17.10.2015 Elämyksiä Perussa

Lauantaina 10.10. heräsimme varhain aamulla ollaksemme valmiita starttaamaan neljän päivän seikkailun viidakkossa. Puolikahdeksalta jätimme osan matkatavaroistamme hostellin säilytykseen ja hyppäsimme yhden päivärepun ja toisen rinkoistamme kanssa minibussin kyytiin. Edessä olisi muutama tunti ajoa ylös 4300 metrin korkeuteen, josta ensimmäisenä päivänä polkisimme alas viidakkoon 1230 metrin korkeuteen. Saavuimme ajoissa pienen pysähdyksen jäljiltä sumuiselle huipulle ja puimme yllemme kunnon varusteet; kypärän, ylävartalosuojat sekä polvi- ja säärisuojat sekä hanskat ja huomioliivit. Pian pääsimme starttaamaan oppaamme Henryn perässä pitkässä letkassa. Päivä oli aivan mahtava! Poljimme 50 kilometriä alamäkeen maiseman muutttuessa sumuisesta vuoristomaisemasta vähitellen lämpimämmäksi ja vehreämmäksi viidakkomaisemaksi! Ylitimme jokia ja poljimme myös Pepen (sovellusfanin) puhelimen sovelluksen mukaan yhteensä 13 kilometriä ylämäkeen. Vauhti yltyi välillä aivan huikeaksi ja pitkien bussimatkojen ja jatkuvan siirtymisen jäljiltä oli mahtavaa tehdä taas jotakin fyysistä! Sitä on kyllä niin koukussa tällaisiin fiiliksiin, mutta saattaisihan sitä olla huonompiakin koukuttumisen kohteita. ;)

Saavuimme iltapäivällä Santa Marian kylään, pieneen miltei kuolleen oloiseen mutta hyvin viihtyisään paikkaan, jossa söimme myöhäisen lounaan ja majoituimme paikallisten pitämään yksinkertaiseen guesthouseen. Ilma viidakossa tuntui tukahduttavan kuumalta aivan toisenlaiseen ilmastoon totuttuamme, eikä huoneessa ollut tuuletinta katossa. Hengailimme illan yhdessä muiden ryhmäläistemme kanssa ulkoterassilla varjossa, jossa oli selkeästi mukavampaa pienen tuulenvireen ansiosta kuin sisätiloissa. Jääkylmä suihkukin tuntui ihanan virkistävältä eikä tällä kertaa tullut edes kaivattua lämmintä vettä! Osa ryhmäläisistä sai kokea viidakon kääntöpuolen heti ensimmäisenä päivänä. Ötököitä piisasi niin paljon, että enpä ole missään aiemmin nähnyt. Ihmisten jalat ja käsivarret olivat aivan puremia täynnä! Itse ihmettelin paljaita ihoalueitani, missään ei näkynyt pureman puremaa.. Sainkin reissun aikana huomata olevani onnekkain kaikista, nimittäin ötökät pysyivät minusta kaukana joka päivä! Nukuinkin kuitenkin ilman vaatteita kuumuuden takia ja ikkunassakaan ei ollut laseja, pelkät reiät, eli ötököitä kyllä pääsi lähellemme vaikka kuinka. Pepen käsivarret olivatkin melkoisen roisin näköiset aamulla herättyämme, ja melkoisen kutinan saikin hän riesakseen puremista.

Aamulla heräsimme ajoissa, jotta pääsisimme ennen tukahduttavinta auringonporotusta matkaan. Aamupalan jälkeen lähdimme talsimaan kohti viidakkoa. Päivän aikana olisi tarkoitus vaeltaa 25 kilometrin matka viidakossa välillä ylös vuorille nousten ja sieltä taas alas palaten. Kuumuus tuntui hieman raskaalta totuttuamme kylmään tai viileään ilmastoon parin kuukauden ajan, mutta muuten käveleminen tuntui todella kevyeltä, olimmehan vain 1200 – 2000 metrissä päivän aikana totuttuamme jo miltei 4500 metrin korkeuteen. Lisäilimme ahkerasti aurinkorasvaa, koska näin lähellä päiväntasaajaa sille oli selkeästi tarvetta. En itse käytä Euroopassa oikeastaan koskaan aurinkorasvaa, koska uskon kahteen muuhun tehokkaampaan suojautumiskeinoon; sisäisen suojan rakentamiseen sekä auringolta suojautumiseen vaattein ja varjoon hakeutumalla (vaikka rakastankin aurinkoa). Vuosia sitten huomasin ettei ihoni enää pala; söin erittäin paljon raakaravintoa ja tiettyjä lisäravinteita, joten oivalsin asioilla olevan yhteyttä. Olen jatkanut antioksidanttipitoisen ruokavalion parissa ja syön kuureissa mm. astaksantiinia, lykopeenia, luteiinia ja beetakaroteenia, huolehdin riittävästä nesteytyksestä, syön D-vitamiinia suosituksia huomattavasti enemmän ja huolehdin kehoni sisäisestä rasvaamisesta hyvien rasvojen avulla. Silloin harvoin kun olen pitkään suorassa porotuksessa päivätolkulla, suojaan ihoni auringolta käyttäen luonnonmukaista kosmetiikkaa, eli fysikaalisia aurinkosuojia. Fysikaalisissa aurinkosuojissa ultraviolettisäteily heijastuu pois ihon pinnalta titaanioksidin tai sinkkioksidin avulla. Eli toimintaperiaate on erilainen kuin kemiallisissa suojissa, joissa erilaiset yhdisteet imevät ultraviolettisäteitä ja muuttavat ne infrapunasäteilyksi, joka vapautuu ilmaan tai jonka verenkierto kuljettaa pois. Olen muutenkin tietoinen siitä, mitä iholleni levitän, koska 60 prosenttia siitä mitä ihollemme levitämme imeytyy verenkiertoon. Ihmiset lätkivät itseensä melkoisia kemikaalikoktaileja ja itse asiassa esimerkiksi aurinkosuojavoiteita käyttämällä ihmiset viettävät auringossa paljon pidempiä aikoja kuin luonnollista tai terveellistä olisi. Samalla lätkien kehoonsa mm. hormonihäiritsijöitä melkoisten kemikaaliseosten muodossa. Fysikaalisten aurinkosuojien käyttö ei ole kosmeettisesti yhtä miellyttävää kuin kemiallisten, koska titaani- ja sinkkioksidit jättävät iholle valkoisen kalvon etenkin jos tuotetta levittää oikeasti riittävästi (kyllä jättävät, luonnonkosmetiikkafirmojen markkinointipuheista huolimatta.. J). Tämä on mielestäni kuitenkin pienempi paha kuin levittää iholleni kemiallisia suojia. Viidakossa Perussa aurinkosuojan käyttö oli selkeästi tarpeellista, ja valkoisina haamuina etenimmekin viidakossa fysikaalisen aurinkosuojan tiheän levittämisen jäljiltä. J

