Raotan silmiäni ja näen valon kajastavan puisten
ikkunaluukkujen välistä. Lehmät ammuvat pihalla, jossain kukko aloittaa
kiekumisensa, viereisessä huoneessa joku yskäisee ja avaa oven. Venyttelen
unenpöpperöistä kehoani puisella laverillani heräten hitaasti uuteen aamuun. Kello
on vasta viisi aamulla ja hengittelen syvään. Pölyinen ilma sekoittuu
tuoksuihin; haistan suitsukkeita, lehmänlantaa, ulkona lojuvien jätteiden hajua
ja jostain kantautuvaa herkullista masalan tuoksua. Kömmin kolmen peiton alta pois
tiputtaen samalla vahingossa patjanani toimivan ohuen täkin lattialle. Nostan
täkin takaisin laverille ja korjaan sängyn viluissani hytisten. Lämpötila laskee
öisin lähelle nollaa talven lähestyessä joten aamut ovat hyiseviä kaikessa
kauneudessaan. Katson ympärilleni huoneessa, josta on lyhyessä ajassa
muodostunut minulle kuin koti. Näen rottien vilistävän jaloissani ja tömisytän
jalkojani betonilattialla, säikähtäneenä rotat juoksevat kauemmas lattialla
olevasta rinkastani. Seinää pitkin kiipeää lisko, joka pysähtyy töminän ajaksi
kunnes livahtaa katonrajassa olevasta aukosta ulos katolle. Avaan puisia
ikkunaluukkuja auringon piirtäessä säteitään seinille, riksat tööttäilevät ja näen
naapuruston miesten peseytyvän alushoususillaan. Kaukana tiellä kulkee naisia
korit päänsä päällä, vuohien ja koirien vilistäessä jaloissa. Lapset
kiljahtelevat, astioita kolistellaan ja jostain kuuluu chanttaamisen ääniä. Suljen
hetkeksi silmäni ja hymyilen.
Riisun päälläni olevat vaatekerrokset, villahousuista
untuvatakkiin ja puen päälleni joogatrikoot. Juon litran vettä yrittäen pysyä pienessä
liikkeessä ja jotenkuten lämpimänä kehoni jo hieman totuttua jatkuvaan hyiseen
paleluun. Avaan puisen oven säpistä ja tervehdin perhettä joka on jo täydessä
työn touhussa. Subji on jo tulilla lattian kaasuhellalla ja naiset
pyörittelevät puisilla kaulimillaan pyöreitä roti-leipäsiä, joita myöhemmin
paistetaan talon katolla tulipesässä. Tulipesää varten on auringossa kuivatettu
lehmänlannasta pyöreitä kiekkoja, joita perheen poika kantaa isossa korissa
katolle sytykkeeksi. Keskellä taloa sijaitsevan vesilähteen luona joku pesee pyykkiä
huikaten samalla hyvät huomenet. Kävelen sandaaleissani naisten ohi vessaan,
jossa kyykistyn ikkuna-aukon luona sijaitsevan reiän luokse. Raavin jalkojani
jotka ovat aivan hyönteisten puremia täynnä ja varon liukastumasta märällä
betonilattialla. Pesen käteni jääkylmän veden alla ja haen huoneestani
joogamattoni siirtyen aamuiseen harjoitukseeni talon katolle. Elämisen äänet
eivät häiritse keskittymistäni, selkänikään ei ole ottanut itseensä puisesta
makuualustasta vaan on yllättävän elastinen aamutuimaan. Katson ympärilleni ja
annan itseni täyttyä kaiken kauneudesta. Tunnen energian virtaavan kehossani
hetki hetkeltä enemmän, tukkoisen olon muuttuessa avoimeksi ja
vastaanottavaiseksi; hengityksen vahvistuessa ja kehon antautuessa sukellan
syvälle harjoitukseeni.
Harjoituksen jälkeen otan palasaippuani ja kävelen
sandaaleissa vessassa sijaitsevan pienen vesihanan luokse, riisun vaatteeni ja
pesen itseni muutamassa minuutissa jääkylmän veden alla. Joka toinen aamu pesen
itseni kuumalla vedellä, jota erikseen minulle lämmitetään. Perheessä kukaan ei
peseydy kuumalla vedellä, joten tunnen oloni hieman liian hemmotelluksi
höyryävän vesisaavin eteeni saadessani. Hymähdän tottumuksilleni Suomessa;
kuumille suihkuille aamulla ja illalla ja miltei päivittäiselle saunomiselle
talviaikaan.. Suihkun jälkeen pukeudun nopeasti ja valmistaudun tulevaan
päivään. Syön ystäväni kanssa aamupalaa, herkullista vihannespataa roti-leivän
kanssa, ja pakkaan kassini hypätäkseni ystäväni moottoripyörän kyytiin.
