21.4.2019 Muutoksen Tuulet

Aurinko pilkottelee yhä useampana aamuna kaihdinten välistä tuoden mukanaan lupauksia tulevasta. Kevät on jo pitkään tehnyt tuloaan luoden ympärilleen valon lisäksi erilaista energiaa. On taas aika kasvaa, uusiutua, puhdistua vanhasta ja luoda tilalle uutta. Kevät on monelle aktiivisuuden aikaa ja jos näin ei ole, voi syy löytyä kiinalaisen lääketieteen mukaan edellisen kesän valinnoista. Kesällä luodaan pohjaa seuraavaa kevättä ja talvea varten, ja jos energia hiipuu kevättä kohti, antaa se meille ehkä hyvän sysäyksen muuttaa tulevan kesän elämäämme ja elintapojamme nauttiaksemme seuraavasta talvesta ja keväästä erilaisin valmiuksin.

Mutta mitäpä tänne Lapin ihmemaahan kuuluu? Olen työskennellyt tänä talvena sekä Levin hiihtokoulussa kausihiihdonopettaja että ohjannut joogaa KuruYogalla Levi Wellness Clubin alaisuudessa. Saavuin takaisin Suomeen marraskuun alussa ja aloitin heti työt, en tee hiihtokoululla täyttä viikkoa vaan tietyt vakiopäivät viikossa ja ohjaan joogaa jokaisena arki-iltana useamman tunnin illassa. Viikonloput olen näin ollen saanut itselleni vapaiksi. Tämä on neljäs kauteni Levillä ja hiihtokeskuselämä onkin päässyt näyttämään vuosien varrella erilaisia kasvojaan. Kaikki kesät ja syksyt olen viettänyt pois Leviltä ja luulen että se on yksi syistä, joiden ansiosta olen vielä täällä. Olen saanut noukittua rusinat pullasta ja tiedostan yhä paremmin, että toisinaan on hyvä olla haukkaamatta koko kakkua. 😉

Vuodet hiihtokeskuksessa ovat kuluneet tietynlaisessa kuplassa, elämme etäällä kaupungin vilinästä ja hulinasta ja luonto on aivan takapihalla. Tyhjä, avara tila sekä hiljaisuus ovat ravinneet sitä puolta minussa, joka jää kenties vähemmälle huomiolle muutoin henkisessä kodissani Intiassa. Toisaalta kaudet täällä kuluvat täysin työn merkeissä, saavun Intiasta Leville, paiskin kauden töitä ja lähden taas pois. Vapaapäivät kuluvat henkiseen palautumiseen ja arjen pyörittämiseen, kokkailuun ja omiin harjoituksiin. Tämä ei ole enää pariin vuoteen tuntunut täysin mielekkäältä tai kestävältä mutta se on omien valintojeni tulosta ja pidemmällä tähtäimellä lautaseni sisältö voi näyttää erilaiselta. Olen tutustunut ja verkostoitunut lukemattomiin todella mukaviin ihmisiin ja aistinut paljon erilaista välittömyyttä ja helppoutta kanssakäymisessä kuin esimerkiksi kaupungissa. Toisaalta oma elämäni arvomaailmoineen on niin kovin erilaista täällä, että vaikka ympärillä on paljon mahtavia ihmisiä sekä paljon avoimuutta ja monin tavoin sopeudunkin todellisuuteen täällä, olen ilman sitä ”omaa heimoani” jonka takia onkin niin huojentavaa päästä aina takaisin Intiaan. Olla omiensa joukossa.

Levin matkailu on ollut vuosien ajan kovassa kasvussa ja Levi kansainvälistyy kovaa vauhtia. Tänäkin vuonna esimerkiksi hiihtokoulussa on ollut asiakkaita yli 50 maasta, yllättävää monelle vai mitä? 😊 Tämä elämä ja työn luonne täällä tarkoittaa sitä, että elämme turistikeskuksessa tietynlaisessa sesongin sykkeessä, valtaosa ihmisistä paiskii töitä täällä vain sesongin ajan ja lähtee sitten pois. Aivan rehellisesti kerrottuna tuo syke ja energia ei ole itselleni ominaisinta, tulen tänne ja sopeudun mutta sitä varjostaa aina väliaikaisuuden ja läsnäolon puutteen tuntu. Ja kevään tullen tietyllä tapaa odottaakin aina kauden loppuvan ja poislähdön koittavan. Monin tavoin kyllä nautin siitä, että ympärilläni on elämää ja ollakseni rehellinen itselleni en näe itseäni asumassa jossakin korpimökissä erämaassa vailla mukavuuksia luonnon armoilla. On ollut mahtavinta ikinä tehdä ulkoilmatyötä monta vuotta, mutta olen oppinut itsestäni siinä ohella myös sen, että kun kaiket päivät viettää ulkona pakkasessa, vanhat romantisoidut potentiaaliset kuvitelmat itsestäni enemmän erä-ihmisenä ovat saaneet väistyä. Ulkoilmatyön ohella nautin mielelläni nykyajan mukavuuksista, sisätiloista ja kaikesta lämpimästä (nimim. tiedän kylmäaltistuksen hyödyistä ja olen tehnyt sitä nyt neljä vuotta, mieluummin makaan rannalla Sri Lankassa). Ehkäpä jos tekisin toimistotyötä taikka vastaavaa, tilanne olisi toisenlainen ja vapaa-ajallakin haluaisi lähteä vaikkapa viikonlopuksi tunturiin yön yli hiihtoreissuille. Rehellisyys maan periköön. Karsin kuitenkin mukavuuksistani Intiassa aina puolet vuodesta ollen jo erittäin hyvä ystävä rottien ja torakoiden kanssa, joten suotakoon tämä minulle. 😃

Levi on kuitenkin sykkeestään ja matkailijoiden huikeasta määrästään huolimatta pieni paikka ja pientä paikkaa saattaa monesti leimata pienen paikan lieveilmiöt.. Yleisellä tasolla puhuakseni – ikävää selän takana puhumista (olen seurannut sivusta sellaista mustamaalauskampanjaa tämän talven aikana, että se saa minut sanattomaksi), kuppikuntautumista, yleistä ahtautta ja näköalattomuutta ajattelussa – kieltämättä itselleni on elintärkeää päästä ”isoon maailmaan” hengittämään ja inspiroitumaan. Laajentamaan perspektiiviä sen sijaan että asiat kiertäisivät vuosia samaa kehää. Kaupunkien vilskettä ja vilinää en sinänsä kaipaa, mutta kulttuurielämää, menoja ja tapahtumia, henkisen elämän tapahtumia ja tietynlaista isoa, modernia ajattelua.. Sen lisäksi on niin paljon arkista vanhaan elämään kuuluvaa, josta täällä jää paitsi. Sitä ei ole tähän saakka kaivannut mutta kun vuosia on kulunut, tuntuu että kaipaa kyllä muutakin kuin tuntureita. Esimerkiksi take away -aasialaista. Intialaisia ravintoloita (kannatti ajaa eilen 200kilometriä Rovaniemelle sen takia). Arki-illan piipahtamista ekokaupassa. Ihan tavallisia asioita. 😃 Ehkäpä se kaupunkilainen kuitenkin nostaa päätään taas?

Kerroksia on tavallaan kuoriutunut ja vuosien jälkeen sitä näkee tämänkin todellisuuden erilaisesta perspektiivistä. Levin vuodet ovat olleet mahtavia ja olen todella kiitollinen siitä, että saan ottaa elämästä täällä parhaat palat ja lähteä täältä joka vuosi. Isoon maailmaan. Ottaa sieltä parhaat palat ja palata takaisin kotipesään. Suomen Lappi on aivan mahtavan uniikki paikka, kaikki tämä karu kauneus, tyhjyys ja hiljaisuus on puhutellut minua paljon. Ja tällä kaudella todistamani toiminta, olen siitä kiitollinen koska se auttaa ohjaamaan energiaa oikeaan suuntaan ja tekemään tarvittavia, positiivisia valintoja tulevaisuuden kannalta! Sateen jälkeen hiekkatiellä, kauneus hehkuu ja kumartaa syvään. Näin kauniisti sen on pukenut sanoiksi Suomen paras lauluntekijä Dave Lindholm.

---

Hiihtokoulukausi on mennyt nopeasti, tämä on kymmenes talvi lumilajien opettajana itselleni ja neljäs kausi kausiopettajana Levillä, kauden katkaisivat vain järjestämämme telemark-tapahtuma Etelä-Suomessa sekä viikon mittainen Interski -matka Bulgarian Pamporovoon. Interski on neljän vuoden välein järjestettävä hiihdonopetusalan ammattilaisten kongressi, joka viimeksi järjestettiin Argentiinan Ushuaiassa. Olimme siellä myös Pepen kanssa mukana reissatessamme Etelä-Amerikkaa ristiin rastiin kolme kuukautta. Tästä linkistä voi lukea taannoin kirjoittamani jutun Ushuaian Interskistä;

http://askeliapolulla.blogspot.com/2015/09/2992015-interski-2015-telemarkkaajan.html

Interskit ovat olleet itselleni hiihdonopetusvuosien kohokohtia monin tavoin, tänäkin vuonna lähdimme sinne oppimaan, verkostoitumaan, hankkimaan kokemuksia, avartamaan ajattelua ja haistelemaan maailman tuulia sekä ennen kaikkea inspiroitumaan. On enemmän kuin inspiroivaa nähdä millaiset ammattilaiset maailmalla tätä alaa pyörittävät, miten ammattimaista hiihtokoulutoiminta voi olla ja miten pitkälle vietyä koko koulutustoimintakin on.

Olen kirjoittanut viime keväänä hiihdonopetustyöstä Suomessa, jutun voi lukea tästä linkistä;

http://askeliapolulla.blogspot.com/2018/05/2052018-elamaa-alamaessa.html

Kuten viime vuonna kirjoitin, ala on kasvanut ikään kuin vahingossa puuhastelusta ja harrastustoiminnasta ammattimaiseksi ja se näkyy monin tavoin. On tosiasia, että vaihtuvuus alalla on suurta, päätyökseen tätä työtä tekeviä on muutama kourallinen Suomessa ja iso osa heistäkin tekee vai kauden tai maksimissaan muutaman, jonka jälkeen siirtyy muihin töihin. Maailmalla on aivan erilainen kulttuuri, hiihdonopettajat ovat ammattilaisia, professionaaleja, jotka saattavat tehdä oikean työuran hiihdonopetuksen parissa. Ja toki heille myös maksetaan asianmukainen korvaus ammattitaidostaan. Muistan kuinka Chilen Corralcossa kysyimme lippuluukulta alennuksia hissilippuihin ISIA-korteilla (kansainvälisen hiihdonopettajien kattojärjestön jäsenyys) ja hiihtokoulun johtaja tuli itse toivottamaan meidät tervetulleiksi; Mahtavaa ja tervetuloa, ISIA -ammattilaisia Suomesta saakka! Tässä teille ilmaiset hissiliput joka päivälle, mennäänhän yhdessä laskemaan? Tutustuimme koko hiihtokouluun ja meitä kohdeltiin kuin kunniavieraita. 😃 Tehdessämme rividuunari -asenneilmastossa työtä täällä Suomessa hieman yli 10 euron tuntipalkalla palaan aina toisinaan tuohon hetkeen ja hymähtelen maailman absurdiudelle.

Eräs toiselta pallonpuoliskolta kotoisin oleva ammattilainen, maansa järjestön useamman lajin kouluttaja ja piinkova ammattilainen on neljä vuotta seurannut Facebookista päivityksiäni edellisen Interskin jäljiltä ja oli tänä vuonna Interskissä kovin kiinnostunut työskentelemään tulevaisuudessa Levillä. Tienatessaan omassa maassaan 50 dollaria tunnilta en vain usko hänen olevan kovin kiinnostunut lähettäessäni lupaamani sähköpostin palkka- ja hintatasosta täällä. Maailmallahan palkkataso voi tosiaan olla aivan eri luokkaa ja tippikulttuuri-maissa tippejä voi tulla tietyissä kohteissa aika mukavastikin, Kanadan Whistlerissä työskentelevä ammattilainen kertoi saavansa 1000 dollaria tippejä kuussa palkan päälle. Palkan, joka jo itsessään on aivan eri luokkaa kuin Suomessa.

Palkkaus on vain yksi asia kokonaisuudessa, mutta toki melkoisen merkittävä tekijä. Lähdin itsekin mukaan Interskihin, joka imaisi noin 1500 euroa kokonaisuudessaan. Jos lasken edellisen kirjoitukseni koulutuksiini laittamaani summaan kaksi Interski -kongressia lisäksi, tilanne kääntyy jo koomiseksi, joten ei tehdä niin. Suomessahan kongressimatka on avoin kaikille halukkaille hiihdonopettajille, monet muut maat lähettävät mukaan vai kouluttajia ja demotiimiläisiä, eli maan parhaan osaamisen esiintuojia. Kuitenkaan kovin montaa päätyönään hiihdonopetusta tekevää ei Suomen Interski -matkoilla mukana ole, koska heillä tuskin on varaa lähteä mukaan. 😃

Eräs matkassa mukana ollut, pari kautta päätyönään aikanaan hiihdonopetusta tehnyt ja nykyään muulla alalla toimiva vanha tuttu kertoi ajatuksiaan alasta; Hän haluaa pysyä ikään kuin kannatusjäsenenä ja ajaa hyvää asiaa mutta tehtyään kaksi kautta ei hän enää halua tehdä sitä työkseen. Valtaosa Suomessa taitaa ajatella näin, kuulin että kursseiltakin valmistuvista vain minimaalinen osa lähtee opetustyöhön ainakaan sen aktiivisemmin kuin satunnaisia päiviä tehden. Kenties koulutuksia käydään oman taidon kehittämisen ja yleisen kannatushengen ja harrastuneisuuden takia. Mutta mistä löytää tarpeeksi osaavia, ammattitaitoisia tekijöitä ja sitouttaa heitä työhön?