Pepe otti lepoa

Nautimme lounaan päivällä viihtyisässä pikku kylässä keskellä viidakkoa. Olimme ilmoittaneet etukäteen ennen vaellustamme olevamme kasvissyöjiä, ja ruokien taso yllätti meidät hyvin positiivisesti! Saimme joka päivä herkullisia kvinoa-, peruna- tai pastakeittoja jonka lisäksi riisiä tai perunaa paistettujen kasvisten ja sienten kanssa, yllättävän hyvin maustettuina! Vaikka proteiini miltei uupuikin, olivat ruoat kuitenkin parempia kuin valtaosa reissussa syömästämme ravinnosta. J Ruoan jälkeen löysimme talon takaa houkuttelevia riippumattoja ja vietimmekin pienen siestan ennen päivän loppumatkaa. Sain taas kerran uuden pienen ystävän nuokkuessani matossa, ihana karvaturri juoksi luokseni ja alkoi jäystää käsiäni kuten pieni pentu tekee. Otin maasta keppejä ja kaveri hyppäsi mattooni, jossa kaivautui kainalooni ja jäysti tyytyväisenä silmät ummessa keppejä kädessäni. Olisin voinut jäädä tuohon ihanaan hetkeen vaikkapa loppupäiväksi, mutta jossain vaiheessa matkan oli taas tarkoitus jatkua ja jouduin heittämään uudelle ystävälleni hyvästit.

Alkuperäisasukkaita.. :D

<3

Koti viidakossa. Lattialla vilistää marsuja, joita Perussa ja Boliviassa syödään paljon

Jatkoimme matkaa liikkuen enemmän alaspäin ja tasamaalla, aamupäivän kävely oli ollut enimmäkseen nousua ylöspäin. Ennen saapumistamme kuumille lähteille, jonne päivämme päättyisi, ylitimme joen vielä simppelin oloisella köysiradalla, jossa istahdimme huojuvaan koriin ja oppaamme hinasi meidät toiselle puolelle. Kuumille lähteille saavuttuamme osa kuuden hengen ryhmästämme rentoutui vedessä ennen siirtymistämme läheiseen Santa Teresan kylään. Santa Teresassa majoituimme taas simppeliin guesthouseen, jossa oli hieman ongelmia veden ja sähkön kanssa. Osalla ryhmästämme ei ollut huoneissaan sähköä, eikä vettä tullut ollenkaan. Olimme kohtalaisen likaisia aurinkorasvan, hien ja hiekan ja pölyn sekoituttua melkoiseksi kerrokseksi iholle ja vaatteisiin, joten oli mukavaa että pääsimme käymään läheisen hostellin suihkussa pesulla nopeasti ennen päivällistä. Päivällisen jälkeen siirryimme unille, nukkuen seuraavan yön edellistä paremmin. Santa Teresassa ei ollut ollenkaan niin kuuma kuin ensimmäisenä yönä Santa Mariassa, joten virkeinä heräsimme puolikuudelta seuraavaan aamuun!

Joen ylitys

Oppaamme Henry ja Agave

Kolmannen päivän aamuna lähdimme minibussilla läheisille köysiradoille ennen päivän vaellusosuutta. Olin valmiiksi hieman jännittynyt, koska minulla on korkeanpaikan kammo.. Tiesin että radat kulkevat todella korkealla ja ovat paljon pidempiä kuin yksi ainoa rata Vuokatissa, jota olin kokeillut. J Saimme kypärät päähämme, puimme valjaat päällemme ja suojahanskat käsiimme ja allekirjoitimme lomakkeen, jossa tiedostimme ymmärtävämme riskit aina loukkaantumisesta kuolemaan. Tämä ei mitenkään helpottanut oloani, joten olin melkoisen hiljaista tyttöä siirtyessämme ensimmäiselle köysiradalle. Nähtyäni radan meinasi sydän hypähtää ulos kurkustani! Rata oli niin pitkä, että emme kunnolla nähneet toiselle puolelle, ja pudotustakin oli yli 200 metriä! Koko kehoni tärisi ja muiden naureskellessa innostuneena tuijotin hiljaa työntekijöiden toimia varmistuakseni siitä, että ovat tehtäviensä tasalla. :D Lähdin matkaan viimeisenä ja ensimmäinen tunne oli aivan suunnaton kauhuntunne, koko kehoni valahti tunnottomaksi ja kaikki ajatukset katosivat mielestäni. Uskalsin kuitenkin avata silmäni radan keskivaiheilla ja tunne muuttui kauhun valahduksesta uskomattomaan adrenaliiniryöppyyn! Kykenin jopa keskittymään ohjeisiin ja pysäyttämään matkani itse, kuten olimme ennen rataa harjoitelleet.

iiiiik

ready to go

Jalkani tärisivät työntekijän irroittaessa minut köydestä ja tunsin ylittäneeni itseni tuhatkertaisesti! Edessä olisi kuitenkin vielä neljä erilaista rataa ja 200 metrin mittainen riippusilta, Inka-silta. Seuraavat kolme köysirataa tuntuivat kerta kerralta helpommalta ja pystyin jo nauttimaan matkasta. Ihastelin maisemia matkalla ja nautin uskomattomasta vauhdin hurmasta! Neljän köysiradan jälkeen edessä oli kuitenkin riippusilta. Nähtyäni sillan ja askelmat tuttu valahdus valtasi kehoni ja jalkani tärisivät taas. Askelmien välit olivat toisinaan pitkiä ja katsoessani alaspäin näin loppumattomalta näyttävän pudotuksen alas vuorten väliin. Nostin kuitenkin katseeni rohkeasti eteenpäin ja jatkoin matkaa, askel askeleelta. Kunnes edessä olevat nuoret alkoivat heiluttaa siltaa! Jämähdin paikoilleni ja katsoin vahingossa taas alaspäin. Nielaisin kovaäänisesti ja odotin mahdollisimman rauhallisesti että heiluminen lakkaisi. Onneksi nuoret siirtyivät pois sillalta ja sillan rauhoituttua myös olotilani rauhoittui. Jatkoin kokoajan rentoutuessani lisää, ja päästessäni perille asti oli tunne taas sanoinkuvaamaton! J Viimeistä köysirataa varten valjaat sai halutessaan kääntää toisinpäin, jolloin kiinnitys tulisi selän puolelle, eli pääsisimme suoranaisesti lentämään yli vuorten! Keräsin rohkeutta ensimmäisten lähdettyä ja päätin ylittää itseni vielä viimeisen kerran. Käänsin valjaat ympäri ja työntekijän tarkistettua kiinnitykset oli vuoroni koittanut. Astuin lähtökielekkeelle ja mies kiinnitti minut köyteen ja kehotti nostamaan jalat ylös. Keräsin kaiken luottamuksen ja rohkeuteni ja tein niin huudahtaessani ääneen pelonsekaisessa jännityksentilassa. Mies kysyi olenko valmis, ja nyökätessäni vastaukseksi heilautti hän kunnolla vauhtia jaloilleni ja päästi minut matkaan. Huusin ääneen vauhdin kiihtyessä ja lentäessäni mahallani eteenpäin! Suorastaan kiisin vuorten yli ja alun kauhuntunteen jälkeen avasin silmät ja nauroin ääneen! Tunne oli niin sanoinkuvaamattoman hieno! Maisemat olivat mahtavat ja koin uskomatonta rauhan ja ilon sekoittamaa tunnetta ylitettyäni itseni niin täydellisesti ja saatuani palkinnoksi jotakin niin hienoa. J

Mä lennän!

