2.10.2015 Yksinäisyydestä ja ystävyydestä

Hiljaisuuden huntu ei milloinkaan petä kuulijaa

Opin viisivuotiaana lukemaan. Siitä lähtien olen nauttinut tuosta kokonaan uudesta maailmasta jonka kirjat minulle avasivat. Ollessani lapsi kävimme kerran viikossa kirjastossa ja lainasimme urheilukassillisen kirjoja, malttamattomana odotin aina kotiin palaamista jotta pääsisin taas sukeltamaan uusiin, jännittäviin tarinoihin! Luin monenlaisia kirjoja; lapsuuden ja nuoruuden hevos- ja seikkailukirjoista siirryin yläasteella hieman toisenlaisiin tarinoihin. Luin kaikenlaista kepeistä tarinoista venäläisiin klassikoihin ja Raamattuun, jonka luinkin yhdeksännellä luokalla kannesta kanteen. Kirjat ovat tuoneet elämääni enemmän sisältöä ja merkitystä kuin yksikään toinen asia.

Sain myös lapsuudenkodistani lahjaksi rakkauden musiikkiin. Kotona kuunneltiin vanhaa 60- ja 70 – lukujen musiikkia, bluesia, kotimaisia lahjakkaita artisteja ja monenmoisia säveliä ympäri maailmaa. Lapsena herätin hämmennystä päiväkodissa laulamalla Juicen Viidestoista Yö – kappaletta lasten laulujen sijaan. Toisaalta kotona herätin hämmennystä laulamalla paljon virsiä, päiväkodin laulutarjonnan ollessa ilmeisesti melkoisen yksipuolista ja uskonnollista. :D Tiesin jo lapsena kuka on Isokynä, tuo vanhempieni suosikkiartisti. Isokynästä, eli Dave Lindholmista tulikin yksi elämääni eniten merkitystä tuoneista artisteista. Elämäni eri vaiheissa olen kuunnellut hänen tuotantoaan ja saanut niin paljon lohtua, voimaa, ajatuksia ja iloa elämääni, että kyseisen herran esiintyessä häissämme pari vuotta sitten, en meinannut kyetä tuottamaan järjellistä lausetta suustani. ;)

Huomasin teini-iässä kaipaavani monia muita enemmän yksinoloa ja saavani energiaa ja voimaa lataillessani akkujani itsekseni kirjojen ja musiikin parissa. Koin nuorempana todella vahvaa ulkopuolisuuden tunnetta ihmisten joukossa, ja vuosien varrella tunne vain vahvistui aiheuttaen itselleni päänvaivaa. Koin olevani vääränlainen, joukkoon sopimaton. Myöhemmin ymmärsin kuinka yleistä onkaan tuntea ulkopuolisuutta ja lukiessani aiheesta ymmärsin olevani yhtälailla oikeanlainen kuin toisenlaisetkin ihmiset, vain omalla tavallani. Kesti vuosia ennen kuin aikuisena ymmärrys laajeni oivalluksen tasolle ja matkaan on mahtunut monia hetkiä, jolloin olemisen riemu ei todellakaan ole ravistellut olkapäitäni, itse Isokynää lainatakseni.

kuva: google

Yläasteella koin todella paljon yksinäisyyttä siitä huolimatta että viihdyin yksin. Olen kuitenkin aina harrastanut paljon urheilua ja ollut aktiivinen, ja kaivannut sopivissa määrin muita ihmisiä. Kokemus ulkopuolisuudesta kuitenkin vahvistui ja omat ystäväni olivat joko eri luokalla tai eri koulussa, jolloin haahuilin arjessa aika paljon itsekseni. Luokallani oli todella mukavia ihmisiä, mutta kuten kaikki tiedämme, omat pienet porukat ovat melkoisen tärkeitä tuossa ikävaiheessa.  Aloin kyseenalaistaa asioita ja se heijastui ulkoiseen olemukseeni, kuljin matkaani niin hippinä kuin punkkarinakin, alkoholista kieltäytyen ja periaatteistani kiinni pitäen. Myöhemmin olen miettinyt kuinka paljon tämä onkaan lisännyt ulkopuolisuuden tunnettani. EI ole helppoa olla teini-ikäinen ja toimia toisin kuin valtaosa ikätovereista, sain selitellä esimerkiksi juomattomuuttani melkoisesti. Toisaalta nuo vuodet ovat vahvistaneet minua melkoisesti, seisoin asioiden takana muiden mielipiteistä viis. Mutta opin myös pärjäämään aivan yksin, koska kokemukseni osoitti että näin maailma toimii. En välittänyt ilkeistä juoruista tai satunnaisista huuteluista, piilotin herkkyyteni välinpitämättömyyteen.