Eräs Keski-Euroopassa opettanut kertoi, että palattuaan Suomeen hän vasta ymmärsi kuinka paljon enemmän maailmalla mietitään asiakaspalvelua, laatua ja myös työntekijöitä ja heidän hyvinvointiaan. Ovathan nämä isoja kysymyksiä, kuinka paljon hiihtokouluissa panostetaan laatuun, halutaanko sitouttaa vanhoja osaavia työntekijöitä, annetaanko arvostusta ja miten se näkyy? Kehitetäänkö asioita ja viedään eteenpäin vai selviydytäänkö vuodesta toiseen minkään juuri muuttumatta? Osataanko ajatella isoja asioita vai keskitytäänkö pienen pilkun viilaukseen? Ja kuinka paljon tähän on edes mahdollisuuksia, miten isossa portaassa nähdään hiihtokoulun merkitys koko toiminnan kannalta – jos se on vain osa kokonaisuutta joka toimii tällaisenaan, miksi sitä sen kummemmin kehitettäisiin..

Palatakseni Interskihin, viikon mittainen tapahtuma koostuu erilaisista workshopeista ja luennoista, joissa eri maiden kouluttajat esittelevät maansa uusinta osaamista hiihdonopetuksen saralla. Itseäni inspiroivimmat maat Interskissä olivat Yhdysvaltojen lisäksi Australia, Uusi-Seelanti ja Kanada. Näissä maissa on vahva jalansija pedagogisella puolella, people ja teaching skillseillä ja niin kutsutuilla soft skillseillä. Esimerkiksi Yhdysvaltojen hiihdonopettaja-koulutusjärjestelmässä kurssin testit kestävät neljä päivää, joista kaksi päivää koostuu teaching skillsseistä. Melkoista eikö vain? Uusi-Seelanti puolestaan on laittanut ajatuksensa mielestäni hienoon muotoon yhteen, lyhyesti kuvattuna onnistunut hiihdonopetustunti (tai mikä tahansa taidonopetustunti?) koostuu osioista safe, fun ja achievement, kun kaikki nämä toteutuvat tasapainossa on tunti onnistunut. Myös soft skills ja hard skills ovat tasapainossa. Soft skills oli telemark -workshopissa jaettu neljään kokonaisuuteen, neljään ceehen; concentration, commitment, confidence ja control. Hard skillseillä taas tarkoitetaan enemmän teknistä suoritusta. Inspiroiduin todella paljon katsellessani kokeneita kouluttajia ja hiihdonopettajia työssään – ei pelkästään se opetus ja sanoma, vaan nimenomaan miten kaikki välittyy suoraan tekemisen kautta oppilaalle sanattomassa muodossa. Toki kyseisten maiden kulttuuri ja ihmiset ovat erilaisia ja sitä kautta vuorovaikutustaidot ovat lähtökohtaisesti niin erilaisella tasolla kuin meillä täällä Pohjolassa, mutta saisinpa palan siitä luonnollisesta innostavasta ja kannustavasta otteesta, jota jenkkien vetämissä jutuissakin ihailin.

Vähiten kaikista käymistämme workshopeista ja luennoista itseäni inspiroi Sveitsin workshop joka äskeistä vasten heijastaen painottui täysin hard skillsseihin ja otteensa oli etäinen ja jopa tyly. Tekninen täydellinen suorituskaan ei puhuttele jos siitä ei välity tunnetta ja intohimoa. 😉 Suurin anti tänä vuonna Interskissä oli ehdottomasti se, että parin kongressimatkan verkostoitumisen ansiosta ovet olisivat nyt auki maailmalle ja mahdollisuuksia on pöydällä. Voisin lähteä töihin juurikin sellaisen maan / sellaisten maiden työkulttuuria oppimaan, joka itseäni kiinnostaisi ja inspiroisi. Se olisi luonnollinen seuraava askel, koska ensi kaudella en aio Suomessa jatkaa hiihdonopetustyötä vaan siirryn keskittämään energiani ja aikani muihin asioihin. Toisin sanoen siirryn itsekin siihen kannattajajäsenten kerhoon. 😉 Ensi kaudella luvassa on todella mielenkiintoisia kuvioita, en siis ainakaan vielä lähde maailmalle hiihdonopettajaksi, mutta pidän yhteydet auki ja mahdollisuudet odottamassa. Tulevaisuudessa se on ehdottoman kiinnostava vaihtoehto ja tapa itselleni viedä omaa osaamistani seuraavalle tasolle ja päästä oppimaan lisää sekä kasvamaan ja kehittymään ilmapiirissä, joka ruokkii sitä monin tavoin. Ja ties mitä siitä voisi taas poikia!

Tällä kaudella olen myös siis ohjannut joogaa KuruYogalla 12 viikkotunnin ja satunnaisten tilaustuntien verran. On ollut mahtavaa palata vanhaan tuttuun ympäristöön, viime kauden olin Kurulta poissa. On hienoa tehdä töitä ihmiselle, jolla on palo tekemiseensä ja joka kehittää itseään ja yritystään jatkuvasti eteenpäin. Tehden omaa juttuaan mutta antaen tilaa ja vapaita käsiä työntekijöille. Meininki on rehellistä ja toimivaa. Olen saanut arvostusta, kiitosta ja kannustusta ja kauden kivoin työkaverikin on ollut siinä respassa. 😃 On ollut siis todella hyvä kokemus tulla takaisin ja ensi kaudella jatkankin ohjaamista KuruYogalla ohjaten vielä enemmän tunteja! Sen lisäksi sormeni syyhyävät sillä pääsen luomaan jotakin hienoa kesän aikana talvea varten, syksyllä sitten kerron mistä on kyse! Ensi talvesta tulee varmasti todella mainio, on tärkeää ympäröidä itsensä ihmisillä, asioilla ja kuvioilla, jotka innostavat ja tukevat kasvua eteenpäin. Kiitos kaikille niille, joiden kanssa polkumme ovat täällä kohdanneet ja jotka ovat ovia avanneet ja mahdollisuuksia suorastaan tarjonneet.

Mutta kausi vielä jatkuu, joogat jatkuvat aina toukokuun loppuun saakka ja kesäkuussa vasta lähden Intiaan. Sitä ennen käyn etelässä ja ohjaanpa pari joogatuntia sielläkin, pysykäähän kuulolla. Hiihtokoulutöitäkin on vielä pari viikkoa jäljellä, sitten on aika haikeana laittaa monot kaappiin. Kiitos näistä vuosista, missään en olisi oppinut hiihtokoulutyöstä niin laajalti kuin neljänä vuonna Levin hiihtokoulussa. Hienoja hetkiä ja parhaita asiakkaita. Kerrassaan.

Aurinkoista ja aitoa kevättä kaikille, suunta on eteenpäin mutta sitä ennen levätään hetki tässä. Tämän hetken ja tämän kevään hienoudessa. Tämä kausi on ollut oppeja täynnä ja ne ovat antaneet itselleni uskoa tulevaan. Valoa kohti ❤

11.11.2018 Kulttuurien Kiemuroissa

Kuluneiden vuosien aikana olen törmännyt säännöllisesti samaan ilmiöön, jonka kaikkialla leijuvasta olemassaolosta olen läpi elämäni ollut erityisen tietoinen; määrittelyyn. Kuinka kovin merkityksellistä se ihmisille onkaan, kenties se tuo turvallisuutta koska tuttuuden kautta asiat on helpompi hahmottaa ja asettaa ymmärryksemme eri lokeroihin? Kenties se hälventää epätietoisuuttamme, onko meidän tärkeää aina tietää missä mennään ja löytää aiemmin määritellystä selitys kaikelle kohtaamallemme? Sanoittaako se uudet kokemuksemme helpommin pureskeltavaksi kokonaisuudeksi?

Entäpä jos asia kääntyykin päinvastoin? Kokemuksemme jää vajaaksi ja aiemman ehdollistamaksi.

Teini-ikäisenä koin suurta kapinaa vallitsevaa vastaan, osan siitä olen kantanut tähän päivään saakka mutta tänä päivänä se näyttäytyy elämässäni eri tavoin. Perustavanlaatuisina arvomaailmaratkaisuina ja rakenteina omassa elämässäni, sen alla mitä ihmiset näkevät on tietoisia päätöksiä ja myös vuosien rohkeuden keräämistä uskaltaa astua vastavirtaan elämäni palasissa, joista ihmiset näkevät vain osan tai eivät ole tietoisia laisinkaan. Teini-iässä kapinani näyttäytyi monin tavoin, olin kiinnostunut vastakulttuurista, punk-aatteesta ja hippiliikkeestä. Koin myös itselleni ominaiseksi ilmentää luovuuttani ja olemassaoloani pukeutumisen ja ulkoisen olemukseni kautta, löysin vaatteet kirpputoreilta ja second hand -kaupoista, hiukseni löysivät lyhyen, punk -henkisen tyylin kirkkaine väreineen ja saatoinpa kasvojani lävistyksilläkin kaunistaa. Koin vahvaa vastareaktiota massakulttuuriin, samankaltaisuuteen ja perinteisiin kauneusihanteisiin kuten monet tuossa iässä, myöhemmin toki ymmärsin tuon osan myös luonnollisena osana oman identiteetin etsintää, kyseenalaistusta, rajojen etsimistä sekä yleistä pohdintaa siitä, mistä löydän paikkani maailmassa. Koin melkoisen suurta maailmantuskaa teini-ikäisenä ja ahdistukseni alkoi kasvaa, pohdin asioita syvästi ja ympäröivä maailma tuntui usein pinnalliselta ja turhalta. En koskaan alkanut kehittää perinteisiä haaveita urasta ja perheestä, tiesin ehkä jo 14 -vuotiaana etten halua biologiseksi äidiksi. Vei vain noin parikymmentä vuotta, että muutkin tuon uskoivat muuna kuin nuoruuden haihatteluna. 😉 Luin todella paljon ja pohdin eettisiä kysymyksiä miettien, miten tehtävääni pallolla voisin parhain tavoin itse toteuttaa. Kuljin sittemmin pitkän matkan soiden ja ojien kautta, kunnes oli vastausten aika.

Eräs asia jo teini-iässä minua yllätti; ihmisten suunnaton tarve määritellä toisia ja täten myös minua. ”Onko se Heidi punkkari vai onko se hippi?” ”Mikä sä niin kuin oot, sä et juo viinaa mutta pyörit kuitenkin täällä samoissa porukoissa?” ”Ai sä urheilet vielä, luulin ettet sä enää kun sä näytät tuolta?” ”Sä oot tosi kummallinen enkä saa siksi susta otetta” Mieleenpainuvin kommentti kaikista oli kuitenkin ”Mikset sä vois vaan olla niin kuin kaikki muut?”

Muistan joskus yli kymmenen vuotta sitten lukeneeni kirjan Dharma Punx, jonka on kirjoittanut punk -kulttuurin kulta-aikaan 1980 -luvulla Kaliforniassa asunut Noah Levine, joka oli syvällä punkin maailmassa mutta sukelsi myös huumeiden ja rikollisuuden maailmaan joutuen sittemmin vankilaan. Vankilassa hän pääsi eroon huumeista, löysi buddhalaisuuden ja alkoikin myöhemmin opettaa meditaatiota niin vankiloissa kuin kouluissakin jakaen dharmaa omalla tavallaan ympärilleen. Kirja kertoo sisäisestä matkastaan mutta kuvaa myös hyvin punk -kulttuuria ja sitä maailmaa, jossa hän eli. Hän kertoi eräästä kuvaavasta kokemuksestaan, hän oli antanut hiustensa kasvaa ja puki päälleen muistaakseni jonkinlaisen batiikkivärjätyn paidan ja saikin kuulla punk-yhteisöltään että ”Helvetin hippi, mikä toi oikein on?” Kulttuuri, joka on syntynyt vastareaktiona valtavirtakulttuurille kyseenalaistaen normeja ja sääntöjä, sortuu kuitenkin itse samaan mikäli et mahdu heidän muottiinsa. Lukemattomia erilaisia esimerkkejä itsekin elämässäni kohdanneena olikin mielenkiintoista katsoa tänään televisiosta dokumentti hipstereistä, tuosta vastakulttuurina syntyneestä ”liikkeestä”, josta on kuitenkin tullut niin kovin kaupallinen, kuluttamiseen keskittyvä ja mainstream ilmiö. Miksi oi miksi tarvitsemme näitä lokeroita? Hipsterit ”autenttisuutensa” kanssa, kuitenkin lopulta näyttäen samalta, tehden samoja asioita työkseen, harrastaen samoja asioita, ostaen samoja asioita, käyden samoissa kahviloissa, sisustaen kotinsa samanlaisilla asioilla. Mielenkiintoista kerrassaan, kenties tällaiseen valmiiseen sapluunaan on vaan niin helppo astua ja hakea tiedostamatonta hyväksyntää kuuluen arvostamaansa joukkoon.

Jos et siis mahdu siihen laatikkoon, jonka ihmiset ovat siihenastisen elämänsä kokemusten perusteella muodostaneet, on sinusta vaikeaa saada otetta ja hahmottaa mistä on kyse? Arvatkaapa vain, kuinka mielenkiintoiseksi teemaksi tämä on elämässäni vuosien aikana noussut. Työskennellessäni kuntosalimaailmassa kohtasin usein ristiriitoja siitä, että muut mielenkiinnon aiheeni, rauhallinen olemukseni ja arvomaailmani poikkesivat tyypillisestä, jolloin ihmisten oli vaikea hahmottaa minua siihen senaikaisen käsityksen kenties hieman kapeampaan mielikuvaan super-ekstrovertista jenkkityylisestä tsemppari-hahmosta treenauttamassa ihmisiä kuin tv-ohjelmissa konsanaan. ”Ai oletko sä PT?” Nuoruuden epävarmuudessani koin ajoittain myös monia epätoivon hetkiä, olenko vääränlainen ja huono tälle alalle? Pitäisikö minun olla toisenlainen? Ja kuvitelkaapa kuinka paljon sain varmuutta omaa polkuani vahvistamaan, kun kuitenkin löysin täysin oman tavan toteuttaa itseäni työssä, tarjoten asiakkaille vahvuuksiani siten että miltei stressaannuin kiihtyvään tahtiin täyttyvästä kalenteristani. No, kasvoin vähitellen ulos kuntosalimaailmasta mutta entäpä nykyään?

