Askelia polulla: syyskuuta 2016

Upotan varpaani kuumien kivien väliin ja annan tuulen pörröttää hiuksiani. Katson ympärilleni tyhjällä rannalla ja luonnon peittelemätön kauneus hyväilee aistejani. Pientä poukamaa ympäröivät ylös nousevat karut kalliot, takanani aprikoosipuut värittävät maisemaa vehreydellään muutaman vuohen loikoillessa puiden varjossa. Edessäni avautuva meri kimmeltää turkoosina aaltojen kohistessa säännöllisen rytmin tahtiin. Suolaveden ja maaseudun tuoksu sekoittuu kauniiksi aromiksi, jota hengitän sisääni vailla kiirettä.

Istun kivelle puun varjoon ja riisun vaatteeni. Levitän pyyhkeeni kiville ja käyn makaamaan alustalle, joka kaikesta muhkuraisuudestaan huolimatta tuntuu juuri täydelliseltä. Sulkiessani silmäni otan vieressäni lepääviä kiviä käsiini ja annan niiden lipua sormieni välistä takaisin maahan, tunnustellessani niiden sisältämiä salaisuuksia, vuosisatoja vanhoja tarinoita. Kuinka ne ovat selvinneet myrskyistä ja aallokoista, nähneet ja kokeneet paljon, hioutuneet ja muuttuneet matkan varrella, vaihtaneet paikkaa, jättäneet osan itsestään jälkeensä. Silti ne ovat yhä siinä, osa kolhittuna ja kulmikkaana, osa samojen koettelemusten jäljiltä sileinä kuin viereisen puun kypsä aprikoosi. Katson kiviä käsissäni, annan niiden olla hetken ja lipua pois. Kivien sanaton hyväksyntä saa hymyn huulilleni ja koen hassua yhteenkuuluvaisuuden tunnetta noiden kauniiden luonnon palasten kanssa.

Jostain kaukaa juoksee luokseni pieni poika. Poika istuu lähelleni ja hymyilee. Nousen istumaan ja hymyilen takaisin, katson ympärilleni mutta missään ei ole ristinsielua, ehkä hän on läheisen kylän lapsia. Istumme yhdessä hiljaa, tuijotamme toisiamme ja hymyilemme. Lapsi kaivaa taskustaan tomaatin ja alkaa hitaasti nauttien syödä sitä. Hetki on yksinkertaisen kaunis, katsoessani miten pojan hampaat uppoavat mehukkaaseen tomaattiin kerta toisensa jälkeen. Pojalla ei ole kiire mihinkään, mikään ei piippaa taskussaan eikä kukaan huutele peräänsä. On vain poika, hetki ja tomaatti. Viimeisteltyään välipalansa nyökkää hän meren suuntaan ja nousen ylös. Juoksemme nauraen vasten aaltoja ja sukellamme tuonne turkoosiin taivaaseen. Hetken leikittyämme poika juoksee pois, yhtä nopeasti kuin saapuikin. Jään itsekseni kellumaan ja nautin siitä ettei missään ole ketään; ei ihmisiä näkyvissä, ei ääniä kuuluvissa, ei kiirettä aistittavissa. Vesi tuntuu pehmeältä ja kietoudun sen halaukseen, välillä uin kohti rantaa ja makaan kivisellä hiekalla antaessani kehoni painaa jäljen maahan ja aaltojen levittää märkää hiekkaa hiuksiini. Ilman rihmankiertämää ja vailla odotuksia annan veden huuhdella pois kaiken tarpeettoman.