Lukiossa koin kolmen vuoden ajan ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni yhteenkuuluvaisuutta ryhmässä. Vanha lapsuudenystäväni tuli samalle luokalle ja tutustuessamme uusiin ihmisiin muodostui meille tiivis ystäväporukka. Koin olevani osa ryhmää ja huomasinkin ensimmäistä kertaa kuinka erilaiset elämäntilanteet ja ympäristöt voivat vaikuttaa suuresti siihen, miten ja millaiseksi ihminen kokee sosiaalisen elämänsä. Kokiessani hyväksyntää ja ollessani osa ryhmää, ei sosiaalinen kanssakäyminen ollutkaan niin haastavaa tai väsyttävää. Sain energiaa muista ihmisistä ja teimmekin kolmen vuoden aikana aktiivisesti asioita yhdessä. Mahtavia reissuja, ensimmäisiä baarireissuja ja ah niin järisyttävän traagisia poikapulmia, paljon mahtuu noihin vuosiin. J

Lukion jälkeen matkalla on sattunut ja tapahtunut, onhan siitä jo kohta 15 vuotta kun painoimme lakit päähämme ja jatkoimme innokkaina kohti aikuisuutta. Olen itse käynyt hyvin synkän kuilun pohjalla ja noussut sieltä. Ihan itse. Elän nykyään unelmaani monella tavalla, olen saanut kokemuksistani rohkeutta ja oppinut sen, ettei yksikään askel eteenpäin ole turha. Ja että elämä kantaa, pitää vain luottaa ja uskoa.

Koen olevani enemmän introvertti kuin ekstrovertti. Termeillä tarkoitetaan persoonallisuuden piirteitä, jotka psykoterapeutti Carl Jung julkaisi psykologisia tyyppejä esittelevässä kirjassaan jo vuonna 1921. Introvertti on sisäänpäin kääntyneempi ja miettii tekojaan enemmän kuin ekstrovertti. Introvertti saa voimia itsestään ja yksinolosta enemmän kuin muista ihmisistä, jatkuva sosiaalisuus voi kuluttaa introvertin voimavaroja. Introvertit ovat tunnettuja enemmän pohtijatyyppeinä, jotka ovat usein ryhmässä tarkkailijan roolissa aktiivisen osallistujan sijaan. Ekstrovertit taas suuntautuvat asioihin ja ihmisiin päinvastoin kuin introvertit. Ekstrovertit saavat energiaa vuorovaikutuksesta.

Olen ollut miltei aina ihmisläheisissä töissä. Ennen liikunta-alaa olen tehnyt töitä muun muassa kehitysvammaisten parissa ja asiakaspalvelualalla. Tuskinpa asia olisi näin, mikäli ihmiset olisivat mustavalkoisesti joko sisään- tai ulospäinkääntyneitä, eli introverttiys ei suinkaan tarkoita sitä, että ihminen ei jaksaisi vuorovaikutusta laisinkaan tai tämä omaisi huonot sosiaaliset taidot. Introvertti saattaa olla sosiaalisilta taidoiltaan yllättävän lahjakaskin, keskittyessä kuuntelemaan toista ihmistä ja kiinnostuessa todella siitä, mitä tämä sanoo. Koenkin olevani oikealla alalla ja tekeväni unelmieni työtä hiihdonopettajana, saadessani palkintoni ihmisten kokemusten kautta. Olen etuoikeutettu pystyessäni toteuttamaan kaikkia unelmiani; teen työtä josta nautin, matkustan, liikutan kehoani ja voin antaa muille jotakin oman osaamiseni kautta. Herkkyyteni ansiosta pystyn kokemaan, tuntemaan ja aistimaan niin vahvasti. Asiat ovat muuttuneet oivallusteni kautta helpommiksi, niin paljon helpommiksi kuin joskus. On kuitenkin yksi asia joka ei ole ollut minulle itsestään selvää tai helppoa. Ystävyys.