Elän kahden kulttuurin välillä tavoin, joita en olisi osannut aiemmin kuvitellakaan. On vienyt vuosia, jotta olen oppinut sukkuloimaan mukautuen ja sopeutuen, pysyen kuitenkin uskollisena itselleni. Toisinaan koen itseni hiihtomaailmassa hieman ulkopuoliseksi, jaan intohimon itse laskemiseen mutta oikeastaan minua ei kauheasti kiinnosta tekninen- ja välinehifistely tai tietoudella brassailu. Minä vain mielelläni menisin ulos ja laskisin mäkeä enkä höpöttäisi kanttikulmista, siteen grammaviilauksista tai välinehypetyksestä niinkään. Kaikelle on paikkansa ja ymmärrän täysin, miksi näistä asioista loputtomiin keskustellaan ja kuinka hyödyllistä se kehityksen kannalta on. Mutta omat mielenkiinnon kohteeni ovat tavallaan täysin toisaalla, nautin itse tekemisestä ja onhan tietoutta tietenkin karttunut vuosien ja kurssien varrella, mutta ollakseni rehellinen luen illalla mieluummin Bhagavad Gitaa kuin vapaalaskulehteä. Ja sen sijaan että menisin tilaisuuteen, jossa nautitaan alkoholia ja katsotaan uusimpia laskuleffoja, laulan kotona mieluummin mantroja ja juon yrttiteetä. Vei kyllä vuosia antaa kaiken virrata vapaasti, olla rehellisesti sitä mitä on ja sanoa se vielä ääneen. Ei siis edelleenkään kannata ihmetellä miksi en ikinä laskupäivän jälkeen istu siellä Kota -baarissa muiden kanssa. 😉

Olen huomannut, kuinka jotkut vierastavat sitä mitä olen mukanani Intiasta elämääni tuonut. Kulttuurisia viitteitä, uskonnollisesti värittyneitä arkisiakin tapoja ja toimintoja sekä yleisesti ottaen tapaani elää elämääni ja olla olemassa. Vuosien aikana siihen on ehkä totuttu ja toki oma luonnollinen avoimuuteni ”omien juttujeni” kanssa kenties hälventää jonkinlaista epätietoisuuden verhoa. On kuitenkin luonnollisen tarkkailijan roolissa mielenkiintoista huomata kuinka toisille se tosiasia, etten istu perinteisen telemark-harrastajan ja aktiivista alamäkielämää viettävän ihmisen profiiliin, luo jonkinlaisen muurin ja etäisyyttä. Kai kyse on pohjimmiltaan tuosta samasta, emme saa muodostettua aiemmin kokemamme perusteella selkeää, turvallisuutta luovaa mielikuvaa, koska tämän lisäksi onkin vielä tämä ja tämä, miten nämä palaset yhdistetään? Ja jos edustat jotakin muuta, kuin mihin muut saman viiteryhmän sisällä itsensä samaistavat, olet tavallaan eri leirissä?

Intian ystävilleni tämä talvinen minä on yhtä lailla jotakin vierasta ja vaikeammin ymmärrettävää. Toisinaan minusta tuntuukin, että elän kahden aivan eri maailman välillä. Sukkuloin maailmasta toiseen koskaan kuitenkaan kokematta täysin kuuluvani kumpaankaan, mutta vuosi vuodelta itse paremmin tarkkailijan roolista käsin ymmärtäen ympäröivääni. On mielenkiintoista pohtia missä koen itse oloni omimmaksi ja tunnen olevani vahvimmin omalla mukavuusalueellani. Monin tavoin vastaus on Intia, pystyn siellä toteuttamaan vapaammin ja luonnollisemmin sellaisia osia itsestäni, jotka ovat nousseet aivan tärkeimmiksi elämäni osasiksi. Se, kuinka voin jakaa asioita ihmisten kanssa, ihmisten jotka ovat automaattisesti samalla polulla ja ymmärtävät täten syvemmin, keskustella asioista uppoutuen tuntikausiksi aiheiden äärelle. Kuinka tietyllä tavalla energia virtaa voimakkaammin siellä ja luovuuteni sekä kykyni ymmärtää matkaani syvenevät. Toki osasyynä on se, että käsitys arjesta on kohdallani siellä aina jotakin erilaista. Kun olen siinä vapaammassa roolissa ja olemukseni tilassa, joka minut aina valtaa pian Intiaan saavuttuani, on minun siitä käsin helpompi kerrassaan koskettaa jotakin syvempää ja syvemmin. Ja kokea asioita, joita en ikinä ilman Intiaa olisi kokenut. Lapissa taas introvertti minussa saa kaipaamaansa lepoa ja tasapainoa. Ympäröivä luonto, hiljaisuus, ulkoilmaelämä. Olemme kaukana kaupungin sanoittamattomista odotuksista ja paineista.

Vietin keväällä ennen Intiaa yli viikon Etelä-Suomessa ja voi kuinka olenkaan vieraantunut Helsingistä ja vastaavista kaupungeista! En kokenut lainkaan yhteenkuuluvaisuuden tunnetta paikan ja sen energian kanssa, energia tuntui kovalta ja etäiseltä Levin oman yhteisöllisen kuplansa jälkeen. Vierailin myös ystäväni elämässä, joka on aivan toisenlaista kuin omani. Olin kuin vierailija avaruudesta, tutkimusmatkalla tuntemattomassa. Ulkoisesti sopeudun kyllä ja olen oma itseni, niin savimajoissa vailla sähköä kuin rahan värittämässä maailmassakin, mutta jälkimmäisen kohdalla herää sisälläni sellainen hämmennys ja etäinen olo, joka himmenee vasta myöhemmin. Hipsteri -dokumenttia katsellessani pohdin myös kaupunkikulttuuria ja kaupunkien viehätystä yleisesti ottaen. Olen itse aivan vieraantunut kaupungeista nykyisen elämäni myötä. Joskus aiemmin minua saattoi kiinnostaa kaupunkiloma jossakin mukavassa kaupungissa, mutta mitä sieltä löydämme? Ihmisen luoman, jonkun näkemystä edustavan valmiin todellisuuden, joka usein liittyy ja keskittyy kuluttamisen äärelle. Intian vanhojen kirjoitettujen viisauksien mukaan kaupunki onkin elementtinä enemmän rajasinen tai tamasinen (intohimon tai mielen myrkkyjen värittämä), luonnon tietenkin edustaessa sattvista, puhtainta elementtiä. Vietettyäni monta monituista vuotta pois kaupungeista, on kokemukseni niistä kyllä kertakaikkiaan muuttunut. Ihmisen rakentamia keinotodellisuuksia, joissa asuessamme olemme niin vieraantuneita ihmisen luonnollisesta elinympäristöstä, luonnosta, että olemme sairastuttaneet itsemme monin tavoin. Ja uusin trendi onkin tuoda ihmiset takaisin luonnolliseen ympäristöönsä, bisnestäkin aiheen ympärille rakentaen.

Kuinka olenkaan löytänyt kotini kahdesta näin erilaisesta paikasta? Kuinka olenkaan sopeutunut nykyisenlaiseen elämääni? Kuinka olen sopeutunut Intiaan syvemmin kuin olisin uskaltanut toivoa, oppinut kulttuurista tavoin, joista olen ikuisesti kiitollinen?

---

Tänä vuonna vietin Intiassa aikaani hieman erilaisessa ympäristössä, enimmäkseen Etelä-Intiassa joogaa harjoittaen. Kesän alussa vietin pari viikkoa toisessa kodissani Biharissa, tutun järjestön parissa, mutta tiesin jo etukäteen kaipaavani jotakin energialtaan ja ympäristöltään kevyempää ja vähemmän intensiivistä tällä erää. Hyvästelin siis ystäväni ja kaikki tutut ja tuntemattomat ja tietyn kaihoisan tunnelman vallassa matkustin kohti Etelää, Keralan osavaltioon. Vietin kaksi viikkoa Kovalamin turistialueella ensimmäistä kertaa aidosti lomaillen reissaamisen, vapaaehtoistyön tai opiskelun ja harjoittamisen sijaan, ennen yhteistä lomaamme Pepen kanssa Sri Lankassa. Kovalamilla on mennyt maineensa hippien suosimana paikkana, mutta oman kokemukseni mukaan tunnelma on nykyään kovin erilainen. En yleensä ole turistillisten alueiden suurin ystävä ja yhdistin ensimmäistä kertaa vuosien aikana Intian ja rantaelämän. Olen aiemmin kokenut sen ajatuksissani tietyllä tavalla vääräksi ja kokemukseni Kovalamissa vahvisti intuitiotani asian tiimoilta. Saavuin Kovalamiin monsuunin aikaan eli sesongin ulkopuolella. Löysin siis halvan guesthousen itselleni kahdeksi viikoksi ja alkutunnelma tässä (länsimaalaisille turisteille) rakennetussa rantalomakohteessa, jollaista yleensä välttelisin, oli leppoisa ja uinuva. Olen ollut useassa paikassa Aasiassa sadekauden aikaan, ihmiset usein turhaan välttelevät matkustusta juuri silloin. Joinain vuosina tosi ripottelee hieman enemmän mutta usein sadekaudella satelee silloin tällöin, ilma on toki nihkeän kuuma ja kostea mutta aurinkokin näyttäytyy ja joskus jopa suurimman osan päivästä mutta ennenkaikkea saa nautiskella offseasonin rauhasta ja hinnoista.

Tutustuin heti muutamaan paikalliseen yrittäjään, joiden kanssa sainkin parin viikon aikana keskustella mieleeni nousevista huomioista ja ilmiöistä. Kovalamissa ollessani treenasin, joogasin, lueskelin ja oleskelin. Sekä nukuin hyvin. Ja vietin aikaa rannalla… Ymmärsin erityisen hyvin tänä vuonna erään asian. Olen viettänyt aikaa Intiassa useamman vuoden. Ja valtaosan tästä ajasta intialaisten ihmisten kanssa, asuen heidän kanssaan, työskennellen heidän kanssaan ja harjoittaen ja opiskellen joogaa intialaisten opettajien johdolla eri puolilla Intiaa. Olen myös saanut vuosien aikana matkustaa miltei 20 osavaltiossa tavaten paikallisia kaikkialla. Nykyään parhaat ystäväni ovat intialaisia, harjoitan elämäntapaa, jonka juuret ovat peräisin tästä toiseksi kotimaaksenikin nousseesta maasta enkä voi muuta kuin todeta että vuodet ovat muuttaneet minua monin tavoin. Tavatessani toisinaan muita länsimaalaisia reissaajia olen oivaltanut syyn siihen, miksi olen päässyt sukeltamaan niin syvälle tähän kauniiseen kulttuuriin ja oppinut ymmärtämään sitä ja sen hienovaraisiakin vivahteita kenties enemmän kuin ulkopuolisen silmin.

Monet Intiassa aikaa viettävät länkkärit ja reissaajat viettävät enimmäkseen aikaa muiden samanlaisten kanssa. Länsimaalaiset joogaopiskelijat toisten länsimaalaisten joogaopiskelijoiden kanssa, reissaajat jakavat palan matkaa toisten reissaajien kanssa, Intiassa työskentelevät länsimaalaiset taas kansainvälisessä työyhteisössään muiden muualta tulleiden kanssa. Tämähän on aivan ymmärrettävää ja ihminen tapaa hakeutua omanlaiseensa ympäristöön hakien kenties tiettyä turvallisuuden tunnetta tuttuudesta ja samankaltaisuudesta? Kokemus maasta jää kuitenkin erilaiseksi ja sitä kenties vuosienkin jälkeen katsoo ulkopuolisen silmin.

Keskustellessani muutaman suomalaisen tuttavan kanssa, joiden mielestä elämäni on jotenkin käsittämättömän jännittävää ja erilaista, olen ymmärtänyt että elämästäni on tullut minulle normi. Olen sopeutunut ja sisäistänyt tiettyjä palasia kulttuurista siten, että koen sen olevan minulle itsestään selvää ja normaalia, omaa arkea joka ei vaadi mitään erityistä ponnistelua tai sopeutumisprosessia. Sujahdan rooliini Intiassa miltei samantien saavuttuani. Kaikki vuodet, joita olen saanut viettää intialaisten ystävieni parissa, ovat ikään kuin koodanneet minua ja kulttuurista taustaani nyttemmin erilaiseksi. Huomaan sen tarkkailija-persoonana monenlaisissa tilanteissa; kuinka intuitioni arkisissa tilanteissa tässä toisessa kulttuurissa on kehittynyt, kuinka reagoin ja toimin erilaisissa arjen kierteissä, kuinka kommunikoin ihmisten kanssa ymmärtäen mentaliteettia ja intialaista mielenlaatua tavoin, jotka ovat niin hienovaraisia että niitä on vaikea pukea sanoiksi. Kuinka ymmärrän tapoja, traditioita ja rituaaleja sekä niiden merkitystä, kuinka olen tietoinen tabuista ja niiden kääntöpuolena erilaisista velvollisuuksista ja vastuista, joita intialaisilla on muuten vapautemme näkökulmasta erittäin paljon. Kuinka käyttäydyn erilaisten ihmisten kanssa, kuinka viittaan ihmisiin ja kuinka osoitan kunnioitusta kohdatessani ihmisiä, joilla on yhteisössä erilainen merkitys. Kuinka ymmärrän paikallisten huumorintajua tai arkisia viittauksia sekä erilaista arvomaailmaa. Elämästäni Intiassa on siis tietyllä tapaa tullut normi ja itsestäänselvyys kiitos näiden vuosien ja sen tosiasian, että valtaosan ajastani olen viettänyt paikallisten kanssa. Samalla tiedostan toki entistä vahvemmin tietyt muuttumattomat suomalaisuuden elementit itsessäni; ennenkaikkea etuoikeutettu asemani elää näin ja toimia tarkkailijana toisessa kulttuurissa on mahdollista vain ja ainoastaan koska olen syntynyt naisena tällaiseen maahan Intian sijaan.