Inka-silta

Riisuessamme valjaita kerroin muille osallistujille korkeanpaikan kammostani. He olivat äimistyneitä siitä, että olin kyennyt suoritukseen! Kuulemma heidän kavereillaankin on korkeanpaikan pelkoa ja kukaan heistä ei astuisi lähellekään moisia korkeita köysiratoja. Olin yhä uskomattomissa fiiliksissä ja ajattelin vain että tässä tiivistyy oikeastaan kaikki mihin uskon, ja mikä on vienyt minua eteenpäin jo vuosia. Pelko on vain mielen illuusiota tai harhaa, turhan usein ihmiset uskovat tuohon pieneen ääneen, jota peloksikin kutsutaan, ja antavat sen alkaa ohjailla elämäänsä. Vähitellen pelko vahvistuu siihen keskityttyä ja päätökset syntyvät kuin huomaamattaan pelosta käsin ja asioita jää kenties tekemättä. Askelia ottamatta, luonnollista muutoksen virtaa tukahduttaen. Itse uskon siihen, että pelolle ei pidä antaa sijaa. On toki tärkeää ymmärtää mistä se nousee ja olla itselleen ”kiltti”, kaikki ei aina tapahdu nopeasti tai saman tien. Mutta ruokkiessa sydäntä ja antaessa sen ohjata elämää, pelko vaimenee. Luottamus kasvaa ja pelolle ei ole enää sijaa. Olen elämässäni tehnyt niin paljon asioita, joihin en vanhojen uskomusteni valossa olisi ollut kykeneväinen. Mutta koska olen syleillyt pelkoa, kohdannut sen ja tehnyt asioita jotka saavat minut ensin jäätymään ja kauhistumaan ja ahdistumaan, olen saanut tilalle jotain niin mahtavaa; niin paljon suuremman luottamuksen elämään ja itseeni! Uskallan kävellä päin tuntematonta ja kohdata epämiellyttäviä tunteita, sillä tiedän että lopputulos palkitsee ja astun aina askeleen eteenpäin. Minulle köysirataseikkailu oli taas yksi symbolinen virstanpylväs kohti suurempaa luottamusta ja valoa. J

Köysirataseikkailun jälkeen jatkoimme matkaa vaeltaen. Pysähdyimme pian syömään lounasta mukavaan paikkaan viidakossa, jossa lepäilimme taas tovin riippumatoissa ennen jatkoa. Sain toisenkin pienen ystävän joka hyppäsi syliini mattoon. Pienen sydämen sykkeen itseäni vasten tuntiessani vaivuin pienille päivänokosille ja matkan jatkuessa heitin taas kerran hyvästit suloiselle karvaturrille. Kävelimme iltapäivään saakka melko tylsää, tasaista maastoa junaradan liepeillä, välillä siirryimme sivuun junan ohittaessa meidät. Kävely tuntui todella helpolta ja kevyeltä ja olisinkin voinut jatkaa vielä iltaan saakka saapuessamme Aguas Calientes – nimiseen kylään Machu Picchun juurella. Lepäilimme illan ja söimme hyvin, valitettavasti kuuden hengen ryhmästämme ranskalainen Helene sairastui pahasti ja ilta sujui huolestuneissa tunnelmissa. Juttelimme päivällisellä uusiseelantilaisen Anthonyn kanssa nomadielämästä. Hän ja tyttöystävänsä Renee työskentelevät ulkoilmaohjaajina Jenkeissä ja lopun vuotta matkustelevat. Anthony kysyi miltä nomadielämä on tuntunut, nyt yli vuoden moista elettyämme, luovuttuamme kodista ja kaikesta vakituisesta. Kerroin että valinta on tuntunut enemmän kuin oikealta uusien kokemusten vain vahvistaessa tätä tunnetta. Heillä oli kuitenkin samankaltaisia kokemuksia ihmissuhteiden osalta kuin itsellämmekin; jo useita vuosia reissattuaan ihmisiä on jäänyt matkan varrelle koska valinnat ja arki ovat vain niin erilaisia, eikä panostus ihmissuhteisiin ole kummankaan osapuolen osalta samanlaista jos ei ole aikaa olla läsnä ja intressit elämän peruskysymyksistä eroavat toisistaan suuresti. Toisaalta taas juuri nämä hetket uusien, vieraiden ihmisten kanssa; hetket, joissa kuitenkin jaamme saman aaltopituuden ja tajuamme täysin mitä toinen tarkoittaa, ovat todella palkitsevia. J

Pepee!

Toinen riippumattoystävistäni viidakossa

Aamulla heräsimme puolineljältä ja suihkun jälkeen olimme valmiita kipuamaan tuhansia askelmia ylöspäin nähdäksemme tuon yhden maailman ihmeistä. Yllätykseksemme Helenekin oli toipunut riittävästi päästäkseen mukaan matkaan, mutta hän ja poikaystävänsä ottivat kuitenkin bussin, koska reippailu monta sataa metriä ylöspäin olisi turhan kova pala toipilaalle. Aguas Calientesin kylä sijaitsee 2040 metrissä ja Machu Picchu taas 2430 metrissä joten noin neljäsataa metriä nousua pitkin kivikkoisia portaita olisi edessämme. Käveltyämme parikymmentä minuuttia lähtösillalle odottelimme porttien avautumista hetken. Viideltä portit aukesivat ja lähdimme ensimmäisten joukossa reippailemaan ylöspäin. Oppaamme kertoi että keskimäärin matkassa kestäisi tunnin verran mutta nousimme todella ripeästi ja huomasimmekin olevamme ylhäällä 45 minuutin päästä, todella hikisinä mutta innokkaina näkemään tuon kauaksi aikaa kadonneen kaupungin. Paras aika nähdä kaupunki on aamulla heti kuudelta, koska ihmisiä on silloin paljon vähemmän ja auringon noustessa näkymä on parhaimmillaan. Valitettavasti aamulla oli todella sumuista ja emme nähneet juuri mitään, mutta oppaamme Henryn kertoessa tarinoita kaupungista sää alkoi vähitellen seljetä, ja iltapäivään mennessä aurinkokin pilkotti ja saimme ihan mukavia kuvia! Machu Picchu tarkoittaa ketšuaksi vanhaa vuorta tai vanhaa huippua ja on siis ikivanha mutta hyvin säilynyt Inkakaupunki, jonka rakentaminen alkoi jo vuonna 1440. Kaupunki käsitti noin 200 rakennusta, joiden joukossa oli temppeleitä ja varastoja asuinrakennusten lisäksi. Alueella asui noin 1200 asukasta. Machu Picchu oli asuttuna espanjalaisten saavuttua Peruun 1532, vaikka valloittajat eivät koskaan löytäneetkään kaupunkia. Ei siis osata varmaksi sanoa miksi kaupunki hylättiin. Machu Picchusta kuultiin maailmalla vasta vuonna 1911 yhdysvaltalaisen Hiram Binghamin käytyä siellä ja kirjoitettua paikasta menestysteoksen. Machu Picchu on Unescon maailmanperintökohde ja Unescon mukaan vuosittaiset kävijämäärät (400 000) ovat aivan liian suuria aiheuttaen riskin koko alueelle.