Huristelemme jo kauan hereillä olleen Bodh Gayan läpi, ohitellen riksoja ja
autoja, pujotellen bussien ja lehmien välissä. Kaduilla maanviljelijät myyvät
vihanneksiaan ja hedelmiään, katuruokakojuista kantautuu herkullisia tuoksuja,
paikalliset miehet istuvat chai-kupposen äärellä ihmetellen elämää. Buddhalaisia
munkkeja on kaikkialla ja moni heistä katsoo pitkään ja hymyilee. Näen jo
tuttuja siellä jos tuollakin ja heilautan kättäni hymyillen. Käännymme
keskustasta kauemmas ja vain muutaman minuutin kuluttua olemme perillä. Hyppään
pois moottoripyörän kyydistä ja heilautan ystävälleni kättä hyvästiksi kävellen
hiekkaista polkua pitkin keskeneräistä rakennusta kohti.
Rakennuksessa toimii Gyanjyoty Trustin ylläpitämä koulu
orvoille ja köyhille lapsille. Lapset tunnistavat minut kaukaa ja huutavat Namaste iloisesti kuorossa. Hymyilen ja
tervehdin lapsia astuen sisään toimistoon. Vaihdamme kuulumiset rehtorin ja
muiden opettajien kanssa, kunnes päivän on aika alkaa. Opetan eri luokille
englantia ja päivä hujahtaa ohi, joskus nopeammin joskus hieman hitaammin
valuen. Lapset ovat täynnä elämäniloa ja energiaa, vaikka ovat kaikki kotoisin
hyvin köyhistä oloista. He nauravat ja leikkivät ja jaksavat uskoa huomiseen.
Joka aamu he taivaltavat yli neljä kilometriä läheisestä kylästä tullakseen
oppimaan jotakin uutta, joka ehkä mahdollistaisi heille erilaisen
tulevaisuuden. Osalla ei ole kenkiä, osan käsivarret ovat ohuita kuin kaksi
sormeani, kaikilla ei ole lämpimiä vaatteita ja moni lapsista ei saa ruokaa
kotonaan kuin toisinaan. Kuitenkaan elämä ei ole vienyt heidän hymyään. Nauru
ja huuto raikuvat koulun alueella ja lapset haluavat opettaa minulle pelejään
välitunnilla. Kun lapset kokoontuvat koulun katolle, peltojen ympäröivään
kauneuteen odottamaan lounasta, voin kuulla vatsojen kurnivan ja innostuksen
kuplivan. Ja kun lopulta jaamme ruokaa, miten ahnaisiin suihin se katoaakaan!
Oma hyvinvointi, niin kiitollinen siitä kuin olenkin, kyllä iskee miltei
häpeällisenä vasten kasvoja täällä. Ja kun minulla on niin paljon mistä antaa,
en voisi olla antamatta. Ei antaminen vaadi huimia vuosituloja, heh, enhän itse
tienaa kummoisestikaan tänä vuonna matkustaessani näin paljon ja ollessani
kaukana poissa oravanpyörästä. Mutta minulla on ajatuksia ja ideoita, lämmin
syli ja ennen kaikkea sydän joka vain syttyy entisestään sitä käyttäessä. Tämä
on joogaa, tämä on yhteyttä ylimpään ja kaikkeen. Kuinka vähän kyse onkaan
fyysisestä ulkomuodosta tai johonkin asanaan taipumisesta, mutta kuinka paljon
kyse onkaan siitä, että harjoittamalla avaa arkkunsa ja alkaa ammentaa.
Koulupäivän tunnemyrskyjen jälkeen ystäväni on taas moottoripyörällään
vastassa ja kuinka nautinkaan siitä vapauden tunteesta, jonka kyydissään saan.
Mahanpohjassani kutkuttaa ja nauru kuplii tullakseen ulos, paikka ja ihmiset
täällä virittävät vain niin vahvasti. Ajamme töyssyisiä teitä pitkin,
väistellen koiria ja ihmisiä, saapuen vakiopaikaksi muodostuneeseen Hari Om –
kahvilaan, jossa tutut tervehtivät ja tuntemattomatkin hymyilevät. Paikallinen
rastapäinen Baba hiippailee luoksemme huudellen RAM RAM ja tarjoaa ystävälleni
henkosia kannabissätkästään hekotellen puoliksi hampaattomalla suullaan
kultasankaiset aurinkolasit väärinpäin nenällään keikkuen. Naureskellen jätän
Baban ulos ja astun sisään, vaihtaen kuulumisia paikallisten tuttujen kanssa ja
mielenkiintoisena tutkaillen millaisia ihmisiä kahvilaan tänään on saapunut.
Ranskalainen hippityttö astuu hymyillen sisään ja asettuu nurkkaan pitkän
soittimensa kanssa tutkaillen ympäristöään. Ihmisten mielenkiinnon herätessä
hän asettaa soittimen, didgeridoon, eteensä ja alkaa soittaa erittäin
taidokkaasti! Kaikki pysähtyvät kuuntelemaan ja tyttö soittaa pitkän tovin.
Ääni kuulostaa niin kauniilta ja erikoiselta että ihmiset miltei lasittunein
silmin jämähtävät eteensä ihmettelemään. Lopetettuaan tyttö saakin osakseen
melkoiset aplodit.