Joskus länsimaalaiset reissaajat jakavat kokemuksiaan ja tekevät yleistyksiä intialaisista hakien minusta, toisesta länsimaalaisesta ymmärtäjää. Tällaisissa hetkissä koen oloni vaivaantuneeksi enkä kykene samaistumaan ja ymmärrän että suodatan nämä kokemukset erilaisen filtterin läpi heidän puhuessaan ”minun ystävistäni ja toisesta perheestäni”. En tiedä osaanko pukea sanoiksi sitä, miten asian koen, mutta Kovalamissa tiedostin asian selvemmin kuin koskaan;

Länsimaalaiset ovat tuoneet mukanaan paikkaan varsinaisen kulttuurikeskuksen; biletystä, alkoholia, huumeita ja kauniisti kuvailtuna hyvin vapaamielistä seksuaalisuuden toteuttamista. Päivittäin paikalliset nuoret miehet lähestyivät minua treffipyyntöineen. Tutustuessani taas (yllättäen) paikallisiin, keskustelin aiheesta kanssaan; länsimaalaiset naiset saapuvat Kovalamiin, kuten moniin muihinkin vastaaviin paikkoihin lomalle viikoksi tai pariksi, käsitteen loma pitäessä sisällään kaikkea yllä kirjoittamaani. Paikallisilla miehillä on siis paljonkin kokemusta siitä, että länsimaalaisilta naisilta kyllä nimittäin saa ja usein. Kaivatessani hierontaa löysin alueelta hyvän hierojan, mutta miltei kaikki hierojat tarjoavat täyden hoidon palvelua. Olen aiheesta maininnut aiemminkin ja tyypillisesti Intiassa voi olla paras välttää mieshierojia, jollei tiedä paikasta tarkemmin. Eräs paikallinen vyöhyketerapeutti kertoi minulle kuinka paikallisten miesten silmissä kaikki hierontaa haluavat naiset haluavat vain käytännössä seksuaalisia palveluita. Ravintoloissa oli sisäänheittäjiä kuin missä tahansa rantalomakohteessa konsanaan ja he huutelivat vaalean naisen nähdessään beer beer vodka vodka drinks drinks! Ja osavaltiossa taitaa olla osittainen alkoholi-kielto kuten monessa muussakin, ilmeisesti tätä on kuitenkin lievennetty turismin takia.

Ensimmäisenä päivänä rannalle suunnatessani pidin vaatteet päälläni. Intialaisessa kulttuurissahan paljaan kehon näyttäminen ei ole sama asia kuin meillä esimerkiksi Suomessa ja se antaa erilaisen viestin. Missä tahansa Intiassa paikalliset naiset kastautuvat veteen vaatteet päällä, oli kyseessä sitten pyhä vesi Ganges tai jokin vesiputous tai vain joki virkistäytymistä varten. Vain suuremmissa kaupungeissa ja moderneilla alueilla saattaa löytyä city-ihmisiä, jotka lomailevat uima-asuissa länsimaalaisten tavoin. Tästä syystä en koskaan ole kokenut houkutusta lähteä nimenomaan Intiassa rantaelämää maistelemaan, se vain ei tunnu luontevalta. Intialaiset miespuoliset ystäväni puhuvat näistä rantakohteista (Kovalam, Varkala, Goa jne.) tiettyyn sävyyn ja heillä on tiettyjä lempinimiä kohteille ja siellä vieraileville turisteille. En tokikaan jaa näitä ajatuksia ja suomalaisena suhtautumiseni alastomuuteen on luonnollista mutta se ei kanna Intiaan. Olen erityisen tietoinen siitä, miten epäluonnolliselta se suhteessa kontekstiin tuntuu, etenkin kun olen viettänyt aikaa aivan toisenlaisilla alueilla ja ymmärrän ihmisten ajatusmaailmaa aiheen tiimoilta. Ranta kuitenkin veti puoleensa, tulinhan Kovalamiin kaivatessani tuota kaikkea vuosien jälkeen; merituulta, vettä elementtinä sekä kepeyttä ja palmupuiden huminaa. Nähdessäni muut länsimaalaiset bikineissään päätin seuraavana päivänä toimia samoin.

Monsuunin aikaan alueelle saapuu paljon pohjoisintialaisia turisteja ja riisuessani vaatteeni tuntui, kun olisin näyteikkunassa. Olin yksi harvoista nuoremmista naisihmisistä koko rannalla ja kaiken lisäksi aivan yksin. Tilannehan olisi varmasti sesongilla erilainen, satojen ihmisten täyttäessä rannan. Olen kuullut lukemattomia tarinoita aiheesta, mutta kun joku henkilökohtaisesti tulee valokuvaamaan telemark-harrastuksesi lopputuotosta kielloistasi huolimatta niin eihän se nyt maailman paras tunne ole. Eräs mies lähestyi minua liiankin intensiivisesti useaan otteeseen halutessaan selfien kanssani ilman vaatteita, kosketellen kehoani ja antaen katseensa vaeltaa niin nälkäisenä, etten ole moista kokenut. Lyhyestä virsi kaunis, mutta voin vain todeta ettei minua saa Kovalamiin rantalomalle uudestaan. Syyt, joiden vuoksi olen Intiassa ovat niin paljon syvemmällä, voin mennä tuulettamaan vähäpukeista tai alastonta kehoani muualle ilman sellaista kulttuurista stigmaa, josta olen aivan liian tietoinen Intiassa. Ehkäpä monet länsimaalaiset eivät ymmärrä tai ennenkaikkea eivät välitä eivätkä ole kiinnostuneita kunnioittamaan paikallisia tapoja. Jos puhun aivan suoraan, olemme tuoneet kaiken tämän heidän kulttuurinsa keskelle ja oletamme heidän vain sopeutuvan ja palvelevan meitä, hyväksyen kaiken sen, joka on niin kaukana heidän arvoistaan ja perinteistään. En näe yleisesti ottaenkaan tällaista turismia mitenkään eettisenä tai oikeana mutta tulipahan kokeiltua ja oltua itsekin yhtälailla osallisena tässä kuviossa. Mutta sain taas tavata mahtavia paikallisia, jotka kertoivat minulle mietteitään avoimesti kaikesta. Opin paljon uutta ja olen kiitollinen siitä.

Seuraavan kuukauden vietimmekin Sri Lankassa nauttien tyhjistä rannoista ja uskomattomasta luonnosta, silmänkantamattomiin tyhjää paratiisi-rantaa, jolla riisuutuessani en ainakaan loukannut ketään. Aikansa ja paikkansa siis kaikelle.

---

En millään muotoa sano, että voisin koskaan ymmärtää intialaista kulttuuria kuten intialaiset. Tulen aina jäämään monin tavoin ulkopuoliseksi koska en ole kasvanut kulttuurissaan. Olen saanut lahjana kasvatuksen modernissa, vapaassa maassa, jonka ansiosta minusta on tullut Heidi Sokka, sellainen kuin olen. Elämäni on täynnä mahdollisuuksia ja sisälläni asuva vapaa sielu ei koskaan voi täysin sopeutua siihen odotusten määrään, joka Intiassa vallitsee, etenkin naisia kohtaan. Huomaan kuitenkin muuttuneeni monin tavoin ja eläväni tietyllä tavalla kahden kulttuurin välissä. Intialaiset ystäväni ja tuttavani suhtautuvat minuun joskus intialaisin tavoin, hämmentäen itseäänkin. Minulla on myös kokemuksia siitä, kuinka esimerkiksi uusi opettaja edellyttää minulta tietynlaista intialaista käytöskoodia tai soveltaa minuun tapoja, jotka ovat tuttuja intialaisesta koulumaailmasta mutta joilta länsimaalaiset yleensä välttyvät tarkemmin asiaan paneutumatta. 😃 Eräs uusi ystäväni kysyi minulta, että koenko muuttuneeni hieman intialaiseksi vuosien saatossa? Hän saa kuulemma minusta intialaisia viboja, olemuksestani sekä tavastani olla vuorovaikutuksessa. Totesin hänelle etten usko, tiettyä samankaltaisuutta voi tulla siitä, että ymmärrän intialaisia ja mukautan kameleonttina toimintaani tilanteen mukaan, mutta sisälläni virtaa hieman villimpi ja vapaa suomalainen veri. Opettajani ja uusi ystäväni Sukesh totesikin ettei hän koe minua intialaisena, mutta erilaisena koska ymmärrän kulttuuria ja sen pieniä vivahteita. Ja olen kiinnostunut niitä kunnioittamaan.

Sosiaalisessa mediassa minulla on laaja joukko ystäviä ja kontakteja erilaisista lähtökohdista. Mukaan mahtuu ihmisiä ympäri maailmaa, ihmisiä joita olen tavannut vaikka missä; Intiassa ja reissatessa muualla tai joogan tai hiihtokoulutyön kautta, laskuihmisiä, joihin olemme laskureissuilla verkostoituneet. Joukon kruunaavat tietenkin suomalaiset toverini, joita onkin kaikista elämäni eri vaiheista mukaan matkaan tarttunut. Voisin siis tiivistää että se joukkio, jolle elämääni jaan jakamisen ilosta (melko usein 😃), on hyvin laaja. Savimajoissa elävistä kastittomista ihmisistä kirjaimellisesti miljonääreihin, ura-ihmisiä, akateemikkoja, temppeli-elämää viettäviä munkkeja ja swameja, jopa temppeli-presidenttejä eli temppelin johtajia, joogaopettajia, joogeja ja länsimaalaisia joogan harjoittajia, seikkailijoita, julkimoita, laitonta toimintaakin suosivia eläinoikeusaktivisteja ja lakimiehiä, naisia jotka eivät saa poistua kotoaan ilman miehen lupaa ja naisia, jotka elättävät itsensä paljaalla kehollaan. Hiihtoihmisiä ja yhteiskunnallisista aiheista kiinnostuneita ihmisiä, entistä kumppaneista, työkavereista ja esimiehistä nykyisiin. Huh huh kiitos. Kiitos että pidätte perspektiivini niin uskomattoman monipuolisena!

Kun valitsen mitä jaan elämästäni, teen sen tietoisesti. Valtaosa ihmisistä somessani on Intiasta, ja jo pelkästään tästä syystä ja kulttuurinsa vuoksi, en jakaisi tietynlaisia kuvia itsestäni koskaan julkisesti. Jo kesällä Sri Lankassa kuvassa tietoisesti paljastamani olkapäät olivat turhan suuri houkutus toisille. Joskus kun postaan hauskan kuvan tai vitsin, saan soimaavia viestejä intialaisilta. Tiedostan myös joukossa olevan ihmisiä, jotka elävät temppelissä ja paljon korkeampien henkisten periaatteiden mukaisesti ja kunnioitan ja arvostan sitä suuresti. Mutta loppuviimein en itse elä temppelissä ja jaan omaa elämääni, joka on sekoitus maallista ja henkistä polkuani. Jos ”vaginan muotoiset lasten kynttilä-piirrokset -meemi” naurattaa minua ja jaan sen, en ole turmeltunut vaikka toiset niin kokevat kulttuurinsa ja perimänsä vuoksi. Jos kuitenkin loukkaan tällä ihmisiä, joiden ymmärrys on aiheesta toinen, saa se tietenkin minut miettimään haluanko tehdä niin toiste. Minulle on kuitenkin päivän päätteeksi tärkeää kunnioittaa toisten näkemyksiä eikä aiheuttaa turhaa eripuraa, tukahduttamatta samalla itseäni. Nämä teemat ovat kuitenkin olleet viikoittaisia, seilatessani sen tosiasian välillä, että olen suomalainen vapaa nainen, mutta toiset näkevät minusta Intiassa sen yhden puolen ja odottavat minulta käytöstä sen mukaisesti. Mielenkiintoista oppimatkaa kerrassaan, en voi olla kuin kiitollinen vaikka toisinaan epämukavia tilanteita kohtaankin. Joskus sohaisen hieman tarkoituksella ampiaispesää hyvin hienovaraisin tavoin ja seuraan popkornikulhon kera tilanteen eskaloitumista. Se on se pieni punkkari yhä sisälläni, joka kiltin hymyn takaa myhäilee. 😃

Kulttuurien kiemuroissa.

Älä kirjoita itseäsi

maailmojen väliin,

nouse merkitysten

moninaisuutta vastaan,

luota kyynelten jälkeen

ja opi elämään.

Paul Celan: Niin kuin kivelle puhutaan

6.11.2018 Armoitetut Aallot

Aletaan taikoo pienestä suurempaa

palvellaan meille suotua elämää

mä tunnen sut lähellä ja kokonaan.

Ollaan nuolia, jousen mukana

kuljetaan pisaroiden mukana toisten pisaroiden luo

luotan sinuun hyvä ihminen

ja eteenpäin.

- Dave Lindholm

Saavuin takaisin Intiaan Sri Lankasta elokuun alussa. Suunnitelmani menivät yllättäen aivan uusiksi pitkäaikaisen ystäväni pettäessä luottamukseni. Minun oli tarkoitus olla toisaalla Etelä-Intiassa erään joogakoulun toiminnassa mukana, opiskellen ja työskennellen ihmiselle, jonka olen tuntenut henkilökohtaisesti jo vuosia. Vain viikkoa ennen paluutani sain kuitenkin vahvistuskyselyihini viestin, että kaikki on peruttu. Takertumatta yksityiskohtiin ja syihin, jotka eivät liity minuun, olin kuitenkin tyhjän päällä lentäessäni kuuden päivän kuluttua Etelä-Intiaan osavaltioon, jossa minulla ei yhtäkkiä ollutkaan suunnitelman suunnitelmaa eikä kontaktin kontaktia. Yhden illan vuodatin kyyneleitä ja annoin epävarmuuteni, pettymykseni ja horjutetun luottamukseni purkautua, mutta jo seuraavana päivänä suuntasin katseen kohti tulevaa.

Onneksemme harjoituksen merkityksen elämässään voi todellakin nähdä vastaavissa tilanteissa sekä omassa kyvyssään sopeutua ja toimia. On hyvä antaa tunnereaktiolle tilaa, mutta siirtyä asian läpikäytyä eteenpäin eikä antaa väliaikaiselle tunnekuohulle liikaa merkitystä tai antaa sen hallita tilannetta. Olen enemmän kuin kiitollinen elämälle siitä, että meditaatioharjoitus on ollut mukana matkassani jo niin kauan, ilman sitä elämä käänteineen saattaisi näyttäytyä kovin erilaisena.

Halusin pysyä Etelä-Intiassa ja paneutua harjoitukseen kolmen kuukauden ajan. Tavoitteenani oli siis löytää hyvä opettaja sekä paikka, jossa voisin asua ja opiskella budjettini huomioiden tehden samalla kirjoitustyötäni. Luojan kiitos minulla on kontakteja ympäri Intiaa, joten laitoin heti aamutuimaan viestin vanhalle tutulle Mysoreen, Karnatakaan. Olimme harjoittamassa astangajoogaa neljä vuotta sitten kyseisessä kaupungissa, ja vanhan tuttavan avulla sainkin itselleni järjestettyä vuokrahuoneen kohtuulliseen hintaan eräältä pieneltä shalalta. Ilmaisin haluni harjoittaa astangan sijaan hathaa sekä osallistua iltapäivän taaksetaivutusharjoituksiin ja sovittuamme yksityiskohdista ostin jatkolennon Trivandrumista Bangaloreen ja huokaisin helpotuksesta.

