Tuijotin ulos ikkunasta ohikiitäviä maisemia illan jo
muuttuessa yöksi. Tuuli tuiversi takkuista tukkaani ja heitin risaiset
sandaalit jaloistani lattialle. Tein olkalaukustani tyynyn ja kävin makuulle
junan jyskyttäessä eteenpäin Intian yössä. Kuulokkeistani kuulin John Lennonin
laulavan Jumalasta mutta vaivuin pian syvälle ajatuksiini. Kolme kuukautta
intensiivisen joogan harjoittamisen parissa Rishikeshissä oli takanapäin enkä
koskaan aiemmin eläessäni ollut sukeltanut yhtä syvälle itseeni kuin kuluneiden
kuukausien aikana. Oloni oli epätodellinen ja mietin mitä kaikkea olin
läpikäynyt niin lyhyessä ajassa. Olin kuorinut kerroksia, porautunut yhä syvemmälle,
kohdannut palan todellisuutta raadollisemmin kuin odotin. Olin itkenyt enemmän
kuin koskaan ja kohdannut itseni kaikkine vajavaisuuksineni; olin myös
menettänyt hymyni hetkeksi viskattuani maskini rippeet Pyhään veteen.
Olin myös kokenut suurta antautumista, harjoitukselleni ja
opettajilleni, kaikkeudelle. Jumalalle. Avautumista, iloa, yhteyttä,
kiitollisuutta. Valehtelisin jos väittäisin että kuukaudet olivat helppoja.
Valehtelisin myös jos väittäisin että kaikki tapahtunut olisi muuta kuin mitä
tulin hakemaan. Halusin tulla tekemään työtä itseni kanssa, viemään
harjoitustani (=elämääni) eteenpäin, mutta ennen kaikkea kohtaamaan itseni
ilman illuusioita ja odotuksia. Kohtaamaan todellisuuden silmästä silmään.
Opettajani sanoi meille prosessin alkaessa jotakuinkin näin; ”Ette saa täältä
välttämättä mitä odotatte. Mutta saatte varmasti sen mitä tarvitsette”.
Maatessani junan penkillä kyyneleet vierivät silmäkulmistani. Naurahdin
kyynelteni lomasta muistellessani haasteitani; kehon vastustusta useammalle
asanaharjoitukselle päivässä, selkäni reaktioita intensiivisiin
taaksetaivutuksiin, kehooni varastoituneiden tunteiden ja kokemusten hyvin
vahvaa purkautumista pranayaman ja yoganidran aikana, miltei joka viikko
ilokseni saapuneita kuukautisia, ajoittaista alakuloa, ihollani reagoimista prosessiin.
Pyyhin kyyneleet silmäkulmistani ja hymyilin; ilman kaikesta
totutusta mukavuudesta luopumista, ilman intensiivistä harjoittamista, ilman
tällaista mahdollisuutta keskittyä kolmen kuukauden ajan vain omaan
harjoitukseen ja kääntää huomio täysin sisäiseen prosessiin, ilman kipua ja
mustelmia; ilman kaikkea tätä en varmasti olisi harpannut polullani niin suurta
askelta. Vielä on mahdoton sanoa mihin suuntaan askel vie; intensiivisten
päivien keskellä oli mahdoton saada aikaa reflektointiin ja palautumiseen.
Aamulla herätyskellon soidessa 4.45 ja illalla iltameditaation loppuessa klo
21, vain yhden viikoittaisen vapaapäivän voimin, ei henkiselle palautumiselle
ja kaiken sulattelulle vain jäänyt aikaa. Kaikelle on kuitenkin aikansa,
muistutin itseäni ja vaipuessani vähitellen uneen kiitin elämää siitä, että sain
kokea kaiken tämän. Siitä että minulla ei ole vastauksia. Siitä etten koe
kiirettä niiden löytämiseen. Siitä että saan olla ja kasvaa.
