Pullo
hajosi ja öljy oli mennyttä mutta poika juoksi kotiin iloisena kertoen
äidilleen tapahtuneen mutta ettei syytä huoleen, minkäpä tapahtuneelle voi.
Äiti päätti antaa vielä kolmannelle pojalle kymmenen rupiaa ja lähetti tämänkin
matkaan. Mitä lie esteitä tiellä olikaan, koska kolmaskin poika pudotti öljyn
hajottaen pullon. Poika palasi kotiin valmiina kohtaamaan äitinsä. Mutta kolmas
poika olikin Vipassana –poika; ”Äiti, pudotin pullon ja hajotin öljyn,
tapahtunutta ei saa tekemättömäksi, mutta minä menen työskentelemään kovasti,
tienaan kymmenen rupiaa ja ostan sinulle uuden öljyn” poika totesi ja lähti
tuumasta toimeen.
Mielestäni kertomus kuvastaa täydellisesti vastuullisen ja
tietoisesti elävän henkisen harjoittajan toimintaa. Carl Jung on myös todennut
osuvasti ettei valaistumista voi saavuttaa kuvittelemalla valon muodostelmia
vaan tekemällä pimeydestä tietoista. Porautumalla syvälle totuuteen, katsomalla
todellisuutta silmästä silmään kuten se on, vailla mielikuvia. Moni etsii
henkiseltä polulta nopeaa vaikutusta, ikään kuin pikaliimaa. Ja toki se aluksi
toimiikin, olo voi olla joogaharjoituksen jälkeen hyvä ja harjoitus voi toimia
pitkäänkin oivallisena vastapainona hektiselle elämälle. Mutta vasta kun
harjoituksesta tulee osa elämää, kaikkineen, ei vastapainoa vaan
reaalimaailmaa, ollaan kenties asian äärellä.
Ollessani Intiassa teen sen mitä pystyn, olen mukana
järjestössä, perustamme parhaillaan toista. Autan tapaamiani ihmisiä ja eläimiä
päivittäin mikäli mahdollista, pienin tavoin. Jos köyhissä maissa kasvoille
iskevä kurjuus ahdistaa, itseäni ainakin auttaa se, että opiskelen lisää
tilanteesta ja aiheesta, otan selvää ja menen lähemmäs. Jalkaudun alas ja
kohtaan ihmisiä, keskustelen heidän kanssaan. Jotkut reissaajat katselevat
tilannetta ikään kuin ulkoapäin, kohtaamatta ihmisiä syvemmin, jolloin tilanne
pysyy tietynlaisena kuplana itsensä ulkopuolella. Mutta jos kadulla kerjäävä
likainen ja nälkäinen lapsi särkee sydämen, mitäpä jos pysähtyisimme ja
kysyisimme mitä hänelle kuuluu? Hymyilisimme, osoittaisimme hänelle että hän on
muutakin kuin yksi häiriötekijä kadulla lisää. Pienillä teoilla voi olla
uskomaton merkitys vaikka rakenteet ovat ja pysyvätkin. Kun harjoittaa
säännöllisesti ja sytyttää oman sisäisen valonsa, on mistä jakaa myös paljon
enemmän, joten oma säännöllinen harjoitus auttaa kohtaamaan todellisuutta kaiken
köyhyyden keskellä. Jos herkkyyden nimissä sulkee silmänsä täysin, pysyy
kaukana omassa turvallisessa kuplassaan, kertoen ettei halua mässäillä
negatiivisuudella vaan skumppalasia kilistellen haluaa keskittyä
positiivisuuteen, ollaan aika vahvasti aiemminkin mainitsemassani
positiivisuuden harhassa todellisen elämän sijaan.
Nöyryyttä elämää kohtaan, ymmärrystä, luottamusta, uskoa,
toivoa, iloa, valoa, antautumista. Intia on opettanut ja antanut niin paljon.
Niin paljon että pienet epämukavuudet himmenevät kummasti koetun rinnalla.
Samat asiat ovat saaneet uuden ystäväni Bobin palaamaan aina kahdenkymmenen
vuoden ajan. Pitkän linjan buddhalaisena hän kertoi kokemuksistaan ja minä
kerroin omistani, jaoimme hetken jos toisenkin ja mietin kuinka hienoa tämä on.
Näissä kohtaamisissa tiivistyy myös jotain niin kaunista; hetki, jonka arvoa ei
vähennä lainkaan se, että yhteistä tulevaisuutta tuskin on muutamaa seuraavaa
minuuttia enempää. Hetki, jolloin kaksi ihmistä kohtaa toisensa, vailla
naamioita, iskien suoraan ytimeen. Vailla odotuksia, vailla yhteistä historiaa
ja vailla toiveita tulevasta, kuitenkin jakaen niin paljon. Olen huomannut että
mitä yksinkertaisempaa ympäröivä elämä on, sitä syvemmiksi monet arkiset asiat
muodostuvat, niille jää ikään kuin lisää tilaa tapahtua. Elämä läntisessä
hyvinvointimaailmassamme on täällä niin kaukaista, niin roolien ja odotusten
peittämää. Täällä olemme asian äärellä, vailla rooleja ja naamioita, jolloin on
helpompi heti hypätä syvälle. Kunpa edes palasen tästä saisi istutettua
jähmeään kotimaahamme ja kulttuuriimme.
Saavumme perille ja heitämme toisillemme Bobin kanssa
hyvästit, menen sisään ja valmistaudun käymään yöpuulle. Peseydyn ja istun
sängyn laidalle mutta jään hetkeksi valveille. Mietin kulunutta päivää, kuinka
kiitollinen saan olla tavatessani päivittäin ihmisiä joilta opin niin paljon.
Koko elämäni on oikeastaan rakentunut sen ympärille, että saan tavata erilaisia
ihmisiä erilaisista taustoista laajentaen ymmärrystäni. Miten tylsää olisikaan
jos tapaisin vain ihmisiä, joilla on samanlainen elämänkatsomus, samanlainen
tausta kuin minulla, samanlainen arvomaailma, jakaisimme saman työn ja
elämäntilanteen? Ajatus on vallan absurdi vaikka varmasti totta joillekin.
Ajatus herättää kiitollisuutta pienessä mielessäni. Kiitos teille kaikille, joka
ikiselle matkallani kohtaamalle pallontallaajalle. Mitäpä minä olisin tästä
elämän polusta oppinut ilman yhtäkään teistä, vaikka introverttinä mieluummin
omaan huoneeseeni päivän päätteeksi käperrynkin. ;) Hymy huulillani sammutan
valot ja käyn yöpuulle. Pimeydestä huolimatta oloni on kevyt ja sisälläni
läikehtii tuo valoista voimakkain.
Jos itket sitä,
että aurinko on elämästäsi kadonnut,
kyyneleesi estävät sinua näkemästä tähtiä.
- Rabindranath Tagore
että aurinko on elämästäsi kadonnut,
kyyneleesi estävät sinua näkemästä tähtiä.
- Rabindranath Tagore
(ps. halusin jakaa biisimuiston, musiikki vie elämässäni niin vahvasti mukanaan muistoihin ja tilanteisiin joihin se on liittynyt. Kyseisestä Bob Dylanin biisistä tulee mieleen kesä 1998, jolloin olin Tukholmassa ja kävelin yksin pitkin katuja kuunnellen John Lennonia ja Bob Dylania. Eddie Vedder coveroi kappaleen hykerryttävän hyvin; kaksi suosikkia kohtaa, enjoy <3)