Elokuun alussa saavuin Mysoreen ja tapasin uuden opettajani Sukeshin. Ihastuin häneen heti ja keskustelimme päätöksestäni vaihtaa oma aamuharjoitukseni astangasta hathaan. Kuukausien aikana päätökseni osoittautuikin parhaaksi mahdolliseksi. Asettauduin aloilleni ja vähitellen löysin uudet rutiinini ja arki omat uomansa. Päivät kuluivat harjoitusten parissa, aamun hatha-harjoitus venyi joskus kolmenkin tunnin mittaiseksi eivätkä keskustelumme näyttäneet saavan loppua tuntien jälkeen. Iltapäivän taaksetaivutusharjoitukset kestivät puolestatoista tunnista pariin tuntiin ja sain myös Sukeshilta meditaatio- ja pranayamaharjoituksen, jota tein ennen iltapäiväharjoitusta. Mantrailin omaa mantrameditaatio -harjoitustani vielä aamulla tai illalla harjoitusten lomassa päivittäistä seremoniaa eli pujaa unohtamatta. Rakensin pienen alttarin shalan tyhjälle seinustalle ja nautin ihmisten aistiessa päivittäisen pujan myötä tilassa muuttuneen energian. Tyhjissä väleissä kirjoitin artikkeleita eräälle sivustolle ja elin arkista elämääni parhaani mukaan. Tylsäksi ei siis aika shalalla suinkaan päässyt käymään. 😊

Opettajani Sukesh on astangi ja astanga-opettaja mutta opettaa myös hathaa ja nautin opetuksestaan suunnattomasti. Hän kertoi minulle, että kaikenkaikkiaan hänellä on ollut 32 oppilasta, jotka vaihtoivat henkilökohtaisen harjoituksensa astangasta hathaan eikä paluuta menneeseen enää ole. Ennen kuin ehdin todeta kuuluvani samaan kastiin, jatkoi hän arvaten minun olevan kolmaskymmeneskolmas. Näinhän tässä pääsi käymään, myönsin naureskellen. Periaatteessa kaikki asanaharjoittelu on hatha -joogaa, eri suuntauksille on vain annettu nykymaailmassamme kaikenlaisia erilaisia nimiä ihmisten mieltä tyydyttämään. Moni kuvittelee, että hatha on lempeäää ja pehmeää ja täysi vastakohta astangalle. Tämä voi olla totta mutta hatha voi myös olla jotakin aivan muuta. Erilaisia opettajia ja erilaisia lähestymistapoja on paljon, Sukesh on hyvin tarkka ja keskittyy perusteisiin ja pohjan rakentamiseen sekä linjauksiin astangasta tutulla tavalla. Kun pohjaa on luotu ja oppilas on valmis, asanoissa viivytään jopa kolmen minuutin ajan; mietipä mikä tahansa aktiivinen asana – hengitys, linjaus, silmät kiinni – kolme minuuttia. Kuka sanoikaan, ettei se olisi myös fyysisesti haastavaa? 😃 Yhtäkkiä astangan viiden hengityksen taktiikka tuntuikin kovin riittämättömältä sukeltaessani uuden harjoituksen myötä syvemmälle kuin astangan myötä koskaan aiemmin.

Kaikelle on paikkansa ja iso osa astangan viehätystä on liikkeen toiseen liimaava vinyasa, joka sitoessaan kaiken yhteen tekee harjoituksesta sen vakiinnuttua meditatiivista ja auttaa kääntymään sisäänpäin kuten tarkoitus onkin. Itse koen että hatha tarjoaa tällä hetkellä syvemmän kokemuksen ja paljon meditatiivisemman ja oivaltavamman harjoituksen asanan eli jooga-asentojen äärellä. Toisina päivinä kehoni oli aivan loppuunajettu, hioessamme harjoitusta apuvälinein ja muuttuvin harjottein. Toisinaan teimme paljon lempeämmän harjoituksen keskittyen kyseisen päivän ja hetken lähtökohtaan ja tarpeeseen. Toisinaan huomasin makaavani matolla äimistyneenä siitä, että opettaja avustaa minua yoganidrasanaan. Pidän hathassa myös juuri siitä, että se antaa enemmän pelivaraa rakentaa harjoitus palvelemaan kunkinhetkisiä tilanteita astangan tietyn mustavalkoisuuden sijaan (joka samalla on osa viehätystä, koen yhä kiintymystä astanga-harjoitukseen ja samanlaisena toistuvassa harjoituksessa on puolensa ja syynsä). Pidin suunnattomasti Sukeshin tarkkuudesta ja syvemmästä asanoiden ymmärryksestä, opin kahden kuukauden aikana uskomattoman paljon etenkin ollessani ainoa hatha-oppilaansa tuossa astangan mekassa. Yksityisopetusta kahden kuukauden ajan, KIITOS!

Keskustelimme enemmän kuin paljon astanga-maailmasta ja kerroin kuinka en ole vuosien aikana koskaan varsinaisesti kokenut kuuluvani astangan pariin ja että energia, joka sen ympärillä leijuu ei ole itselleni ominaista. Ja olen kuitenkin harjoittanut astangaa tovin jos toisenkin ja käynyt eräänkin 500 tunnin opettajakoulutuksenkin nimenomaan astangan parissa (koulutuksen, joka oli kyllä todella todella antoisa ja opettavainen). Olen seurannut Mysoren astanga -yhteisöä nyt yli neljän vuoden ajan enkä osaa samaistua näkemääni ja se mitä näen, jättää minut tietyllä tapaa tyhjäksi. Ihmiset tulevat Mysoreen, joka on kuin eurooppalainen kaupunki palveluineen, viettämään eräänlaista joogalomaa. Painotus on pitkälti fyysisyydessä ja asanassa ja ihmiset valitsevat harjoittaa vain pientä osaa siitä, mitä joogan polku kokonaisuudessaan on. Mysoressa on helppo pysytellä omassa äärimmäisen mukavassa kuplassaan, Intian ja paikallisten ihmisten ulkopuolella. Mainshalasta eli Pattabhi Joisin joogakoulusta, jota eräänlaisena astangajoogan mekkana pidetään, voisin kirjoittaa oman postauksensa 400euron aamuharjoitus-kuukausimaksuineen ja lukemattomine tarinoineen entisiltä ja nykyisiltä tapaamiltani oppilailta. Mutta mikäpä siinä, kukin toimii valitsemallaan tavalla ja löytää harjoituksensa myötä itselleen sopivat elementit. Harjoitukseen sukeltaminen taitaa vain perinteessä näyttäytyä hieman erilailla. 😃

Opettajani totesi, että astangan asanaharjoitus yksinään lisää tulta, ja jos sitä ei muilla polun osa-alueilla tasapainoteta on lopputulos ”arrogance”. En ota asiaan enempää kantaa kuin että tulkaa itse Mysoreen ja luokaa omat johtopäätöksenne. Itse löysin onnekseni myös mahtavia ja sydämellisiä ihmisiä, jotka harjoittavat joogaa antaumuksella vain napsimatta rusinoita pullasta. En muutenkaan itse samaistu lainkaan siihen joogan fyysiseen trendiin, jona koko harjoitus länsimaissa ja Mysoressakin nykyään näyttäytyy. Ette varmaan ole nähneet minusta asanakuvia somessa paria hassua enempää? Itselleni joogaharjoituksen pääpaino on aina ollut muualla kuin asana-harjoituksessa ja se sisäinen matka, jota saan käydä läpi, on jatkuva kiitollisuuden aihe elämässäni. Harjoitan asanaa päivittäin ja se on osa polkuani, mutta se on oma sisäinen harjoitukseni. Lopputuotos näyttäytyköön sitten Instagram -kuvien sijaan siinä, miten elän elämääni ja kohtaan sen. Toki keho on myös minulle tärkeä väline, etenkin kun teen työtä kehollani ja elän melko fyysistä arkea. Valehtelisin jos väittäisin etten pidä siitä hyvää huolta myös fyysisten syiden vuoksi, totta kai teen niin ja onkin tärkeää pitää ajoneuvo kunnossa jotta matkanteko voi jatkua, myös henkinen sellainen.

Viimeisen kuukauden vietin ashramissa eli henkisessä yhteisössä asuen. Kyseinen ashram sijaitsee viidakossa Mysoren kaupungin ulkopuolella, eristyksissä vilinästä ja vilskeestä. Opiskelin joogaterapiaa tiiviissä 200 tunnin opettajakoulutuksessa ja kuukaudesta muodostui uskomattoman antoisa kokemus. Code of Conduct oli ashramissa hyvin tiukka ja tarkoituksena olikin elää kuukausi täysin joogista elämäntapaa viettäen, harjoittaen jokaista joogan haaraa ja sukeltaen harjoitukseen sekä opiskeluun vailla ulkopuolisia ärsykkeitä. Opettajakoulutuksia on hyvin erilaisia ja nykyistä ”alaa” hallitseekin suuri monopoli, Yoga Alliance. Joogakoulun täytyy täyttää tietty kriteeristö voidakseen rekisteröityä Yoga Alliancen alaisuuteen, jonka jälkeen koulu voi tarjota opettajakoulutuksia, joista valmistuttuaan on Yoga Alliancen alainen, rekisteröity joogaopettaja (RYT). Koulutuksia on 100, 200, 300 ja 500 tunnin mittaisia ja itsehän olen aiemmin käynyt astangan parissa 500 tunnin mittaisen koulutuksen, joka kesti kolmisen kuukautta. Olen siis rekisteröity joogaopettaja (RYT500). Kyseinen jooga-ashram, jossa opiskelin joogaterapiaa, on myös Yoga Alliancen alaisuudessa ja opiskelin nyt virallisesti 200 tuntia (RYT) lisää hathajoogaterapiaa. Muut opiskeluni olen suorittanut Yoga Alliancen ulkopuolella ja voinkin jakaa hieman ajatuksiani joogaopettajakoulutuksista ja joogaopettajuudesta yleisesti;

Joogasta on kasvanut käsittämätön bisnes, jolla ei ole paljoakaan tekemistä perinteen kanssa. Yoga Alliancen alaiset kurssit ja koulutukset maksavat tyypillisesti paljon ja minkäänlaista esikarsintaa kursseille harvoin on. Kuka tahansa voi siis maksamalla käydä kurssin ja tyypillisesti vielä 100 ja 200 tunnin koulutuksissa saada todistuksen ja täten toimia joogaopettajana. 300 ja 500 tuntia edellyttävät tyypillisesti jo jonkinlaista taustaa ja todistuksia ei jaeta vain rahaa vastaan kuten mielikuva monien kurssien kohdalla 100 ja 200 tunnin ollessa kyseessä on. Tämä on niin kaukana joogan perinteestä kuin olla voi, opettajuuteen kasvettiin gurun, eli oman henkisen opettajan johdolla oman pitkäjänteisen harjoituksen ja oivallusten kautta. Antautuminen ja sitoutuminen omaan harjoitukseen oli tärkeää ja miten voisimmekaan jakaa syntyneitä oivalluksia muille muutoin kuin oman kokemuksemme kautta? Jooga on kokemuksellista tiedettä eikä sitä voi ostaa kuukauden kurssilta vaan se edellyttänee hieman muutakin.

Kuukauden kurssilta ei siis mielestäni kukaan valmistu joogaopettajaksi ilman omaa jatkuvaa päivittäistä harjoitusta matolla ja ennenkaikkea sen ulkopuolella, eläen todeksi oppimaansa ja opiskellen käytännön elämässä muitakin haaroja. En edes liittynyt aikanaan Yoga Alliancen alaisuuteen heti sertifikaatin saatuani, koska olin melkoisen skeptinen koko aihealueen tiimoilta. Sittemmin maksoin (taas kerran suuren summan rahaa kurssimaksujen lisäksi) liittymismaksuni ja olen virallisesti rekisteröity viidensadan tunnin opettaja. Toki me rekisteröidyt opettajat saamme Yoga Alliancelta sitten alustan, jossa voimme esitellä itseämme sekä vastaanottaa jatkuvia sähköposteja. 😃 Länsimaissa RYTin merkitys on töitä hakiessa suuri ja ilman sitä harvoin pääset kaupallistuneen joogan parissa työskentelemään.

Kuten olen aiemminkin kertonut, en jaa joogan kaupallistuneita piirteitä välttämättä oikeina tai suuntausta hyvänä, mutta maailma muuttuu ja haluan jakaa oppimaani siinä kehyksessä, jossa me länsimaissa toimimme. Mukaudun siis siihen ja sehän yksi vahvuuksistani onkin, kyky sopeutua ja mukautua muuttuviin olosuhteisiin. Yoga Alliancen alaiset koulutukset jakavat tietyn saman vaatimustason mutta ne voivat olla sisällöltään ja rakenteeltaan hyvin erilaisia. Osa joogakouluista toimii lännessä ja ne tarjoavat koulutuksia, jotka kestävät esimerkiksi vuoden ja opiskelu tapahtuu lähijaksoissa esimerkiksi kerran kuukaudessa. 200 tunnin koulutus voi maksaa jopa 4000 euroa, pidemmät koulutukset jopa enemmän. Itselleni tämä tapa ei sopisi, minulle on tärkeää olla tradition lähteellä Intiassa ja opiskella intialaisten opettajien johdolla. Joka tapauksessa olen muutenkin Intiassa, joten se on myös kätevää ja edullisempaa. Kun koulutus on rakennettu kuukauden, kahden tai kolmen mittaiseksi intensiivikurssiksi pääsee myös harjoitukseen ja sen soveltamiseen sukeltamaan aivan erilailla kuin lähijaksoilla kaupungin vilinässä. Toki kaikilla ei ole mahdollisuutta ja halua lähteä Intiaan, joten länsimaalaiset koulutukset löytävät paikkansa koulutusviidakossa hyvinkin vahvasti. Koulutuksen jakautuessa pidemmälle ajanjaksolle asioita ehtii myös prosessoida syvemmin ja ajan kanssa koulutuksen aikana, ei sen jälkeen kuten itse näen tärkeänä intensiivikoulutusten kohdalla. Kuukausi tai kolme tarjoaa pohjan, suuri osa oppimisesta tapahtuu harjoituksen äärellä kurssin jälkeen.