Iltapäivän kääntyessä alkuiltaan jatkamme matkaa kahdestaan. Hyppäämme skootterin selkään ja huristelemme pitkin serpentiiniteitä takaisin toiselle puolelle saarta. Aurinko värjää laskiessaan kaiken kauniin ruosteiseksi ja oloni on vapaa ja tyyni. Mietin elämää ja sen tasapainoa ja tunnen kiitollisuutta kaikesta mitä olen saanut matkallani oppia. Muistan kuinka parikymppisenä syvään masennukseen vajonneena ihmisenalkuna hapuilin apua. Tunsin kaiken olevan lopullista, kaiken olevan varmaa ja pysyvää. Kuinka järisyttävällä tavalla elämäni onkaan muuttunut vapautuessani siitä mieleni vankilasta, joka minulle moista uskotteli. Kuinka kaikki muuttuu jatkuvasti, kuinka mikään ei ole pysyvämpää kuin muutos. Ja kuinka suuri lahja se onkaan jos osaamme antautua sille. Ihmiset kipuilevat niin paljon ongelmiensa kanssa, koska nykyaikaa leimaa kyvyttömyys ymmärtää elämän vaiheita, syklejä, nähdä niiden yli ja antaa asioille aikaa tapahtua. Koko kesän olen taas tasapainoillut, antanut itselleni aikaa mutta samalla vienyt harjoitustani eteenpäin. Olen siirtynyt henkisellä polullani bhaktijoogan maailmaan ja kuinka kaunista se onkaan ollut, sydämeni on laulanut antautumisen ilosta. Opiskeltuani Intiassa 500 tuntia joogan opettamista on mukavaa palata syksyllä Lappiin ja jakaa joogan ilosanomaa myös työn puolesta ihmisille.

Saavumme pieneen läheisen kylän tavernaan ja istumme reunimmaiseen pöytään, lähelle rantaa. Tilaamme pöydän täyteen herkullisia kreikkalaisia kasvisruokia; täytettyjä viininlehtikääryleitä, paikallista erikoisuutta perinteisiä kikherneitä kalymnoslaiseen tapaan, tomaattikastikkeessa tuntikausia haudutettua, oliiviöljyyn upotettua munakoisoa sekä riisillä ja yrteillä täytettyjä paprikoita. Kiedon huivin hartioilleni syyskuisen merituulen saadessani ihoni kananlihalle ja katsomme kaukana lipuvaa venettä auringon jo miltei laskettua. Nautimme ruoista ja saaren sopivalla tavalla uinuvasta tunnelmasta. Syyskuussa paikalla on lähinnä kiipeilijöitä ja luonnonystäviä sekä rauhallisuutta rakastavia perheitä, mutta niitäkin vain hyvin vähän. Vaikka rakastamme myös uusia kokemuksia ja seikkailuita suuresti, ohjasi sydän palaamaan tälle pienelle Kalymnoksen saarelle, joka jätti pysyvän jäljen energiallaan viisi vuotta sitten. Aktiivisuuden sijaan olemme tulleet tänne nauttimaan passiivisuudesta, täyttämään päivämme uuden oppimisen ja kokemisen sijaan aikataulujen puutteella ja paikallaan ololla. Äänisekamelskan ja ihmispaljouden sijaan olemme halunneet valella itseämme tyhjyydellä ja hiljaisuudella, kietoutua yhteen uskomattoman kauniin ympäröivän luonnon kanssa.

Nukuttuamme yön sikeästi välimerellisen ilmaston toimiessa kuin ilmaisena unen laadun parantajana herään aamulla ja juotuani litran vettä suuntaan takaisin luonnon elementtien ääreen. Avaan kehoani joogamatollani, hiljaa kuunnellen sen tarpeita. Hikoiltuani matolla meditoin hetken ja auringon jo noustua pulahdan uimaan. Annan aamun ensi säteiden kuivata auringon jo kultaaman ihoni ja jätän hiukseni kuivumaan itsekseen suunnatessani takaisin huoneeseemme. Öljyän ihoni kookosöljyllä ja vaihdan päälleni hulmuavan hihattoman topin ja valkoiset pellavaiset sortsit ennen kuin suuntaamme aamiaiselle. Juon ensin suuren lasillisen aamuista mehuani, joka koostuu viherjauheesta, MSM -jauheesta ja vahvasta c-vitamiinista. Nautin tuosta vihreästä eliksiiristä vailla kiirettä kunnes tilaan suuren kulhollisen paikallisia hedelmiä, niin kypsiä ja mehukkaita kuin vain auringon alla loppuun saakka kasvaneet hedelmät voivat olla. Vailla pitkiä kuljetusmatkoja ja kemikaaleja, suoraan saarella kasvaneina hedelmät suorastaan sulavat suuhuni tyhjentäessäni kulhollista. Hedelmien kanssa nauttimani saksanpähkinät rouskuvat hampaissani ja niiden täyteläinen maku tyydyttää loputkin makuhermoistani. Syötyämme vailla kiirettä jatkamme taas matkaamme.