kuva: google

Olen pohtinut viimeisen vuoden aikana ystävyyttä paljon. Asuessani Hyvinkäällä useamman vuoden ennen muutostamme vuosi sitten kesällä, oli moni asia asian tiimoilta helppoa. Sain työn kautta mahtavia uusia kavereita ja ystäviä, oli helppoa jakaa kokemuksia elämästä jakaessamme samaa arkea. Oli helppo löytää aikaa vaikkapa lounaalle salaattibaarissa tai yhteiselle treenituokiolle. Olen ollut onnekas tutustuessani matkani varrella todella moniin uusiin ihmisiin. Uuden työn, koulutuksen tai opiskelun kautta on mukaan matkaan jäänyt mahtavia ihmisiä. Osa on enemmän tai vähemmän samanlaisia kuin minä, osa taas aivan erilaisia, erilaisissa elämäntilanteissa, erilaisten haaveiden kera, kuitenkin yhteisen sävelen löytäen. Oivalsin jossain vaiheessa elämääni, että mitä tilaan elämääni ja mille teen tilaa, sitä myös saan. Tuntui että mitä mielenkiintoisimmista yhteyksistä sainkin uusia kavereita ja jopa ystäviä, ollessani avoin ja kiinnostunut. Kuitenkin välillä on taas ollut pitkiä kausia jolloin elämä tuntuu näyttävän erilaisen puolensa. Kulunut vuosi on ollut sellainen.

Kun lähdimme Intiaan ja olimme siellä neljä kuukautta, huomasin miten jo siinä ajassa yhteydenpito monen ihmisen kanssa alkoi hiipua. Emme enää jakaneetkaan arkea ja perustavanlaatuinen ajatuksemme hyvästä elämästä oli kenties muuttunut erilaiseksi. Mutta ei kai se ole ongelma? Kyllähän ystävyys kestää muutoksia ja etäisyyttä. Vai kestääkö? Vai onko kyseessä oikeastaan ollutkaan ystävyys?

kuva: google

Viime talvi Lapissa oli aivan mahtava, mutta samalla yksinäisin talvi koskaan. Yhä harvemmin viestittelin vanhojen kavereiden tai ystävien kanssa ja uusien saaminen tuntui yllättävän vaikealta. Katsoin kyllä peiliin, useasti. Ja yritin samalla olla armollinen itselleni. Niin paljon kuin sosiaalisesta työstä nautinkin, on vain fakta että tarvitsen vastapainoksi omaa aikaa ladatakseni akkuni. Myös muutos ja uuteen tottuminen vie aina energiaa, etenkin kaltaiseltani herkemmältä aistijalta. Pyöritimme myös oman pienen perheemme arkea koiranlenkityksineen ja ruoanlaittoineen, sen haukatessa ison palasen työpäivien jälkeisestä ajasta. Tiedän erittäin hyvin kuinka tärkeää on olla itse aloitteellinen halutessaan jotakin elämäänsä. Ja en vain jaksanut.

Miten kaikki voi olla valmista kun ei ole edes tehty mitään?

Olin koko talven aikana sosiaalinen uuden ihmisen kanssa vapaa-ajalla muutaman kerran. Kiitos siitä hänelle ja aloitteellisuudelleen. <3 Kuukaudet hujahtivat ja monella iltaisella koiralenkillä mietin, kuinka mukavaa olisi jakaa noita pieniä arkisia hetkiä jonkun kanssa, jota voisi ystäväksikin kutsua. Kaikelle on aikansa, tuumasin kuitenkin, kuten Raamatussakin sanotaan. Joskus se vain vie enemmän aikaa. Enkä rehellisesti sanottuna tehnyt aloitteita suuntaan tai toiseen, toisaalta nauttiessani rauhallisista illoista joko yksin tai Pepen kanssa. Joogakin haukkasi päivistäni oman palasensa rytmittäessä arkeani ja tuodessa elämääni sisältöä.