Intiassa 200 tunnin koulutukset maksavat tyypillisesti 1500 euron tietämillä, osa on hieman halvempia ja osa kalliimpia. Itse maksoin 500 tunnin koulutuksesta majoituksineen ja ruokineen vajaan kolmen kuukauden ajalta hieman alle 3000 euroa hyvin tunnetussa ja tunnustetussa koulussa. Majoitus oli kahden hengen jaetussa huoneessa ja koulutus oli erittäin laadukkaasti rakennettu. Opettajat olivat astangan parissa tunnettuja ja mainettakin saaneita, etenkin filosofia-, pranayama- ja jooganidra -opettaja Sunil Sharma jätti pysyvän jäljen minuun sen prosessin myötä, jota läpikävin kolmen kuukauden aikana opastuksellaan. Opin asanasta todella paljon ja kuukaudet olivatkin myös fyysisesti erittäin intensiivisiä. Ensimmäisen kuukauden harjoitimme aamulla astangajoogan 1. sarjaa ja opiskelimme tiiviisti filosofiaa, pranayamaa, anatomiaa, jooganidraa, meditaatiota sekä teimme opetusharjoittelua ryhmän parissa. Seuraavat kaksi kuukautta harjoitimme aamuharjoituksen lisäksi iltapäivällä astangajoogan 2. sarjaa ja aloimme opettaa vuoropäivin tunteja maksullisille oppilaille shalan alaisuudessa. Samalla syvenivät filosofian ja anatomian opintomme, sekä pranayama-, meditaatio-, mantra- sekä jooganidraharjoituksemme. Päivät olivat tiiviitä ja harjoituksen intensiivisyyden vuoksi sisäinen prosessini käynnistyikin kunnolla vasta ensimmäisen kuukauden jälkeen. Sukelsin äärettömän syvälle ja prosessi, joka jatkui pitkään koulutuksen jälkeen oli elämääni mullistava monella tapaa.

Moni länsimaissa koulutuksen käynyt on kertonut koulutusten olevan sisällöltään vaihtelevia, kenties keskimäärin painotusta on ollut kertomansa mukaan asanaharjoittelussa ja anatomiassa sekä fysiologiassa. Joogan muita polkuja, kuten bhaktia (antaumuksen joogaa) sekä karmajoogaa (tekojen joogaa, pyyteetöntä palvelusta) ei juuri painoteta eikä välttämättä joogan muita haaroja kuten aistien hallintaa ja erilaisia eettisiä ohjeistuksia ja rajoituksia tuoda kursseilla käytäntöön. Astangajooga -opettajakoulutuksessani emme juurikaan tuoneet näitä elementtejä myöskään harjoituksen kautta käytäntöön, vaikka filosofian osalta sukelsimmekin syvälle. Hiljaisuutta (Mauna, osa pratyaharaa eli aistien hallintaa) harjoitimme vain iltameditaation jälkeen aamuharjoitukseen saakka ja ruoka oli tietenkin ahimsan eli väkivallattomuuden periaatteen mukaisesti kasvisruokaa, mutta ei täysin joogisten periaatteiden mukaan valmistettua. Rakastin filosofialuentoja päivän kohokohtina ja kaikista opettajista, joiden opastuksella olen saanut joogafilosofiaa opiskella, Sunil Sharma oli yksi parhaista. Koulutus oli myös rakennettu siten, että eri toiminnot tapahtuivat eri rakennuksissa etäällä toisistaan, joten emme vetäytyneet sivuun arjen vilskeestä vaan ”altistuimme” päivittäiselle vilinälle kulkiessamme majoituksen, ashramin ja kahden eri joogashalan välillä. Toki koulutus oli Rishikeshissä, jossa on melkoisen rauhallinen ja henkistä harjoitusta palveleva tunnelma ympäri vuoden. Monet Intiassa tarjotuista opettajakoulutuksista tapahtuvat myös täysin kaupungin sykkeessä, oppilaiden hankkiessa asumuksen ja ruokailunsa muualta ja saapuen koulutukseen vain päivien ajaksi. Kokemuksesta ei varmaankaan muodostu yhtä intensiivinen ja kokonaisvaltainen näin rakennetussa koulutuksessa.

Opiskelin hathajoogaterapiaa tämän vuoden syyskuusta lokakuuhun Swami Krishnanandan ashramissa. Swami Krishnananda oli Swami Sivanandan oppilas, ja lähestymistavassaan yhdistetään kaikki joogan neljä pääpolkua; bhakti (antaumus, rakkauden jooga), karma (pyyteetön palvelustyö), jnana (tiedon jooga, joogafilosofian opiskelu ja soveltaminen elämään) sekä rajajooga (mielen kehittäminen kohti lopullista vapautumista; osa rajajoogan polkua on hatha asanaharjoituksineen). Kokemus oli lopulta paras tähänastisista kokemuksistani niin Yoga Alliancen alaisista kursseista, joihin nyt enemmän paneudun, kuin kaikista muista kokemuksistani joogan parissa harjoittaessani Intiassa. Kuukauden mittainen koulutus maksoi kaikenkaikkiaan vain noin 350euroa, joka on aivan käsittämättömän halpa verrattuna Yoga Alliancen alaisiin koulutuksiin missä tahansa muualla Intiassa. Opettajat olivat autenttisia ja eivät todellakaan tee työtään rahan vuoksi vaan jakaakseen ymmärrystään, tietoaan ja valoaan rehellisille etsijöille. Toki olosuhteet olivat monelle länsimaalaiselle kenties alkeelliset, majoitus 12 hengen huoneissa ja vain kolme jaettua vessaa ja suihkua 12 henkeä kohti. Teimme joka päivä itse palvelustyötä siivoten, pilkkoen vihanneksia ja valmistellen ruokaa, näin ollen karmajooga näytteli suurta roolia koulutuksessamme ja kulut on helpompi pitää alhaalla koska palkattua henkilökuntaa ei niinkään tarvita. Puitteet olivat yksinkertaiset ja konstailemattomat ja tarjosivat täydelliset olosuhteet tämänkaltaiselle kokemukselle. Mainitsinko muuten mitään myrkyllisistä käärmeistä kuten kobrista, joita alueella asuu leopardien kera..

Herätys oli päivittäin aikaisin kuten joogan perinteessä ja ashrameissa tapana on; heräsimme klo 4.45 ja aloitimme päivän shatkarmojen eli kuuden puhdistusmenetelmän parissa. Jatkoimme kolmen tunnin asana-harjoituksen pariin, jonka jälkeen söimme lounaan ja teimme karmajoogaa. Iltapäivällä opiskelimme filosofiaa, anatomiaa ja fysiologiaa, ayurvedaa ja joogaterapiaa. Tämän jälkeen lausuimme mantroja, teimme pranayama -harjoituksen sekä jooganidran. Päivällisen jälkeen oli vuorossa jokailtainen kirtan, jonka jälkeen pääsimme nukkumaan. Ohjelma oli tiivis, niin tiivis että laskimme 28 päivän aikana tunteja tulevan 200 sijaan reippaasti yli 240. Meillä oli viikottain yksi vapaapäivä, mutta vapaapäivinä teimme spesiaaliaamuharjoituksen tai erityisiä shatkarma -harjoituksia, karmajoogaa ei sopinut jättää välistä ja illalla lauloimme taas henkisiä lauluja kirtanin merkeissä. Varsinaisia vapaapäiviä tähän intensiivikoulutukseen ei siis sisältynyt. Tavoitteena oli noudattaa Maunaa, hiljaisuutta, noin 90 prosenttia ajasta. Pukeutumisen, käyttäytymisen ja toiminnan suhteen säännöt olivat selkeitä ja länsimaalaisille kenties tiukkoja. Alussa puhelimemme kerättiin pois ja tarkoituksena oli, ettemme pitäisi yhteyttä ulkomaailmaan lainkaan, saimme kuitenkin käytännön syistä puhelimet takaisin koska opiskelumateriaalit sekä tehtävät lähetettiin sähköisessä muodossa. Tätä ei siis täysin oltu mietitty loppuun saakka.

Koska opiskelimme joogaterapiaa, tarkoitus oli elää joogista elämää joogaterapian periaatteiden mukaan 24/7. Koko koulutus oli siis ikään kuin kokemuksena paljon syvempi ja omakohtaisten kokemusten kautta oivalluttavampi kuin moni vastaava koulutus. Joogaterapiaan sen syvemmin sukeltamatta tärkeimmät perusteet ovat biologisen kellon noudattamisessa sekä ruokavaliossa. Tietenkään emme jätä opiskelua vain teorian tasolle vaan elämme sitä ashramissa todeksi aikataulun, tiettyjen rytmien sekä ruokavalion osalta. Söimme tiettyinä kellonaikoina joogisten periaatteiden mukaisesti valmistettua vegaanista ruokaa, joka oli melko mietoa ja vähäisesti maustettua. Shatkarmoista eli puhdistusmenetelmistä teimme tarkemmin läpikäymättä (google auttaa jos kiinnostaa) päivittäin jala netiä ja sutra netiä, jotka ovat itselleni jo vuosien ajan päivittäisiä tuttavia sekä kunjalia, jossa juomme lämmintä suolavettä ja oksennamme sen ulos. Teimme myös erilaisen puhdistusrituaalin, shankaprakshalanan, eräänä vapaapäivänämme. Shankaprakshalanissa juodaan lämmintä suolavettä, suoritetaan tiettyjä asanoita ja käydään tyhjentämässä suoli. Tämä toistetaan viisi kertaa tai kunnes ulos tulee vain keltaista tai vihreää vettä, riippuen shankaprakshalanin vahvuudesta (kevyt tai koko versio).  Riippuen siitä, teemmekö kevyen vai koko version päivän aikana joko syödään kevyesti intialaista hyvin sulavaa ruokaa khichdiä ja lähdetään päivän askareisiin, tai levätään koko päivä ja syödään vasta illalla. Teimme shatkarmoista myös tratakaa. Kaikki shatkarmat ovat itselleni aiemmin tuttuja, mutta esimerkiksi kunjalia en koskaan ole tehnyt näin säännöllisesti kuukautta putkeen.

Noudatimme pratyaharaa eli aistien hallintaa monin eri tavoin; hiljaisuus ja pranayama- sekä jooganidraharjoitukset päivittäin. Elimme tietenkin ashramissa selibaatissa harjoittaen myös ajatusten ja puheen tietoista hallintaa. Sovelsimme joogan eettisiä ohjeistuksia ja rajoituksia monella tapaa arjessamme ashramissa. Ohjeistus mieleen nousevien kysymysten suhteen oli tiukka; tarkoitus oli sukeltaa omaan sisäiseen prosessiin ja oivallusten kautta löytää vastaukset sisältään sen sijaan että häiritsisimme jatkuvasti muita oppilaita tai opettajia kysymysten tulvalla. Tein 28 päivän aikana enemmän muistiinpanoja luennoilla kuin 500 tunnin koulutuksessa yhteensä, syitä tähän on muutamia; Toki perinteen mukaan jooga ei todellakaan edellytä muistiinpanoja, opettaja – oppilassuhteessa edetään asia kerrallaan ja se sovelletaan käytäntöön, kunnes ollaan valmiita seuraavaan oppituntiin. Nykyisenlainen tapa syöttää tietoa käsittämätön määrä lyhyessä ajassa ei aivan kulje linjassa tämän kanssa. Koinkin tietynlaista liiallista ähkyä tiedonmäärän parissa, kävimme läpi monia aihealueita syvällisemmin kuin aiemmin vaikka aikaa oli vain 28 päivää.

Opettajamme Dr Ashutosh, guruji kuten intialaisessa perinteessä kunnioittavasti henkistä opettajaa kutsutaan, on modernin lääketieteen tohtori ja ayurvedalääkäri sekä tehnyt väitöskirjan joogasta ja opiskellut guru -perinteessä vuosikymmenten ajan. Hän pyörittää opetustyön ohella Delhissä klinikkaa ja on opettanut ja elänyt joogista elämäntapaa ja joogaterapiaa miltei läpi elämänsä. Sain sattumalta kurssin jälkeen kunnian ja kutsun vierailla kodissaan ja klinikallaan palattuamme Delhiin samalla lennolla, ja olin enemmän kuin inspiroitunut nähtyäni kuinka hän klinikallaan toimii. Hän ei tee numeroa itsestään, ei lainkaan, mutta pääsin mukaan vastaanotolle todistamaan kuinka hän hoitaa lukemattomia köyhiä ihmisiä klinikallaan ilmaiseksi. Kuinka hän kohtasi ihmiset, kuinka hän kohtasi minut. Ymmärrys ja lämpö joita hän säteilee kosketti elämääni enemmän kuin muu kuukauden aikana oppimani yhteensä. Päädyin viettämään koko päivän kodissaan ja keskustelumme olisi jatkunut loputtomiin jollei hän olisi joutunut hoitamaan velvollisuuksiaan työnsä parissa. Siinä on mies joka elää joogaa todeksi tavoin, joista trendikkäissä joogahousuissa merkkimatolla asanan parissa mutkalle taipuvat länsimaalaiset voisivat ottaa oppia. ❤

Ashramissa elämä oli kurinalaista ja aikataulutettua, meillä oli harvoin 15 minuuttia tai toisinaan puoli tuntia aikaa hieman hengähtää ohjelman välissä. Saimme muutaman päivän välein tehtäviä, jotka koostuivat 15 – 35 kysymyksestä kaikkien luentojen aihealueista eikä meille annettu erikseen aikaa vastata tehtäviin. Saimme siis haastaa itseämme ja löytää aikaa tyhjästä sekä venyttää toisinaan nukkumaanmenoa pystyäksemme palauttamaan tehtävät ajoissa. Kaikenkaikkiaan vaatimustaso ja aikataulun tiukkuus olivat koulutuksessa omaa luokkaansa aiemmin kokemaani verrattuna. Meiltä odotettiin enemmän ja opiskelimme ja harjoitimme enemmän. Teimme opetusharjoituksia ja ohjasimme kukin lyhyiden pätkien lisäksi myös kaksi kokonaista joogaterapian periaatteiden mukaisesti rakennettua hathajoogatuntia. Pääsimme myös kaikki johtamaan kirtania, eli esilaulamaan henkisten laulujen yhteislaulu-hetkissä. Asanaopettajamme Yogacharya Kadambari oli myös aivan uskomaton esimerkki lempeydestä ja myötätunnosta, vaikka hän opetti meille nimenomaan asanaa hän painotti, ettei omalla polullaan ole saanut juurikaan oivalluksia asanaharjoittelun avulla vaan kaikkien muiden joogan haarojen harjoittamisen kautta. Toki asana on pitänyt kehonsa kunnossa ja energiakanavat auki ja valmiina meditaatioon, mutta suurimmat muutokset ovat tapahtuneet muun kuin asanan ansiosta. Aivan kuten omakohtainen kokemuksenikin itselleni osoittaa.