"Okei mä teeskentelen että oon näkymätön kun noi urpot tuli tohon vierelle.." (Taustalla Henry ja Anthony)

Kiertelimme alueella päivään saakka turistimäärien noustua niin suuriksi että olo alkoi tulla epämukavaksi ja päätimme lähteä kävelemään alaspäin kohti kylää ja kahdelta lähtevää junaamme kohti Ollantaytamboa, jossa vaihtaisimme bussiin kohti Cuscoa. Ehdimme kuitenkin ennen massojen saapumista istuskella alueella ja imeä sisäämme tunnelmaa ja energiaa, jonka valitettavasti suunnattomat ihmismassat peittävät helposti alleen. Saavuttuamme Aguas Calientesiin söimme ison lounaan ja hyppäsimme junaan. Vaihdettuamme bussiin nuokuimme loppumatkan ja illan jo pimetessä saavuimme Cuscoon. Kävelimme hostellille jonne olimme jättäneet osan matkatavaroistamme ja saimme käydä hostellissa suihkussa ja virkistäytyä ennen öistä bussimatkaamme takaisin La Paziin, Boliviaan. Söimme vielä iltapalaa ja tähtäsimme bussiasemalle iltakymmeneksi, bussin lähtiessä klo 22.30. Saavuttuamme asemalle hieman ennen kymmentä ajattelimme meillä olevan reippaasti aikaa ja kaikessa rauhassa lähdin etsimään yhtiömme tiskiä kysyäkseni pitääkö ennakkolippumme vaihtaa toiseen lippuun ennen lähtöä. Yhtäkkiä jostain juoksi nainen hoputtaen minua kohti laitureita ja hokien vain bussin lähtevän aivan sillä sekunnilla. Pepe huomasi häslingin ja juoksi rinkkojen kanssa luoksemme. Saimme eri yhtiön liput kouraamme ja nainen työnsi meitä ulospäin. Yritin selittää että tarvitsemme vettä ja evästä pitkälle matkalle ja että eihän tämä ole se oikea yhtiö? Nainen hoki että teidän on mentävä, tämä on ainoa bussi tänään La Paziin ja liput kourassamme juoksimme ulos jossa bussi jo peruutti pois laiturista. Mies hyppäsi ulos bussista ja heitti rinkkamme tavaratilaan ja kysyi että ovatko nämä lippunne? Katsoin lippuja ja liput, jotka olimme naiselta saaneet, oli nimetty aivan erinimisille henkilöille. Totesimme vain että kyllä, olemme Jorge ja Manuela ja hyppäsimme bussiin. :D Ilman vettä ja mitään evästä ja saapuisimme La Paziin vasta kahdeltatoista seuraavana päivänä. Onneksemme kuski suostui pysähtymään pienessä kylässä noin tunnin ajomatkan jälkeen jotta saimme ostettua vesipullollisen, tosin hän oli hyvin nihkeä meitä kohtaan ilmeisesti koska tulimme myöhässä ja aiheutimme ylimääräistä hämminkiä. Naureskelimme takapenkissä ihme sähellystä ja mietimme vain että mitäköhän sille bussille oli tapahtunut johon meidän piti mennä, joko se oli peruttu ja yhdistetty asiakkaat toisen yhtiön bussiin ilmoittamatta ennakkolipun tilanneille, tai sitten kyseessä oli joku ihmeellinen sekaannus, mutta joka tapauksessa lippumme olivat erinimisten henkilöiden. Olimme kuitenkin matkalla oikeaan suuntaan ja keskiviikkona puolenpäivän aikaan saavuimmekin takaisin Bolivian pääkaupunkiin.

La Pazissa ollessamme olemme syöneet hyvin, kierrelleet, hengailleet ja muun muassa tutustuneet paikallisen kuntosalin tarjontaan. Spinning-tunti oli hyvin mielenkiintoinen kokemus, alusta loppuun täysillä ilman taukoja täällä 3600 metrissä. :D Syke huiteli aika hyvin vauhtikestävyysalueen yläpäässä kokoajan ja vaikka olemmekin tottuneet korkeisiin ilmanaloihin ja olemme viettäneet paljon aikaa yli neljässätuhannessa metrissäkin nyt reissullamme reippaillen ja ollen aktiivisia, enpä ole tehnyt noin korkeasykkeistä treeniä tässä ilmanalassa. Huh huh mutta tekipä terää. :D Tein salilla liikkuvuustreenin ja mielestäni onkin mielenkiintoista käydä paikallisilla kuntosaleilla, koska ensinnäkin liikunta on niin suuri osa omaa arkea eli paikka on luonteva visiitille, mutta toisekseen saleilla näkee paikallisia ihmisiä viettämässä vapaa-aikaansa ja tutustuu myös paikallisiin treenikulttuureihin. Salilla oli paikallisia fitness-miehiä pelkissä pienissä uimahousuissaan treenaamassa ja poseeraamassa. Tehdessäni rintarangan avauksia eräs miehistä lopetti kyykkysarjansa ja nosti uimahousunsa lahjetta paljastaen pakaransa ja kääntyi katsomaan sitä peilistä samalla jännittäen tuota treeninsä tuotosta. :D Kun satuin katsomaan mieheen päin iski hän minulle aina silmää. Minulle on aivan sama kuinka paljon muut panostavat kehollisen elämänsä palvontaan tai minkälaisia hiippareita saleilla käy, koska keskityn siellä omaan treeniini, mutta kieltämättä minua hieman hihitytti. :D

Kaikkensa antaneena :D

Söimme La Pazissa myös taivaallisen hyvää intialaista ruokaa aivan autenttisessa punjabilaisessa paikassa ja tutustuin mukaviin ihmisiin! Ravintolan henkilökunta tuli juttelemaan meille ja totesi minun näyttävän aivan intialaiselta ja siltä, että olen omaksunut intialaisen kulttuurin. Mukava nuori nainen pyysi minua facebook-kaveriksi ja juttelimme päivällisen jälkeen kanssaan varmaan tunnin verran. J Minne menenkin, aina saan intialaisia kavereita, on se kumma. :D Mutta aivan mahtavaa, kokemuksesta tuli todella hyvä mieli. J Jouduimme myös La Pazissa varkausyrityksen kohteeksi, mutta näppärällä reagoinnilla ja kyynärpäätaktiikalla saimme miehen pois kimpustamme eikä mitään lähtenyt hepun matkaan. Tänään lauantaina matkamme jatkuu kohti Santa Cruzia 17 tunnin bussimatkan pyörteissä. Sieltä taas pääsemme jatkamaan rajan yli kohti Paraguayta. 

Herkullista punjabilaista ruokaa, mm. suosikkiani chana masalaa! Palkokasveja jeee!