Kevättalvella vanhoja ystäviä kuitenkin vieraili Levillä, joten sosiaalisuuttani tuli ruokittua muiden toimesta jokuseen otteeseen. Kokiessani etten täysin kotiutunut uuteen paikkaan ehkä juuri tuon vanhan tutun ulkopuolisuuden tunteen vuoksi, odotin kesäksi Hyvinkäälle paluuta vaikkakin talvi oli ollut mitä mahtavin. Paluu oli kuitenkin erilainen kuin odotin. Oltuani pois ja sitten palattuani, ei kesäni ollutkaan täynnä niitä mukavia rantareissuja, yhteisiä juoksulenkkejä ja kahvakuulatreenejä joita se oli ehkä aiemmin ollut. Ihmisillä on omat aikataulunsa ja arkensa, kuten minullakin. Yhteinen arki ei enää yhdistänyt, joten oliko jäljellä oikeastaan yhdistäviä asioita? Tarvitseeko niitä olla jotta ystävyys tai kaveruus jatkuisi? Kesätyö yllätti ja tutustuin mukaviin ihmisiin, joten onnekseni työajalla tuli vaalittua sosiaalisia suhteita. Vapaa-aika kului kuitenkin taas enimmäkseen Karpon kanssa luonnossa liikkuen ja aikaisen joogaharjoituksen jo aikatauluttaessa arkeani erilaiseksi kuin monilla.

Ja taas lähdimme reissuun. Jopa hieman surullisenakin huomaten, että lähtemisestä tulee kerta kerralta helpompaa. Hyvästeltäviä ihmisiä on kerta kerralta vähemmän. Pitikö sen nyt näin mennä?

kuva: google

Luin seuraamastani facebookin nomadi (=ihminen joka elää vailla vakituista osoitetta, liikkuen paikasta toiseen) - ryhmästä keskustelua aiheesta. Huomasin monen säännöllisen elämän hylänneen kokevan samanlaisia asioita. Monille on hyvin vaikeaa ylläpitää ihmissuhteita jos ei ole läsnä, etenkin elämäntilanteen ollessa niin erilaisen. Introverttinä olen aina ollut hitaammin lämpeävä, syvempi tutustuminen vie aikansa, mutta sen jälkeen on palkintona ollut mieleenpainuvia hetkiä ja muistoja erilaisten ihmisten kanssa. Uskon siihen, että elämässä on erilaisia vaiheita ja että eteemme tuodaan asioita, jotta oppisimme niistä sen, mitä meidän on tärkeää juuri sillä hetkellä oppia. Tämä on varmasti teema, jossa minulla on paljon oppimista. Ja nyt on elämässäni aika tällaiselle vaiheelle, oikeanlaisten ihmisten ilmestyessä kyllä mukaan elämääni oikealla hetkellä.

kuva: google

Valoa ja pimeää, ei siinä ole mitään luonnotonta
Kummassakin laulussa hyvä tunne kasvaa ja kasvaa

Kaikki ihmissuhteet eivät muutenkaan kanna välttämättä niin pitkälle, osan kanssa kuljemme vain lyhyen matkan, toisten kanssa taivaltaen pidemmälle yhdessä. Ystävyyden merkitystä ei mielestäni vähennä sen kesto, minulla on lämpimiä muistoja ihmissuhteista jotka ovat olleet lyhyitä mutta juuri silloisessa elämäntilanteessa erittäin merkityksellisiä. Kieltämättä tuntuu kuitenkin melkoiselta lahjalta, että elämässäni kulkee kuitenkin yhä mukana ihmisiä, joiden kanssa on jakanut asioita jo kymmenien vuosien ajan. Esimerkiksi yhden näistä ihmisistä kanssa olen ystävystynyt jo kuusivuotiaana aloittaessani koulun.

Jotta voi saada uutta, on luovuttava vanhasta. Lauseessa kiteytyy blogini kantava teema ja siitähän tässäkin elämänvaiheessa on kyse. Olen halunnut muutosta, työskennellyt sen eteen, ja usein se tuo eteemme muutakin kuin sen mitä toivoimme. Voin kääntää tämän kokemuksen itselleni opettajaksi, yrittää ymmärtää lisää siitä, mitä se minulle haluaakaan kertoa. Olen oppinut entistä enemmän luopumaan odotuksista. Elämä tuo eteemme joka tapauksessa odottamattomia asioita. Ja vain antautuessamme niiden pyörteeseen, antaessamme elämän tulla ja koskettaa, jättää jälkensä ja mennä, ehkä jäljelle jää jotain arvokasta ja kaunista.

Aivan sama tunne, kuin koskettava tuuli
Pieni ja hento ote - siinä kaikki.