Viimeistä edeltävänä päivänä vuorossa oli loppukoe, joka toteutettiin yksilöhaastatteluna aiemmin tekemäni kirjallisen kokeen sijaan. Olin vuorossa miltei viimeisenä, joten odotin vuoroani jännittyneenä koko päivän. Olen kirjoittaja, se on tapani tuoda ajatukseni ja osaamiseni esiin teorian osalta ja mietin kuinka suhtaudun teknisiin kysymyksiin joita luvassa olisi. Ihmiset kertoivat pitkin päivää millaisia kysymyksiä heiltä oli kysytty ja ehdin ottaa odotellessani päiväunet kunnes joku herätti minut; Heidi, Heidi! Nyt on sinun vuorosi! Olin nukahtanut hieman liian pitkäksi aikaa ja suoraan sängystä unenpöpperössä riensin saliin. Kokeesta muodostuikin enemmän (palaute)keskustelu ja olin aivan äimistynyt sen luonteesta. Kuulumisten vaihdon jälkeen opettaja katsoi minua ja totesi; Heidi, sinun tehtäväsi ovat olleet suurenmoisia, ne ovat erittäin hyvin jäsenneltyjä ja sisällöltään täydellisiä. Minulla on sinulle vain yksi nöyrä pyyntö, pyyntö minulta sinulle. Jaa. Jaa enemmän sitä mitä sinulla ja sisälläsi on. Mene ja jaa sitä muille, sillä sinulla on jaettavaa. Olin aivan äimistynyt ja otettu ja päädyimmekin vain lopulta keskustelemaan, kunnes lähdin pois. Sain myös palautetta englanninkielen taidostani, jonka sujuvuuden vuoksi minun luultiin useamman kerran olevan kotoisin englantia pääkielenä puhuvasta maasta ja minulta myös monesti kyseltiin sanavinkkejä tai sanojen merkityksiä kuukauden aikana. 😃 Kuinka mahtavaa onkaan huomata, että kuluneet vuodet, joina olen käyttänyt niin töissä kuin vapaa-ajalla englantia kenties enemmän kuin suomenkieltä konsanaan, ovat todella hyödyttäneet. Hieman saatoin käydä vessassa tirauttamassa onnen kyyneleitä palautekeskustelun jälkeen.

Itselleni suurin haaste ashramissa oli jaettu majoitus, en nukkunut kuukauden aikana juurikaan. Selvästikin harjoitusten avulla kohonnut prana, elämänenergia, sekä ympäröivät, oikealla tapaa ruokkivat olosuhteet auttoivat pusertamaan kurssin läpi aivan kertakaikkisen minimaalisilla unilla. Äänet tai häiriötekijät eivät minua tyypillisesti häiritse, mutta jonkinlainen energeettinen kasauma, jossa en saa omaa tilaa johon vetäytyä lataamaan akkujani vaikuttaa minuun. Kokonaisuutena koulutus oli käsittämättömän antoisa ja nyt vasta prosessoinkin paljon kaikkea oppimaani. Joogaterapia ja terapeuttinen lähestymistapa joogaan sekä Swami Sivanandan sekä Krishnanandan tapa yhdistää polut tälla tavalla arkiseksi kokonaisuudeksi ja elämäntavaksi muutti käsitystäni monesta asiasta ja antoi minulle enemmän kuin aiemmin opiskelemani yhteensä. Tuntuu, että olen raapaissut joogaterapian osalta vain pintaa ja voinkin kirjoittaa siitä erikseen myöhemmin. Suurin haaveeni tällä hetkellä syntyi Bangaloressa, jossa vierailin ystäväni luona ennen Mysoreen suuntaamista; Hän opiskelee joogaa yliopistossa Bangaloressa tehden tällä hetkellä väitöskirjaansa joogasta ja tietoisuudesta. Samassa yliopistossa voi opiskella myös joogaterapiaa ja se on mahdollista myös länsimaalaisille. En ole vuosiin syttynyt mistään ajatuksesta yhtä paljon ja siksi tämä kaukaisen, etäisen haavekuvan tuonkin jo julki ilmoille nyt. Toki se edellyttäisi luultavasti kunnollista rahallista valmiutta ja säästöjä lukukausimaksuineen ja elämänkustannuksineen useamman vuoden ajaksi, ilman tulonlähdettä pitkään aikaan. Asuminen kampuksella ja tiivis opiskelu yliopistossa, siinäpä olisi pohdittavaa - Onko minusta siihen, riittääkö älyllinen kapasiteettini opiskella joogaterapiaa pidemmälle yliopistotasolla? Skeptikot heti kysyvät mitä sinä moisella tutkinnolla Suomessa teet, mutta minut tuntevat tietävät ettei se suorin ja valmiiksi pedatuin polku ole koskaan ollut minua varten. Ainahan voin itseni työllistää tavoin, joista en vielä osaa edes unelmoida! Sitten kun muutama kymppitonni syliini putoaa, saamme nähdä tuleeko tämä joskus vielä tapahtumaan. Jättäkäämme unelma avoimeksi. ❤

Mielenkiintoisin omaan terveyteeni liittyvä projekti joogaterapiaa sivuten liittyy sairastamaani endometrioosiin. Keskityimme luennoilla paljonkin hormonitoiminnan tasapainottamiseen liittyviin aiheisiin mutta intensiivinen harjoitus ja kenties aikataulun vuoksi kohonnut stressitaso nostivat taas ongelmiani esiin ja omat kuukautisvaivani hieman nostivat päätään. Keskustelin aiheesta opettajani kanssa, luottaen hänen moniulotteiseen laajaan tietoonsa, ja sain häneltä ohjeen. Käyn ensin kuvaamassa nykyisen tilanteen, jonka jälkeen jatkan shatkarmoja seuraavasti; Seuraavat kuusi kuukautta teen Kunjalia joka päivä, ja Shankaprakshalanan kerran kuukaudessa samaisen kuuden kuukauden ajan (tehdään yleensä vain 1-2krt vuodessa). Kuukautishäiriöt kuten endometrioosi ovat tyypillisiä Pitta -vaivoja (yksi ayurvedan kolmesta doshasta, kehotyypistä, jota edustaa tulielementti ja itse olen enimmäkseen Pitta). Kunjal ja shankaprakshalan hoitavat yhdessä tasapainottaen Pittan vaivoja. Kuuden kuukauden kuluttua käyn uudelleen lääkärissä tarkistamassa tilanteen laadun. Opettajan mielestä shatkarmat itsessään hoitavat koko ongelman pois, ja voisinkin kirjoittaa kokonaisen kirjan shatkarmojen eduista ja tutkimuksesta, jota Intiassakin aiheen tiimoilta on tehty. Odotan mielenkiinnolla mitä projektilleni käy, minulla on myös Sukeshin laatima oma aamuharjoitus, jossa on huomioitu ongelmani endometrioosin kanssa sekä ystävältäni saatu mantrameditaatioharjoitus, jonka opiskelemassaan yliopistossa on tutkittu auttavan endometrioosiin. Mantrojen vaikutuksesta terveyteen ja hyvinvointiin voisin kirjoittaa toisen kirjan. Mitenkäs se menikään sen tiedonjanon kanssa, antakaa minulle mahdollisuus opiskella joogaterapiaa yliopistossa Bangaloressa kiitos! Lupaan jakaa oppimaani läpi koko elämäni! 😃

Nyt olen palannut Lappiin ja hiihtokoulutyön ohella palaan ohjaamaan KuruYogalle kaikki arjen iltatunnit sekä varmasti myös paljon muuta, kuten kyselyitä on jo tilaustunneista tupsahdellut! Minut näkee siis siellä ainakin 12 viikkotunnin verran ja jatkossa varmasti enemmänkin. Tarkoitus olisi myös aloittaa viikottaiset mantrailut kotonamme talven ajaksi sekä vähän spesiaalimpaa kirtania vierailevien oikeiden kirtan-muusikkojen johdolla, pysykäähän kuulolla! Olen täynnä käsittämätöntä kiitollisuutta opettajiani kohtaa ja mieleeni muistuu Yogacharya Kadambarin toteamus työstämme ja merkityksestämme opettajana; Tehtävämme ei ole jakaa omaa polkuamme sellaisenaan muille, vaan kulkea rehellisesti omaa polkuamme ja jakaa muille eväät raivata oma polkunsa sen näköiseksi kuin sen on tarkoitus muovautua. Oma harjoitukseni on ikuisen elämäntavan polulla ja uskonnollisesti tunnustuksellista mutta jokaisen, jonka kanssa kohtaamme ja joille saan kunnian jakaa palasen oppimaani, polku voi olla aivan erilainen. Ja miten mahtavaa se onkaan, lopputulos on niin kaunis ja monisyinen kun kukin maalaa näkemyksensä siitä juuri omalla tavallaan, erilaisia värejä käyttäen. Kiitos teille kaikille ja nähdään matolla ja sen ulkopuolella. Rakkautta kaikille sydämeni pohjasta. ❤

12.8.2018 Ja Sinun Äänesi

Annan katseeni vaeltaa huoneeni seinillä, maalipinta on rapistunut ja lohkeillut ja katossa kasvaa hämähäkinseittejä. Ikkunaluukut ovat auki ja kaltereiden läpi näen takapihan kauniissa kaaoksessaan. Ikkunani alla on puukasoja joiden päällä oravat leikkivät, kaukana on koira lepäämässä puun varjossa ja seinän viereen on pysäköity läjä moottoripyöriä ja vanhoja polkupyöriä. Jossain ammuu lehmä ja kuulen keittiöstä kattiloiden kolinaa. Masalan tuoksu tunkeutuu huoneeseeni saakka ja hengittäessäni syvään antaudun ajatuksiini.

Olen asettautunut aloilleni joogashalalle, jonne olen tullut harjoittamaan ja opiskelemaan pariksi kuukaudeksi. Parin kuukauden jälkeen siirryn toiseen ashramiin, jossa opiskelen joogaterapiaa kuukauden mittaisen opettajakoulutuksen verran. Päivät ovat asettautuneet uomiinsa; kaksi harjoitusta päivässä opettajan kanssa, omat mantrameditaatioharjoitukseni sekä uusi minulle avautunut mahdollisuus, kirjoitustyö, täyttävät päiväni mielekkäällä tavalla. Shala, jossa asustan, on pieni ja lämmin yhteisö. Ryhmät ovat pieniä ja toinen päivän harjoituksistani on yksityistunti. Opettajani Sukesh on lämmin ja säteilee hyväksyntää, sanatonta ymmärrystä, keveyttä ja valoa. Tunsin välitöntä yhteyttä katsoessani hänen silmiinsä ensimmäisen kerran ja tunnen oloni täällä tervetulleeksi ja hyväksytyksi. Opettajana hänen lähestymistapansa toimii tarpeisiini paremmin kuin hyvin ja päiväni ovatkin täyttyneet ylitsevuotavalla kiitollisuudella siitä, että tieni ohjasi minut mutkien kautta takaisin Mysoreen.

Palaan takaisin tähän hetkeen kuullessani koputuksen ovelta. Toinen asukas, israelilainen mies Jonatan, kutsuu minut teelle kanssaan ja kävelen perässään terassille. Aurinko on jo laskenut ja pimeyden sylissä tuntuu lohdulliselta ja turvalliselta istua. Jonatan tarttuu kitaraansa ja alkaa tapailla sointuja. Kuuntelen hetken silmät kiinni ja nautin yrttiteen tuoksusta ja hetken pysähtyneisyydestä. Hetken musisoituaan hän laskee kitaran alas ja katselemme tovin hiljaisuudessa pimeyteen. Nautittuamme teet sukellamme suoraan syviin vesiin. Tätä rakastan kohdatessani ihmisiä, jotka jakavat palan samaa polkua. Naamiot ovat heti tiessään ensi hetkestä lähtien ja uskallamme olla henkisesti alasti. Ei ole tarvetta muuhun, kaikki oleva on aitoa ja yhteys on jo olemassa vaikka emme olisi koskaan tavanneet. Keskustelemme elämästä ja kokemuksistamme ja erilaisista ajatuksistamme huolimatta tunnen oloni ymmärretyksi ja kuulluksi. Ja mietin miten tärkeää ja merkityksellistä se elämässä onkaan;

Oivallan että nämä ihmiset ovat tulleet tarkoituksella elämääni hetkeksi juuri nyt, vahvistamaan uskomuksiani siitä mikä henkisellä polulla on tärkeää. Uskon siihen, että voimme jakaa saman oivalluksen ja ymmärryksen hyvin erilaisia reittejä pitkin. Lopputulos voi olla eri sanoin ja käsittein kuvailtu, mutta silti pohjimmiltaan samanlaisia oivalluksia täynnä. Saamme kukin elää elämäämme erilaisten kasvukohtien ja oppikokemusten kautta ja tämä on mielestäni ainutlaatuista ja vaalimisen arvoista. Ne portaat, joita pitkin minä olen kivunnut elämääni eteenpäin, ovat erilaiset kuin jonkun muun, ja asiat jäsentyvät ymmärryksessäni erilailla kuin toisenlaisia portaita kipuamalla, mutta sehän on lahja itsessään! Kohdatessani ihmisiä, joiden portaat ovat vieneet erisuuntaan, voin saada aivan uusia ulottuvuuksia omaan ymmärrykseeni. Olen kohtaamisissani oppinut sen, että erilaisuus ja elämän ja ihmisten monimuotoisuus on enemmän kuin rikkaus, se on avain yhteyden kokemiseen.

Jos sinä olet kivunnut leveitä ja kultakaitein koristeltuja portaita kaikista korkeimpaan rakennukseen, joku toinen on voinut kivuta hataria tikkaita pitkin matalaan majaan. Kolmas on taas kyennyt rakentamaan majasta portaat pitkäjänteisellä työllä kohti tuota korkeampaa rakennusta. Neljäs on taas vailla vaivaa päässyt korkealla mutta putoaakin sieltä myrskytuulten mukana alas ja saa elämältä lahjan. Miten rakentaa tikkaat ja nousta takaisin?