Haluankin toivottaa kaikkea hyvää kaikille, on niin mukava huomata miten itselleni luonteva tapa jäsentää ajatuksiani, kirjoittaminen, ja tämä blogi jonka alun perin perustin kertoakseni läheisille Intian reissusta, kiinnostavat monia ihmisiä ja saan monesti mukavia viestejä ihmisiltä kirjoituksiin liittyen. J Kiitos ja valoa kaikille. <3

Valoa <3

16.10.2015 Bolivian lumoissa

Terveisiä sydämemme vieneestä Boliviasta! Tässäpä taustamusiikkia Andeilta postauksen lisukkeeksi. ;)

Argentiinasta matkamme on taas jatkunut Bolivian kautta Peruun ja takaisin Boliviaan, ja paljon on tapahtunut sitten viime kuulumisten! Lepäilimme Patagonian seikkailumme jälkeen Buenos Airesissa tovin, keräten voimia tuon nälän ja palelun täyteisen matkan jäljiltä. ;) Kävimme myös ottamassa ilmaisen keltakuumerokotteen Boliviaa varten ja tulimme rokotteesta hieman kipeiksi. Matkailijat saavat siis ilmaisen rokotteen Buenos Airesissa passilla, joten jos haluaa säästää matkabudjetissa hieman, nappaa rokotteen tarpeen mukaan vasta Etelä-Amerikassa. Rokotetta ei tarvita tietyillä alueilla eikä matkustaessa suoraan Boliviaan, mutta matkustaessa alueilta, joissa keltakuumetta esiintyy, vaaditaan virallisen ohjeistuksen mukaan todistus rokotuksen voimassa olosta (ja rokote täytyy olla otettu 10 päivää ennen maahan saapumista). Rokote hoitui näppärästi klinikalla, joka oli siirtynyt netistä löytämästämme osoitteesta kadun toiselle puolelle. Ystävällinen poliisimies neuvoi meidät oikeaan paikkaan ja astuttuamme sisälle, ojensimme asiakaspalvelijalle passit, hän ohjasi meidät lukemaan lävitse infon aiheesta ja saman tien marssimmekin riuskaotteisen tädin käsittelyyn ja rokote oli isketty olkavarteen ennen kuin ehdimme huomatakaan. Noin viidessä minuutissa homma oli hoidettu nollan euron kustannuksella, joten reissu pääsisi taas pian jatkumaan.

Odotetusti saimme siis hieman oireita tuosta rokotteesta ja reissu sai odottaa hieman jatkoaan. Testailimme lepäillessämme Buenos Airesissa erilaisia kasvis- ja intialaisia ravintoloita. Suurkaupungin syke ei ole niinkään juttumme, mutta kieltämättä reissun onnettoman ruokahistoriamme jäljiltä oli mukava syödä hyvin! Testiin pääsivät neljä erilaista kasvisravintolaa ja neljä intialaista ruokaa tarjoilevaa ravitsemusliikettä, joten vaihtoehtoja kasvissyöjille kyllä löytyy ja sitä saa jopa poistua ravintolasta oikeasti tyytyväisenä. Jatkoimme ruokatankkausten jäljiltä kuitenkin matkaa vielä hieman flunssaisina kohti Saltaa, luoteis-Argentiinaa. Olimme hioneet suunnitelmaamme siten, että ylittäisimme Argentiinasta rajan Boliviaan, jossa reissaisimme ja käväisisimme Perussa, palaisimme takaisin Boliviaan ja jatkaisimme bussilla kohti Paraguayta ja viimeisen viikon ennen marraskuista Suomeen paluutamme pyhittäisimme ihka oikealle ”lomailulle” Uruguayssa. Salta oli siis hyvä tukikohta reissun jatkoa ajatellen, mutta vietimmekin kaupungissa muutaman päivän nauttien lämmöstä ja hyvästä ruoasta, kaupungista nimittäin löytyi vegaaninen, myös raakaravintoa tarjoileva ravintola, jossa söimme melkeinpä parasta koskaan ravintolassa nauttimaamme ruokaa! Ja se on paljon sanottu se, koska turhan usein ravintoloissa kasvissyöjänä tai vegaanina joutuu pettymään ruoan tasoon. Ruoat ovat usein enemmän sekasyöjien lisukkeita, ilman sen kummempaa panostusta. Ja jos ravintolassa syö useimmiten huonompaa ruokaa kuin itse kokaten, maksaen kuitenkin ravintolahintoja, ei paljoa tarvitse ynnätä yhteen viitsiikö rahojaan ulos syömiseen tuhlata. Toki Suomessakin suurimmista kaupungeista löytyy todella paljon hyviä ravintoloita, ja muualtakin Suomesta esimerkiksi etnisiä  tai tasokkaampia fine dining – paikkoja, joissa rahoilleen kyllä saa vastinetta, jos on halukas maksamaan pienestä mielihyvän hetkestä melkoisia summia. Useimmiten helpointa kuitenkin on kokata itse, hinta-laatu – suhde on vain eniten kohdallaan siten. ;)

Chirimoya Resto Veganon herkkuja Saltassa

Salta

Salta

Salta

Saltasta jatkoimme 2.10. bussilla kohti La Quiacaa, joka sijaitsee Argentiinan ja Bolivian rajalla. Matka kesti noin kahdeksan tuntia, ja illansuussa saavuimme perille. Täällä käyttämästämme Here- karttasovelluksestamme on ollut todella paljon hyötyä, koska olemme ladanneet siihen kaikkien reissaamiemme maiden kartat, jotka tosiaan toimivat offline – tilassa ilman internetyhteyttä. Olemme selvinneet kaikkialla ilman paperikarttoja ja löytäneet myös ravintoloita ja majoitusliikkeitä sovelluksen avulla. La Quiacaan saavuttuamme nappasimme taas puhelimen kouraamme ja lähdimme talsimaan kohti rajaa ja Bolivian puolella sijaitsevaa Villazonin kylää. Matkaa kertyi pari kilometriä ja taas lisää leimoja passissamme saavuimme toiseen maailmaan. Ensimmäistä kertaa reissullamme tuntui että olemme Latinalaisessa Amerikassa. Ihmiset olivat pukeutuneet perinteisiin asuihin, naiset monikerroksisissa hameissaan ja lierihatuissaan kantamassa värikkäissä kankaissa selässään taakkoja tai lapsia. Maisema vaikutti köyhemmältä ja rapistuneemmalta ja energia oli vain erilainen kuin Argentiinassa ja Chilessä. Löysimme nopeasti bussiaseman ja ostimme seuraavaksi päiväksi liput paikallisbussiin kohti Unescon maailmanperintökohdekaupunkia, Potosia. Olimme onneksi pari kuukautta valmistautuneet tähän hetkeen, jossa kävi hyvin selväksi että espanja on ainoa kieli jolla selviäisimme. Olemme kantaneet mukanamme Lonely Planetin Latin American Spanish phrasebook & dictionary – kirjaa ja tosiaan ennen reissua hieman opetelleet alkeita. Chilessä pääsimme keskimäärin Argentiinaa enemmän vahvistamaan taitojamme englantia puhuvien ihmisten ollessa reissumme varrella harvinaisempia. Argentiinassa taas on melkoisen hyvin kaikkialla pärjännyt englannilla ja pienellä espanjan takeltelulla. Mutta Villazonin kylässä Boliviassa ei yksikään ihminen ymmärtänyt sanaakaan englantia, joten mikä mahtava mahdollisuus päästä tositoimiin tuon kauniin kielen kanssa! Saimme pian ostettua liput seuraavan aamun bussiin, ja hintataso oli toinen asia josta huomasimme olevamme toisessa maailmassa, Etelä-Amerikan köyhimmässä maassa. Noin kahdeksan tunnin bussimatka Argentiinassa Saltasta La Quiacaan maksoi noin 40 euroa per naama, mutta lipusta Villazonista Potosiin samanmittaiselle matkalle Boliviassa köyhdyimme noin neljän euron verran kappaleelta.