Ajelemme skootterilla ympäri saarta ilman määränpäätä. Nauttien. Välillä pysähtyen. Päivät kuluvat ja välillä vaellamme jonnekin, jonnekin missä sydän pakahtuu maailman kauneudesta ja hyvyydestä. Toisinaan taas näemme tyhjän rannan ja pysähdymme uimaan. Ystävystymme kissojen ja vuohien kanssa, rapsutellen ja nauttien päivistä jotka täyttävät sydämemme ilolla olemassaolosta. Istumme oliivipuun varjossa ja luemme kirjoja, joita kannoin taas mukanani miltei laukullisen. Ahmin Lähi-Itään sijoittuvaa romaania ja mietin mielessäni kuinka joku voi kirjoittaa niin kauniisti ja kuvaavasti niin kamalista tapahtumista. Pohdin kuinka suuri lahja kielellinen ilmaisu onkaan, pyyhkiessäni kyyneleitä silmäkulmistani kirjan koskettaessa minua syvältä. Huristelemme taas eteenpäin ja pienen kreikkalaisen kylän keskellä jutustelemme paikallisten kanssa vailla yhteistä kieltä. Tunnelma on kuin salaa uneen kutsuva ja suuntaammekin pienille päiväunille läheiseen rantaan.

Maatessamme kivikkoisella rannalla näemme yhtäkkiä kilpikonnan uivan rantaan. Suurena kuin pesuvati kilpikonna nousee välillä näkyviin ja uppoaa taas pinnan alle. Menemme lähemmäs ihastelemaan tuota kaunista eläintä kun läheisen talon mies tulee kertomaan meille kilpikonnan olevan rannassa miltei joka päivä. Mietin kuinka paljon meren pinta kätkeekään syvyyksiinsä. Kuinka paljon elämää ja tarinoita tuon pinnan alle mahtuukaan, kuinka paljon syvyyttä, kunhan vain avaamme silmämme ja sydämemme sille. Istun rannalle ja tuijotan horisonttiin tuntien kummallisen vahvaa yhteyttä tuon voimakkaan elementin kanssa. Viihdymme rannalla iltahämärään saakka leikkien viereisen talon koiran kanssa, heittelemme sille appelsiinia pallon sijaan ja koira juoksee väsymättä aaltojen sekaan etsimään hedelmää tuoden sen liiskaantuneena takaisin pakahtuen innosta, jotta heittäisimme appelsiinin uudestaan ja uudestaan. Heitämme illan tullen koiralle appelsiinin sijaan hyvästit ja hyppäämme taas tuon kaksipyöräisen menopelimme päälle suunnaten takaisin kohti huonettamme.

Kävelen illan pimeydessä rantaan meditoimaan. Meri on tyyni ja vastapäinen Telendoksen saari piirtyy himmeänä hämärää taivasta vasten. Hengitän suolaista meri-ilmaa keuhkoihini ja hymyilen. Hymyilen ja kuuntelen, jossain kaukana tööttää auto, lähellä rantaa sijaitsevasta tavernasta kuuluu hiljaa kreikkalaista musiikkia paikallisen kitaristin musisoidessa ihmisten iloksi. Muutoin olen vain yhtä luonnon kanssa; meri, myrskyjen jäljiltä tyyntyneenä, valmiina käymään yöpuulle. Kalliomaisema, rosoinen ja raaka mutta jollain tapaa kuin halaukseen kutsuva. Kallioiden keskeltä kasvavat piikikkäät pensaat, edustaen jotain yllätyksellistä kasvaessaan niin kauniina siellä, missä ei olettaisi minkään kasvavan. Allani oleva maa, hiekka ja kivet, joiden energian tunnen niin hyväilevänä. Jalkaani pitkin kipuava muurahainen, jonka annan jatkaa matkaansa ylös hameeni helmaa, miettien myötätuntoisesti sen luultavasti kivikkoista ja lyhyttä elämää. Annan kaiken olla kuten se juuri nyt on ja suljen silmäni. Japa mala eli rukousnauha kädessäni alan chanttaamaan eli toistamaan pyhää Hare Krishna –Mahamantraa liittyessäni yhteen kaiken kanssa. Intialainen ikivanha pyhä mantra sulautuu kreikkalaiseen maisemaan, ympäröivään ikiaikaiseen energiaan ja lopetettuani kävelen paljasjaloin vaivihkaa pois rannalta, kiitollisena kaikesta.