Olen itse seilannut elämässäni edestakaisin, olen saanut elää elämääni valon ja varjon leikin keskellä, ottaa oppia pimeydestä, jotta osaisin arvostaa valon vahvaa voimaa. Matkalla tikkailta portaisiin olen tavannut lukemattomia ihmisiä, jotka hyvin eri lähtökohdista ja erilaisen ymmärryksen voimin ovat auttaneet minua eteenpäin ymmärryksen tiellä. Kenties jakamalla palan matkaa kanssani tai kenties ojentamalla auttavan kätensä seuraavalle askelmalle kompuroidessani, kenties rakentamalla avokätisesti askelman tai kaksi eteeni ilman näkyvää syytä tai kenties näyttäessään esimerkillään kuinka hypätä yli puuttuvien askelmien. Toiset ovat tietämättään auttaneet estäessään syystä tai toisesta haparoivia askeliani ylempää askelmaa kohti.

Kaikki nämä ihmiset, elämääni ilmestyneet opettajat, ovat itse kulkeneet erilaisen matkan. Heidän ymmärryksensä määrittyy elämänkokemustensa ja kasvukohtiensa kautta ja he kaikki ovat tuoneet minulle palan jotakin, jota itse saan jakaa muille. Kuinka voisin ikinä nähdä kokemusteni valossa elämää yksiulotteisesti tai yrittää laittaa oppimaani muottiin? Miksi tekisin niin?

Usein ihmiset, jotka saapuvat elämäämme ravistelemaan vakauden illuusiotamme negatiivisinkin tavoin, saapuvat syystä ja siunauksena. Pääsemme tarkastelemaan tilannettamme ja uskomuksiamme virkistävin uusin ajatuksin. Jos annamme itsellemme mahdollisuuden pysähtyä kuuntelemaan myös heitä, joiden sanoma voisi olla suunnattu meitä vastaan, voimme saada uusia näkökulmia virttyneisiin ajatuspolkuihimme. Ehkä toimintansa itsessään opettaa meille jotakin siitä, mikä lopulta on tärkeää.

Olen oppinut eri traditioiden opettajilta ja olen harjoittanut erilaisten henkisten perinteiden alla. Kaikki vuosien aikana oppimani on jalostunut näkymättömiksi periaatteiksi, joiden kautta pyrin ymmärrystäni elämään päivittäisessä elämässä todeksi. Avoimuus, toisten kunnioittaminen, erilaisten näkemysten hyväksyminen osaksi kokonaisuutta, kuunteleminen ja hyväksyvän ilmapiirin luominen ovat itselleni tärkeitä elementtejä missä tahansa vuorovaikutustilanteessa ympäröivässä elämässämme. Vasta tästä tilasta käsin voi luoda jotakin, jakaa oppimaansa tai vain antaa rakkauden virrata ja tehdä tekosiaan. Opettajista vahvimmat kokemukset itselläni ovat olleet sellaisten opettajien kanssa, joiden viestintä tapahtuu enimmäkseen sanallisen ulkopuolella. Opettaja luo ymmärryksellään ja energiallaan tilan, jossa oppiminen tapahtuu syvemmin ja sisäisen prosessin kautta. Onkin sanonta siitä, että opettaja tai parantaja ei koskaan paranna sinua, vaan luo tilan ja ymmärryksen, jossa oivallat ja parannat itse itsesi.

Omalla kohdallani opettajana tai ohjaajana toimimisen koen olevan niin pitkälti intuitiivista ja energeettistä. Pyrin luomaan hyväksyvän ilmapiirin ja tilan, josta käsin tähänastinen oivallukseni tai ymmärrykseni välittyy energiani kautta. En koe millään muotoa tarvetta tukahduttaa toisia tiedonjyväsillä tai patistaa ketään syvemmälle kuin he ovat valmiita tai halukkaita. Asiat todella tapahtuvat syystä ja ajallaan ja harjoitus itsessään ohjaa meitä suuntaan, joka meille kullekin on ajoitukseen ja ymmärrykseemme sopiva. Koen itse olevani kanssamatkaaja ja lähestymistapani on aina ollut enemmän ohjaajamainen. Suurin iloni ohjaajana onkin sivusta todistaa kunkin omaa matkaa omien oivallustensa kautta.

Olen opiskellut suuren määrän eri traditioiden filosofiaa ja perinteitä ja koen tradition merkityksen omassa harjoituksessani suureksi. En jaa monia länsimaisen joogan kaupallistumisen piirteitä ja muotoja oikeina tai asiaa edistävinä, mutta en myöskään usko siihen, että harjoitus täytyisi säilyttää täysin muuttumattomana ajasta ja paikasta riippumatta. Olen viettänyt aikaa uskonnollisesti tunnustuksellisen joogan parissa sekä myös konservatiivisissa ja traditionaalisissa paikoissa Intiassa, mutta kun itse ohjaan tunteja Suomessa koen tarpeelliseksi ja hyödylliseksi sen, että harjoitus ja puitteet mukautetaan ympäröivään paikkaan ja ihmisiin. Pyrin luomaan neutraalin maaperän, josta käsin kukin voi lähteä omalle sisäiselle tutkimusmatkalleen, omista tarpeistaan käsin. Ymmärrys on läsnä taustalla ja luodussa tilassa, sitä ei tarvitse liimata päälle tai jakaa kysymättä. Kunnioitus toisten tilaan ja henkilökohtaiseen prosessiin on avainasemassa eikä neutraalius horjuta omaa uskoani traditioon. Se vain pysyy taustalla ja pyrin antamaan tilaa muille. Joku tulee tunnille venyttelemään tai huoltamaan kehoaan, toinen syvemmästä tarpeesta käsin, ja kummankin prosessi on omansa ja siten juuri heille oikea. Sysäys syvemmälle matkalle on kuitenkin alkanut ja se näyttäytyköön kaikille juuri omalla tavallaan oikealla hetkellä.

Opettajani Sukesh sanoi minulle ihailevansa kykyäni mukautua. Kuukautiseni alkoivat, joten en tehnyt aamuharjoitusta kolmeen päivään vaan käytimme ajan pitkiin keskusteluihin. Kerroin elämästäni, kuinka matkani alkoi buddhalaisen meditaation kautta masennuksen syvissä soissa, jatkui joogan pariin ja lopulta bhaktin pariin maistamaan rakkauden korkeinta nektaria. Kerroin kuinka elän puolet vuodesta Lapissa ja puolet Intiassa, kerroin alkeellisista oloista, joihin olen tottunut kylissä asuessani ja siitä, kuinka mukavuuksien täyttämää elämä Suomessa puolestaan on. Adaptoidun alamäkielämän vauhdikkaaseen energiaan saapuessani Suomeen ja kauden loputtua tulen Intiaan, hiljaisuuden keskeltä kaaoksen ja sekamelskan keskelle. Katsomaan vuodesta toiseen kurjuutta silmästä silmään ja luopumaan totutuista mukavuuksistani. Ymmärtääkseni syvemmin ja syvemmin omaa etuoikeutettua asemaani maapallon päällä ja ruokkimaan sisäistä matkaani. Kerroin kuinka viimeisten vuosien aikana suurin osa kasvustani on tapahtunut, luovuttuani tutusta ja turvallisesta olen joutunut rohkaistumaan, kohtaamaan erilaisia tilanteita ja ihmisiä niin paljon ettei vanhasta pelokkaasta ja jopa ujosta Heidistä ole paljoa jäljellä. Hän muistutti minua siitä, että olen oikealla polulla ja tuntui hyvältä jakaa tuo hetki kanssaan. Hän osoitti olemuksellaan olevansa syvästi kiinnostunut toisesta kokemuksineen, voisiko syvempää läsnäolon lahjaa toiselle antaa?

Olen itse tehnyt elämässäni virheitä niin paljon, etten enää koe niitä virheiksi vaan mahtaviksi mahdollisuuksiksi oppia ja vaihtaa suuntaa. Ehkä myös kokemusteni kautta en mielelläni lähde tuomitsemaan toisten elämää ja tekoja vain oman vajavaisen yhden ihmisen ymmärrykseni valossa. Ymmärrän korkeamman ideaalin ja sääntöjen tai ohjenuorien merkityksen puhtaamman, henkisen elämän polulla mutta sitä tavoitellessa aikomukset ja pyrkimykset ovat toisinaan tärkeämpiä kuin itse lopputulos. Usein se, mitä me näemme, on vain pala totuutta tai pieni osa matkaa. Sen taakse jää usein niin paljon enemmän. Tietämättä koko totuutta eikö meidän olisi hyvä malttaa hetki ja miettiä, ovatko ajatukseni tarpeellisia, totuudellisia tai tuovatko ne lisää hyvää olemassa olevaan tilanteeseen? Olisiko minun hyvä pysähtyä ja pohtia heijastanko tähän vain omia uskomuksiani ja näkemyksiäni ja onko minun edes tarpeen ilmaista mielipidettäni asiasta? Jos aikomukseni ovat hyviä ja puhtaita, olisiko kuitenkin parempi kysyä ja kuunnella ennen kuin asiani ilmaisen?

Olen itse säätänyt ja sählännyt niin elämässäni kuin ihmissuhteissakin. Olen tuominnut ja ollut jyrkkä. Olen tehnyt valintoja, jotka olisin voinut kaikkien yleisen hyvän vuoksi jättää tekemättä. Mutta miten paljon olisikaan jäänyt oppimatta ilman näitä kokemuksia? Voisin tiivistää oppimaani siten, että Ystävä Hyvä, voit ainakin uskoa sen, että mitä ikinä eteesi tuleekaan ei ole asiaa joka minut saisi selän kääntämään. Usko pois.

Päivän päätyttyä päädyn tilanteesta ja paikasta riippumatta aina saman asian äärelle. Olemme täällä matkaamassa vain vierailijoina, tarkkailemassa ympäröivää ja havainnoimassa parhaan kykymme mukaan. Mitä enemmän etäännymme luonnollisesta tarkkailijan roolistamme, sitä suuremman hämmennyksen valtaan saatamme joutua. Yritämme peittää hämmennystä erilaisin keinoin ja metodein, hankkimalla turvaa ja tukea rahasta ja materiasta, mukautumalla valmiisiin muotteihin tai rooleihin. Saatamme hakea merkitystä ja selitystä hämmennykselle hyväksymällä jonkun toisen valmiiksi pureskeltuja vastauksia tai astumalla saappaisiin, joiden kuvittelemme täyttävän omia tai toisten odotuksia. Saatamme löytää hetkellisiä vastauksia aistinautintojen parista, täyttäen päiviämme ruoan, mukavuuden, harrastusten tai päihteiden parissa. Saatamme elää elämäämme hankkien statusta ja mainetta, kokien merkityksen pilkahduksia hetkellisten hyväksytyksi tulemisen kokemusten keskellä. Hämmennys ei kuitenkaan poistu minnekään vaan hiljaisuuden hetkellä se on taas läsnä. Miksi?

Olemme etääntyneet luonnollisesta olemuksestamme. Emme ole menettäneet mitään, vain kasvattaneet kasan turhia kerroksia oleellisen päälle. Eikö oivallus itsessään olekin lohdullista, koska kaikki on yhä itsessämme? Voimme kääntää katseen tulevaan ja riisua kerroksia parhaan päivitetyn ymmärryksemme mukaan ja hitaasti päästä taas kosketuksiin tuon ytimen kanssa. Oppia ja erehtyä. Vaihtaa suuntaa ja kiittää mahdollisuudesta, sillä kuinka moni onkaan suoralla polulla saanut elämän eri vivahteista samaa makua kuin kivisen ja mutkaisen tien päässä pilkottavan aterian kokemusten pehmentäneestä aromista?

Luonnollinen olemuksemme on kevyt ja valoisa, joustava ja mukautuva. Rauhallinen ja tarkkailijan roolista käsin tuomitsevan sijaan tuumailevampi. Luonnollisesta olemuksestamme käsin toimiessamme emme ehkä tee niin äkillisiä ja jyrkkiä johtopäätöksiä vaan annamme asioille aikaa ja tilaa kehittyä ja kasvaa omaan tahtiinsa. Asiat eivät näyttäydy uhkina vaan erilaisina mahdollisuuksina ja nykymaailmaa peittävän erillisyyden verhon sijaan elämme yhteyden kokemuksesta käsin. Luonnollinen olemuksemme ilmentää rakkautta ja hyvyyttä, mielen myrkkyjen kuten kateuden, epäluuloisuuden, vihan ja katkeruuden edustaessa vain yhteiskunnan luomia kerroksia, joista voimme mieltä harjoittamalla riisuutua vapaiksi. Kuinka paljon voimmekaan vaikuttaa maailmaan ympärillämme riisuutumalla kerroksista vapaaksi, kohtaamalla ympäröivää vailla yhteiskunnan rajoittavia henkisiä pukukoodeja?

Tunnen koputuksen olkapäälläni ja oivallan vaipuneeni terassille ajatuksiini pitkäksi aikaa. Jonatan koputtaa minua ja katsoo silmiini hymyillen. Hymyilen ja katson pimeyteen. Ympärillä on aivan hiljaista ja hetken herkkyys on käsinkosketeltavaa. Täällä minä saan nyt olla ja oppia, jakaa hetkiä ja kokemuksia ihmisten kanssa. Ihmisten, jotka ovat kulkeneet kerrassaan erilaisen matkan ja joiden kanssa juuri siitä johtuen kohtaamme syvästi. Kiitän uutta ystävääni illasta ja kävelen takaisin toiselle puolelle rakennusta. Shala on jo pimeä ja ihmiset nukkumassa, joten varon herättämästä ketään ja astun hiljaa kumartuen matalasta oviaukosta takaisin kotoisaan, rapistuneeseen huoneeseeni. Katson ympärilleni ja näen kaiken yksinkertaisuuden keskellä paljon kauneutta. Hymyilen mielessäni ja kiitän päivästä, ihmisistä ja kaikesta siitä mitä polulleni onkaan osunut. Oloni on kevyt ja kupliva, rauhallinen ja odottavainen. Kiitos elämälle aivan kaikesta.

Rakkautta ja valoa ystävät.

Sinä et neuvoja jaa,
et tyrmää pientä.
Et hylkää historiaa,
kun katsot tätä päivää.

Ja sinun äänes,
on oma 
Ei kenenkään muun.

- Dave Lindholm