Matkalla La Quiacaan

Matkalla La Quiacaan

La Quiaca Argentiinassa, Bolivian rajalla

La Quiaca

Keskusaukio Villazonissa, Boliviassa, uuden kaverin kanssa

Liput kourassa lähdimme etsimään majoitusta seuraavaksi yöksi, ja kahdeksalla eurolla irtosikin hostellista kahden hengen huone omalla kylpyhuoneella. Monen hengen makuusalissa jaetulla kylpyhuoneella huoneen sai muutamalla eurolla, ja kyseisessä hostellissa kaikista halvin vaihtoehto oli aulatilassa sijaitseva ohut patja, joita oli rivissä useita ja enpä usko että patjoilla nukkuneet reppureissaajat yöpaikastaan kauheasti euroa enempää köyhtyivät.. Bolivian hintataso sopii enemmän kuin hyvin loppureissumme budjettiin, tosin kuten kuvitella voi, majoitukset eivät tasoltaan tosiaan päätä huimaa näillä hinnoilla. Onneksemme olemme tottuneet välillä melkoisiin rottakellareihin toisaalla maailmassa, joten mikään muu ei halvoissa majoituksissa tuota päänvaivaa kuin tuo iänikuinen palelu.. Taloissa kun ei ole lämmitystä ja yöllä lämpötila putoaa lähelle nollaa, voi vaan kuvitella kuinka kylmä huoneissa on. Lämmin vesi ei automaattisesti kuulu edullisimpiin majoituksiin, joskus sen saa maksamalla hieman ekstraa ja joskus taas ei, jolloin ainakin omalta osaltani peseytyminen jää väliin, koska hampaat kalisten jo valmiiksi palellen riisuutuminen jääkylmässä kylpyhuoneessa ja jääkylmän veden alle astuminen ei kerta kaikkiaan kuulosta itselleni mahdolliselta. :D Heitettyämme rinkkamme hostelliin lähdimme etsimään ruokaa, ja yllätykseksemme huomasimme että Boliviassa ¿Tienen comida vegetariana? tunnuttiin ymmärtävän paljon paremmin kuin Chilessä! Toki asia ei sinänsä lohduta jos vastaus on No, no vegetariana. :D Löysimme kuitenkin pienen paikallisen kuppilan, jonka työntekijä pyöräytti meille pitsat käytännössä ilman täytteitä ja päällisiä, mutta saimmepahan taas tuota tuttua vehnähöttöä mahan täytteeksi.

Aamulla heräsimme ja suuntasimme bussiasemalle, jonka liepeillä oli paljon paikallisia myymässä katuruokaa ja hedelmiä. Eräs mummo pyöräytteli blenderillä pirtelöitä ihmisille ja tilasimmekin moiset itsellemme pika-aamiaiseksi ennen päivän bussimatkaa. Mummo hieman ihmetteli toiveitamme pirtelöstä sin huevos, sin azucar y sin leche mutta iski koneeseen hedelmiä banaaneista omenoihin ja papaijoihin, ja saimme mukavaa vaihtelua reissumme aamiaisiin! Vielä kun olisi pirtelöön saanut vähän lehtivihreää ja siemeniä ja proteiinia ja leväjauheita ja ja mitäs muuta ;) niin olisi ollut homma kohdallaan, mutta hinta ei onneksi päätä huimannut! Muutaman sentin! köyhdyttyämme ostimme vielä hieman vettä ja naposteltavaa matkalle, ja viimeistään tässä vaiheessa tajuaisi hölmömpikin heppu olevansa Boliviassa, sillä ”Una coca por favor” tilattuaan saa käteensä pussillisen vihreitä lehtiä tuon monikansallisen yhtiön ruskean lisäainelitkun sijaan. :D Kokapensaitahan tosiaan viljellään Boliviassa Perun, Ecuadorin ja Kolumbian lisäksi. Bolivian alkuperäiskansoille kyseessä on jo vähintään tuhannen vuoden ajan ollut pyhä lehti, jota ilman he tuskin voisivat kuvitellakaan elävänsä. Kokalehtien käyttö pureskellen tai teenä on hyvin yleistä Boliviassa ja Perussa, lehtien sanotaankin auttavan esimerkiksi vuoristotaudin oireisiin joita osa matkailijoista voi saada korkeassa ilmanalassa. Kokan viljely on laillista Boliviassa, eikä lehdillä ole kahvia tai teetä kummempaa vaikutusta piristeenä. 1800 – luvulta saakka kokapensaan lehdistä on eristetty kokaiinia, ja Bolivia toimiikin huumekaupassa lähinnä tuottajana huumausaineen valmistuksen tapahtuessa naapurimaissa Perussa ja Kolumbiassa.