Yö vaihtui aamuksi ja aamu illaksi, vuorokautta myöhemmin
saavuin takaisin paikkaan jota voin kutsua kodikseni, Bodhgayaan. Ystäväni oli
minua asemalla vastassa ja tuttujen tuoksujen ja pölyisten teiden keskellä
ajaessamme koko kehoni kihelmöi kiitollisuudesta. Missään en ole aistinut
sellaista energiaa kuin täällä ja tuttujen maisemien keskellä hymyilin vapautuneesti
enemmän kuin kolmeen viimeiseen kuukauteen. Suostuin onnellisuudesta juopuneena
toisen ystäväni pyyntöön vierailla sukulaisensa häissä vaikka olin matkan
jäljiltä nuutunut, hikinen ja likainen. Kävimme syömässä hääjuhlissa mutta pian
jo nuokuin siihen malliin että ajoimme kotiin ja pestyäni matkan rasitukset
pois vaivuin unten maille.
Herättyäni uuteen päivään hyvin nukkuneena annoin itselleni
aikaa useamman päivän vain levätä ja totutella kuumuuteen. Vähitellen hyppäsin
takaisin arkisiin rutiineihini, turistisesongin loputtua paikan energia uinuu
ja aikataulutkin muokkautuivat kuumuuden mukaan. Koulupäivän alkavat jo
aamuseitsemältä ja loppuvat yhdeltätoista, jotta lapset ehtivät kotiin ennen
paahtavinta kuumuutta. Elämme täällä ilman ilmastointeja ja muita mukavuuksia,
joten keskipäivällä ei juolahda useinkaan mieleen lähteä ulos. Iltaisin sen
sijaan on mukava meditoida temppelillä tai vain viettää aikaa ulkosalla.
Vajaaseen kuukauteen, jonka olen viettänyt taas Bodhgayassa,
on mahtunut niin paljon kaikkea, etteivät sanat riitä kuvailemaan kokemuksiani.
Rishikeshin kokemuksia yhä prosessoiden ja sulatellen sanani ovat olleet yhä
hieman hukassa joten blogi ei ole päivittynyt täältäkään käsin. Kaikki on kyllä
tulossa ulos jos on tullakseen. Suunnitelmia itseni ilmaisulle tällä minulle
mieleisimmällä tavalla on kyllä takataskussa muhimassa. Olen viettänyt elämäni
parasta aikaa täällä, pienessä kylässä keskellä pyhintä maata. Näen elämääni
tulevaisuudessa osittain täällä, sydämeni juurtuessa vähä vähältä enemmän
paikkaan, johon vahva sisäinen kutsu minut alun perin johdatti.
Alun perin tulin Intiaan kesän sijaan talvikaudeksi
osallistuakseni Dalai Laman Kalachakra opetuksiin täällä Bodhgayassa. Ollessani
Buenos Airesissa syksyllä sain sähköpostin että Kalachakra on siirretty
vuodella eteenpäin Dalai Laman jaksamisen takia. Pettymys johti kuitenkin
uusiin suunnitelmiin ja kokemuksiin, joista en voi olla kuin kiitollinen. Jos
sanallinen ilmaisuni ei olisi päättänyt hetkeksi käydä lepotauolle
sukellellessani mieltäni tutkailemassa, toivoisin voivani tuoda sanoin ilmoille
kaiken sen josta arkeni täällä koostuu. Kaikki päivittäiset pienet hauskat
hetket ja kommellukset, uskomattomat kohtaamiset, kulttuurien rikkaus ja
historian lehtien havina, henkisyys ja uskonnon harjoittamisen kauneus
arkisissa askareissa, lämpö ja välittäminen, toisen kohtaaminen aidosti,
rakkaus, värit, yltäkylläisyys vaikka ympärillä ei ole mitään, kurjuuden
keskellä majaileva onnellisuus, yhteisöllisyys, maut ja tuoksut.
Kynäni kuitenkin osoittaa takkuilun merkkejä joten annan
itselleni aikaa sulatella. Kerron kyllä kun se hetki saapuu, hetki jolloin kynä
taas sauhuaa ja luovuus kukkii. Intia, kiitos kaikesta. Pian on aika palata
Suomeen, mutta sydämestäni jää kerta kerralta suurempi pala maahan, johon
tunnen syvempää yhteyttä kuin minnekään aiemmin. Annoit minulle taas enemmän
kuin minä koskaan pystyn sinulle antamaan. Ja Bodhgaya, paikka josta vaeltava
sieluni löysi kodin, kiitos siitä että tuot esiin kaiken sen joka on vain
odottanut ulostuloaan oppiakseni lisää. Kiitos siitä että työstät minua niin
varmoin käsin. Kiitos. Palaan pian.
Sä avasit oven
Mä tulin sisään.
<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti