16.10.2015 Bolivian lumoissa

Terveisiä sydämemme vieneestä Boliviasta! Tässäpä taustamusiikkia Andeilta postauksen lisukkeeksi. ;)

Argentiinasta matkamme on taas jatkunut Bolivian kautta Peruun ja takaisin Boliviaan, ja paljon on tapahtunut sitten viime kuulumisten! Lepäilimme Patagonian seikkailumme jälkeen Buenos Airesissa tovin, keräten voimia tuon nälän ja palelun täyteisen matkan jäljiltä. ;) Kävimme myös ottamassa ilmaisen keltakuumerokotteen Boliviaa varten ja tulimme rokotteesta hieman kipeiksi. Matkailijat saavat siis ilmaisen rokotteen Buenos Airesissa passilla, joten jos haluaa säästää matkabudjetissa hieman, nappaa rokotteen tarpeen mukaan vasta Etelä-Amerikassa. Rokotetta ei tarvita tietyillä alueilla eikä matkustaessa suoraan Boliviaan, mutta matkustaessa alueilta, joissa keltakuumetta esiintyy, vaaditaan virallisen ohjeistuksen mukaan todistus rokotuksen voimassa olosta (ja rokote täytyy olla otettu 10 päivää ennen maahan saapumista). Rokote hoitui näppärästi klinikalla, joka oli siirtynyt netistä löytämästämme osoitteesta kadun toiselle puolelle. Ystävällinen poliisimies neuvoi meidät oikeaan paikkaan ja astuttuamme sisälle, ojensimme asiakaspalvelijalle passit, hän ohjasi meidät lukemaan lävitse infon aiheesta ja saman tien marssimmekin riuskaotteisen tädin käsittelyyn ja rokote oli isketty olkavarteen ennen kuin ehdimme huomatakaan. Noin viidessä minuutissa homma oli hoidettu nollan euron kustannuksella, joten reissu pääsisi taas pian jatkumaan.

Odotetusti saimme siis hieman oireita tuosta rokotteesta ja reissu sai odottaa hieman jatkoaan. Testailimme lepäillessämme Buenos Airesissa erilaisia kasvis- ja intialaisia ravintoloita. Suurkaupungin syke ei ole niinkään juttumme, mutta kieltämättä reissun onnettoman ruokahistoriamme jäljiltä oli mukava syödä hyvin! Testiin pääsivät neljä erilaista kasvisravintolaa ja neljä intialaista ruokaa tarjoilevaa ravitsemusliikettä, joten vaihtoehtoja kasvissyöjille kyllä löytyy ja sitä saa jopa poistua ravintolasta oikeasti tyytyväisenä. Jatkoimme ruokatankkausten jäljiltä kuitenkin matkaa vielä hieman flunssaisina kohti Saltaa, luoteis-Argentiinaa. Olimme hioneet suunnitelmaamme siten, että ylittäisimme Argentiinasta rajan Boliviaan, jossa reissaisimme ja käväisisimme Perussa, palaisimme takaisin Boliviaan ja jatkaisimme bussilla kohti Paraguayta ja viimeisen viikon ennen marraskuista Suomeen paluutamme pyhittäisimme ihka oikealle ”lomailulle” Uruguayssa. Salta oli siis hyvä tukikohta reissun jatkoa ajatellen, mutta vietimmekin kaupungissa muutaman päivän nauttien lämmöstä ja hyvästä ruoasta, kaupungista nimittäin löytyi vegaaninen, myös raakaravintoa tarjoileva ravintola, jossa söimme melkeinpä parasta koskaan ravintolassa nauttimaamme ruokaa! Ja se on paljon sanottu se, koska turhan usein ravintoloissa kasvissyöjänä tai vegaanina joutuu pettymään ruoan tasoon. Ruoat ovat usein enemmän sekasyöjien lisukkeita, ilman sen kummempaa panostusta. Ja jos ravintolassa syö useimmiten huonompaa ruokaa kuin itse kokaten, maksaen kuitenkin ravintolahintoja, ei paljoa tarvitse ynnätä yhteen viitsiikö rahojaan ulos syömiseen tuhlata. Toki Suomessakin suurimmista kaupungeista löytyy todella paljon hyviä ravintoloita, ja muualtakin Suomesta esimerkiksi etnisiä  tai tasokkaampia fine dining – paikkoja, joissa rahoilleen kyllä saa vastinetta, jos on halukas maksamaan pienestä mielihyvän hetkestä melkoisia summia. Useimmiten helpointa kuitenkin on kokata itse, hinta-laatu – suhde on vain eniten kohdallaan siten. ;)