Aamupirtelöt Villazonissa

Matka sujui leppoisasti tyypillisessä bolivialaisessa paikallisbussissa. Olimme lukeneet Bolivian busseista kaikenlaista, mutta verrattuna esimerkiksi Intian paikallisbusseihin kyseessä oli melkoinen luksusmatka. J Pysähdyimme lounastauolle pieneen kylään, josta ei löytynyt mitään syötävää meille, joten ostimme kadulta taas hedelmiä ja jatkoimme matkaa. Saavuimme Potosiin alkuillasta, ja jätettyämme rinkkamme hostelliin, lähdimme keskustaan josta kuulemma saisi kasvisruokaa. Löysimmekin heti pari ravintolaa, jotka mainostivat meille sopivia herkkuja, ja kvinoa-keitto ja linssiburgeri maistuivatkin melkoisen herkullisille! Iso osa reissaamista on monen mielestä paikallisiin makuihin tutustuminen ja kulttuurin ymmärtäminen ruoan kautta. Olen kyllä pitkälti samaa mieltä, mutta enpä nyt koe jääväni kauheasti mistään paitsi skipatessani tyypillisiä bolivialaisia herkkuja, kuten haudutettua marsua ja laaman aivoja.. Ne vähäiset kasvisvaihtoehdot, joita olemme paikallisista mauista tällä reissulla maistaneet, ovat olleet vehnä-rasva-juusto-höttöjä. Erilaisia piiraita tai palleroita, jotka rehellisesti sanottuna ovat olleet kaikki pahoja. En esimerkiksi ymmärrä empanadojen päälle; vehnäpiiras, jonka sisällä kasviksia tai (pahaa) juustoa kasvisversioissa. Kaikki maistamamme ovat maistuneet vain pahville ja rasvalle. Ehkäpä kyse on siitä, että liika on todellakin liikaa, ja tuo vehnähöttö tursuaa korvista ulos aika lahjakkaasti. J Olen siis reissussa syönyt esimerkiksi maitotuotteita, koska vegaanisella ruoalla koen että täällä olisi ollut melko mahdotonta selvitä jokseenkin hyvinvoivana paikallisilla vaihtoehdoilla. Itselleni ruoka näyttelee niin suurta roolia henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin saralla, että useampi kuukausi huonolla ravinnolla tekee tehtävänsä. Toki on toisaalta opettavaista päästää aina irti kaikesta totutusta. Intialainen ystäväni totesikin minulle facebook-keskustelussamme ytimekkäästi: Sopeudu. Näinhän se on, totta kai, maassa maan tavalla. Mutta jos esimerkiksi vuoden täällä sinnittelisin näillä vaihtoehdoilla, enpä tiedä mikä lopputulema olisi. Tai no tiedän; masentunut, turvonnut ja huonoihoinen minä. :D Tiedostaahan sen, että tällainen etuoikeutettu länsimaalainen on tottunut aika erilaiseen ruoan suhteen, me saamme syödä joka päivä ensinnäkin maultaan hyvää ruokaa, joka toisekseen ravitsee ja on terveellistä (siis jos näin valitsemme). Kummasti siis sitä on hieman takertunut siihen hyvään olotilaan, jota normaaliksikin voisi kutsua. Täällä vatsa ei välillä toimi päiviin, välillä toimii ei-toivotuissa tilanteissa yllättäen (hei kiitti vehnä..), aivot ovat välillä hieman sumussa, olemus on usein turvonnut, olotila nuupahtaa nopeasti nopeiden hiilihydraattien takia yms.. Emmekä me ”kermaperseetkään” tähän siis todellakaan kuole näin muutamassa kuukaudessa, mutta kyllä se virkeä ja super-elinvoimainen olo, jonka on itse valinnoillaan saavuttanut, jo hieman vetää puoleensa. ;) Tiedän ihmisiä, jotka reissaavat jopa nollabudjetilla liftaillen ja syöden mitä eteen sattuu, ja samalla kun arvostan tällaista suuresti, tiedän itsestäni etten olisi valmis pidempään tinkimään terveydelleni niin tärkeästä ravitsemuksesta niin paljoa.. Ravitsemus on kuitenkin matkani varrella ollut yksi tärkeistä tekijöistä nykyisen elinvoimaisuuteni taustalla. Plus että ruoka on vain maailman paras asia. :D Siksi kai siitä kirjoitankin niin usein. ;)

Evästauolla pienessä kylässä matkalla Potosiin

Potosi, johon siis saavuimme, on Unescon maailmanperintökohde. Kaupungin laidalla sijaitsee Cerro Rico – vuori, jonka kaivostoiminnasta kaupunki on tunnettu. Kaivos on yksi Bolivian ja maailman suurimmista hopeakaivoksista. Potosissa on noin 155 000 asukasta ja se sijaitsee hieman yli 4000 metrin korkeudessa. Boliviassa juhlitaan paljon erilaisia festivaaleja, ja saapuessamme Potosiin meneillään olikin yksi vuoden juhlan aiheista: Virgen del Rosario. Kyseessä on siis uskonnollinen juhla, ja isot juhlakulkueet lähtivätkin liikkeelle pääaukion kirkolta värikkäine asuineen ja asusteineen orkesterin tahdissa tanssien! Kahden päivän ajan saimme nauttia hienoista esityksistä, joihin osallistui satoja ihmisiä. Vierailimme Potosissa myös kaivoksella Cerro Rico –vuorella. Kaivokselle tehdään opastettuja valmismatkoja, mutta koska halusimme selvitä hieman edullisemmin, lähdimme ylös vuorelle itseksemme. Kaivoksella tovin käveltyämme paikallinen mies tuli kyselemään olemmeko kiinnostuneita kierroksesta hänen ohjaamanaan. Hinnaksi muodostui vain 3,5 euroa per naama, joten löimme kättä päälle, iskimme kypärät päähän ja kumisaappaat jalkaan ja lähdimme sisälle kaivokseen taskulamput kourassamme. Mies kertoi meille aloittaneensa työskentelyn kaivoksella 14 – vuotiaana, mikä ei ole ole ollenkaan epätavanomaista lapsityövoiman ollessa todellisuutta Boliviassa. Valtaosa lapsista aloittaa kaivoksilla työskentelyn jopa kymmenvuotiaina tai nuorempina, eikä keskimääräinen elinikä kaivosalueilla ole 35 vuotta suurempi. 1500 – luvulta lähtien miltei kahdeksan miljoonaa miestä on kuollut kaivoksilla, ja Cerro Rico tunnetaankin vuorena joka syö miehiä. Kaivosmiesten työpäivät saattavat kestää jopa 24 tuntia, ja kaivoksessa työskennellään pirtun ja kokapensaan lehtien voimalla. Oli mielenkiintoista kömpiä kaivoksessa, jossa ei oltu otettu turvallisuutta huomioon monessakaan asiassa. Kaivoksessa työskentelee 15 000 miestä ja yhäkin kuukausittain noin 14 miestä kuolee kaivokseen tai pölyn hengittämisestä johtuvaan keuhkojen pettämiseen.  Mies esitteli meille kierroksen jälkeen perheensä, joka asuu pienessä huoneessa kaivoksen yhden sisäänkäynnin vieressä, ilman mitään nykyaikaisia mukavuuksia. Maksoimme perheelle hieman ekstraa liikututtuamme tarinoistaan ja ystävällisyydestään ja jatkoimme takaisin kaupunkiin. Paikallisbussi maksoi 1,5 bolivianoa eli noin 20 senttiä, joten omatoimisella kaivosseikkailullamme säästimme melkoisen summan. Kaivosseikkailu oli erittäin vaikuttava ja totesimmekin päivällisellä olevamme uskomattoman etuoikeutettuja, kuten aina reissuilla köyhemmissä maissa hyvin vahvasti tiedostaa. Ja kehtaammekin vielä vaivata päätämme jollain vehnälättys-ongelmilla.. Tosin muistimme taas miksi niin kehtaamme, istuessamme hieman normaalia pidemmän tovin toiletin puolella ennen öistä bussimatkaamme. :D

Potosi ja paikallinen nainen

Ympäri Boliviaa on helppo löytää katukärryjä tai maassa istuvia myyjiä, jotka myyvät itsepuristettuja mehuja tai pirtelöitä tuoreista hedelmistä! Ja hinta ei tosiaan päätä huimaa. Kannattaa olla tarkkana ettei joukkoon lurahda hanavettä. Argentiinassa ja Chilessä joimme hanavettä kokoajan pulloveden kalliin hinnan vuoksi, mutta Boliviassa en suosittele samaa tekemään. Hampaat hanavedellä pesemme, kunhan on tarkkana ettei niele vettä, ettei saa MASUASUKKIA..