Yhtäkkiä pitkähiuksinen mies astuu eteemme ja kysyy saako
istahtaa seuraamme. Ennen kuin ehdin vastatakaan rojahtaa hän eteemme ja huokaa
syvään. Hän sytyttää tupakan ja ottaa paremman asennon ja katsoo minua pitkään
sotkuisten hiustensa alta. Ennen kuin ehdin kysyä mieheltä mitään, katsoo hän
minua ilkikurisesti ja kysyy; ”So, what’s
your story? Are you a proper buddhist girl?” iskien silmää. Naurahdan
miehen olemukselle ja hihitän kysymykselle, katson miestä pilke silmäkulmassa
ja vastaan; ”I could be” kummankin nauraessa.
Mies kertoo olevansa Skotlannista ja matkustanut viimeiset kuusi vuotta
käymättä kotimaassaan. Kaksi vuotta hän on viettänyt Intiassa ja kaipaa
kuulemma jo jonnekin muualle. Kysyn missä hän mieluiten juuri nyt olisi ja
vastaus tulee empimättä: ”Somewhere warm,
in a luxurious hotel, with one proper buddhist girl”. Nauran miehen
flirtille ja pienen juttuhetken jälkeen hän on taas poissa, yhtä nopeasti kuin
saapuikin.
Päivä on kääntymässä jo iltaan ja on aika ajaa
jokailtaiselle soittotunnilleni. Käyn joka päivä kaksi tuntia kerrallaan
opettelemassa harmonin soittoa ystäväni ystävän isän, klassisen intialaisen
musiikin opettajan, luona. Ajamme hämärtyviä kujia pitkin kunnes saavumme
perille. Opettajani odottaa minua iloisena ja siirrymme soittohuoneeseen. Tuntuu
että Intia ruokkii minua kerta kerralta kokonaisvaltaisemmin, musiikki
sisälläni vain odottaa ulospääsyään ja pitkäaikainen haaveeni tämän soittimen
opettelusta on vihdoin käymässä toteen. Kaksi tuntia hujahtaa kuin siivillä,
musiikin kummutessa sisältäni ja sydämeni pakahtuessa onnesta. Huone virittää
energiallaan ja väriloistollaan, tunnen sukeltavani miltei meditatiiviseen
tilaan. Opettaja kehuu minun oppivan nopeasti ja tyytyväisenä lähden pois,
malttamattomana seuraavan päivän tuntia jo odottaen.
Ystäväni hymy valaisee jo pimentyneen kujan ja nauramme taas
hetken tunteelle. Kuin kehossa väreilisi ja kuplisi, energian riehuessa pinnan
alla. Hyppään kyytiin ja huristelemme lähellä Buddhan valaistumispaikkaa
sijaitsevaan temppeliin ja jokailtaiseen kirtaniin. Jätämme kenkämme rappusille
ja kävelemme avoimeen katokseen, tervehdimme jo tutuiksi muodostuneita tovereitamme
ja istumme mukaan antaumuksellisen musiikin pauloihin. Taustalla kauniisti
valaistu Mahabodhi – temppeli piirtyy vasten taivasta ja hetki ei voisi olla
kauniimpi. Otan tamburiinin käteeni ja suljen silmäni, soitan mukana kehoni joka
solulla, kauniit mantrat soljuvat sisääni, hautuvat sydämessäni ja leijailevat
ulos puhtaana rakkautena.
Illalla saavumme kotiin ja istumme hämärässä huoneessa
pienen lampun valaistessa seiniä. Ympärille alkaa jo laskeutua kaiken alleen
kätkevä hiljaisuus, ihmisten valmistautuessa levolle. Perheen lapset haluavat
esittää osaamiaan intialaisia tansseja, perheen äiti ihastelee salwar kameeziani ja syömme herkullista khichdiä. Perheen valmistautuessa
yöpuuhiin istumme ystäväni kanssa huoneessa kaksin. Suljen silmäni ja mietin
miten onnekas olenkaan. Kaikki tuntuu täällä niin helpolta ja oikealta. Miten
elämä ohjasikaan minut edellisvuonna tänne ja menetin sydämeni saman tien.
Istuessamme pimeässä sähköjen katkettua ystäväni kysyy miltä minusta täällä
tuntuu. Vastaan ettei sydämeni voisi olla enempää täynnä onnea olemassaolosta
ja siitä että saan olla täällä nyt. Ystäväni hymyilee minulle ja vastaa että
jää tänne, tämä on kotisi. Hymyilen ja tiedän että vaikka palaan Suomeen, tämä
on aina jollain lailla kotini ja tulen palaamaan, uudestaan ja uudestaan.
Vastaan että tämä koti tulee aina pysymään sydämessäni. Hymyilemme yhdessä ja
istumme pitkän tovin hiljaa. Sydämeni pakahtuu ja kyyneleet valuvat poskilleni,
ystäväni halaa minua eikä hetki tarvitse sanoja.
Joni Mitchell laulaa taustalla. Tässä hetkessä on kaikki.