Festivaalikulkuetta 

Jamming..

Mahtipontista soitantaa festivaalikulkueessa

Bileet käynnissä

Cerro Ricon kaivoksessa

Näkymää Cerro Ricon kaivokselta Potosin kaupunkiin

Paikallisen kaivosmiehen perhe ja asunto kaivoksen yhteydessä

Cerro Ricon kaivos

Mukava oppaamme, 23-vuotias Juan, joka aloitti työskentelyn kaivoksessa jo 14-vuotiaana

Kaivoksen asukkaita

Työmies tauolla

Kaivosvaunuja

Sisällä kaivoksessa

Jatkoimme 5.10. illalla yöbussilla Potosista Bolivian pääkaupunkiin La Paziin. Saavuimme aamuyöstä, nukuimme pitkät aamuyöunet ja lähdimme asioille. Kävimme syömässä kasvisravintolassa herkullisen vegaanisen lounaan, jonka jälkeen ostimme bussilippuja tuleville päiville. Iltapäivällä lähdimme kameraostoksille. Aiemmin Chilessä korjauttamamme kamera hajosi Saltassa lopullisesti, joten olimme olleet tovin aikaa ilman kameraa ja päätimme ostaa uuden La Pazista. Löysimme netissä suositellun elektroniikkaliikkeisiin keskittyneen kadun, Calle Eloy Salmonin, josta metsästimme tietyn hintaista kameraa. Emme viitsineet ostaa yhtä hintavaa ja laadukasta kuin hajonnut kameramme, koska takuu ei luultavasti olisi voimassa Etelä-Amerikan ulkopuolella, jos takuuta edes saisi. Löysimme erään hintahaarukkaamme sopivan Canonin mallin noin 130 eurolla, Suomessa hinnan ollen noin 150 euroa. Kuittia emme saaneet, ja vaikka ”ihan oikeasta liikkeestä” kameran ostimmekin, luin netistä että monet mallit on salakuljetettu maahan, jolloin veroja ei ole tarvinnut maksaa. Olin kuitenkin tyytyväinen uusi kamera kädessämme, koska nyt saisimme taas mukavia kuvia loppureissun tulevista seikkailuista!

Aamulla 7.10. hyppäsimme paikallisbussiin kohti Cobacabanan pientä, noin 6000 asukkaan kaupunkia kuuluisan Titicaca-järven rannalla. Saavuimme kaupunkiin iltapäivällä, ja kiertelimme tätä leppoisaa rantakohdetta syöden meksikolaista ruokaa rantabaarissa reggaen soidessa taustalla. Melkoisen rentouttavaa tiiviin reissaamisen jäljiltä, ja turistimaisuudesta huolimatta tuli tunne, että parin päivän lepo tällaisessa paikassa voisi tehdä hyvää. Seuraavana aamuna jatkoimme kuitenkin tutustumaan erääseen tuon maailman korkeimmalla sijaitsevan kaupallisesti liikennöidyn järven saarista, Isla del Soliin. Saarella asuu noin 800 perhettä, eikä saarella ole ollenkaan moottoriajoneuvoja tai päällystettyjä teitä! Saari lumosi meidät heti tunnelmallaan ja mahtavilla maisemillaan. Saaren korkein kohta sijaitsee 4200 metrissä, ja kävelimme päivän mittaan yli 16 kilometriä tutustuen paikalliseen elämänmenoon, ihmisiin ja raunioihin Inkojen ajalta. Inkojen uskonnossa uskotaan Aurinkojumalan syntyneen kyseisellä saarella. Välillä maisema saarella vaikutti hyvinkin välimerelliseltä, mutta paikalliset kylien asukkaat laamoineen ja vapaina kulkevine sikoineen muistuttivat olevamme hieman kauempana. Saarella kasvatetaan muun muassa kokaa ja eukalyptusta maanviljelyksen ollessa yksi suurimmista elinkeinoista. Ihmiset saaren kylissä asuvat yksinkertaista elämää vaalien alkuperäistä kulttuuriaan, ja monet puhuvatkin vain hieman espanjaa aymaran kielen ollessa pääkielenä. Kävelimme reippaasti vaikka kuvasimme paljon, mutta silti missasimme lautan johon meillä oli paluuliput! Jouduimme siis ostamaan uudet liput päästäksemme takaisin Cobacabanaan samana päivänä. Olimme ilmeisesti kävelleet hieman ekstraa ja ylimääräisiä reittejä, mutta tuollainen reippailu neljässätuhannessa metrissä tekee vain hyvää, joten tyytyväisinä ja energisinä matkasimme takaisin mantereelle lautan kyydissä.

Terve!

Uusi kaveri!

Lepäsin hetken rannalla

Ja kylvin hieman mutavellissä

Perjantaina 9.10. suuntasimme iltapäivällä bussiasemalle suunnataksemme Peruun. Saavuimme Cuscoon, Peruun aamuyöstä taitettuamme matkan mielenkiintoisen ruotsalaisen miehen kanssa.. Mies tunnisti meidät suomalaisiksi ja alkoi heti jutella ruotsiksi. Tiiviin espanjan oppimisen yrityksen jäljiltä tuntui pää menevän hieman sekaisin, ja vaikka ymmärsinkin valtaosan miehen jutuista, vastailin välillä Si ja välillä Joo ihan suomalaisittain. :D Mies kertoi hyvin omituisia tarinoita siitä miksi on paennut Ruotsista eikä voi palata sinne, miten häntä jahdataan ja kuulimme myös kaikenlaisista salaliitoista, joilla jopa neljäsosaa ruotsalaisista huumataan ja tapetaan.. Vaihtaessamme bussia Punossa, oli mies varma että eräs nainen kameroineen oli siellä hänen takiaan, kuvaamassa hänen liikkeitään. Mies oli niin vahvasti asiansa puolella, että kuuntelin vain ja jopa hieman ahdistuin jutuistaan. No, mikäpä minä olen ottamaan kantaa siihen mikä on kenellekin totuutta tai harhaa, mutta kieltämättä hänen elämänsä tuntui kovin ahdistavalta teorioidensa keskellä. Yöllä saavuimme perille, ja mies oli varma että matkatavaransa (ja samalla meidän rinkkamme) on ruiskutettu jollain vaarallisilla aineilla koska kaikki tietävät kuka hän on ja haluavat tappaa hänet, eikä miehellä ollut vaihdettuna paikallista valuuttaakaan, joten otimme hänet taksiimme ja majoittuipa hän vielä samaan hostelliin kanssamme. Itse kuitenkin heräsimme lauantaina aikaisin ja jatkoimme matkaamme uusiin seikkailuihin kohti Machu Picchua! Perun seikkailuista rustailenkin lisää seuraavassa postauksessa. J Mahdollisimman vähäisten harhojen täyteistä päivää kaikille! Vielä ollaan hengissä ainakin. ;)

Terveisiä reissaajalta blogin kirjoittelun ääreltä!