Chirimoya Resto Veganon herkkuja Saltassa

Salta

Salta

Salta

Saltasta jatkoimme 2.10. bussilla kohti La Quiacaa, joka sijaitsee Argentiinan ja Bolivian rajalla. Matka kesti noin kahdeksan tuntia, ja illansuussa saavuimme perille. Täällä käyttämästämme Here- karttasovelluksestamme on ollut todella paljon hyötyä, koska olemme ladanneet siihen kaikkien reissaamiemme maiden kartat, jotka tosiaan toimivat offline – tilassa ilman internetyhteyttä. Olemme selvinneet kaikkialla ilman paperikarttoja ja löytäneet myös ravintoloita ja majoitusliikkeitä sovelluksen avulla. La Quiacaan saavuttuamme nappasimme taas puhelimen kouraamme ja lähdimme talsimaan kohti rajaa ja Bolivian puolella sijaitsevaa Villazonin kylää. Matkaa kertyi pari kilometriä ja taas lisää leimoja passissamme saavuimme toiseen maailmaan. Ensimmäistä kertaa reissullamme tuntui että olemme Latinalaisessa Amerikassa. Ihmiset olivat pukeutuneet perinteisiin asuihin, naiset monikerroksisissa hameissaan ja lierihatuissaan kantamassa värikkäissä kankaissa selässään taakkoja tai lapsia. Maisema vaikutti köyhemmältä ja rapistuneemmalta ja energia oli vain erilainen kuin Argentiinassa ja Chilessä. Löysimme nopeasti bussiaseman ja ostimme seuraavaksi päiväksi liput paikallisbussiin kohti Unescon maailmanperintökohdekaupunkia, Potosia. Olimme onneksi pari kuukautta valmistautuneet tähän hetkeen, jossa kävi hyvin selväksi että espanja on ainoa kieli jolla selviäisimme. Olemme kantaneet mukanamme Lonely Planetin Latin American Spanish phrasebook & dictionary – kirjaa ja tosiaan ennen reissua hieman opetelleet alkeita. Chilessä pääsimme keskimäärin Argentiinaa enemmän vahvistamaan taitojamme englantia puhuvien ihmisten ollessa reissumme varrella harvinaisempia. Argentiinassa taas on melkoisen hyvin kaikkialla pärjännyt englannilla ja pienellä espanjan takeltelulla. Mutta Villazonin kylässä Boliviassa ei yksikään ihminen ymmärtänyt sanaakaan englantia, joten mikä mahtava mahdollisuus päästä tositoimiin tuon kauniin kielen kanssa! Saimme pian ostettua liput seuraavan aamun bussiin, ja hintataso oli toinen asia josta huomasimme olevamme toisessa maailmassa, Etelä-Amerikan köyhimmässä maassa. Noin kahdeksan tunnin bussimatka Argentiinassa Saltasta La Quiacaan maksoi noin 40 euroa per naama, mutta lipusta Villazonista Potosiin samanmittaiselle matkalle Boliviassa köyhdyimme noin neljän euron verran kappaleelta.

Matkalla La Quiacaan

Matkalla La Quiacaan

La Quiaca Argentiinassa, Bolivian rajalla

La Quiaca

Keskusaukio Villazonissa, Boliviassa, uuden kaverin kanssa

Liput kourassa lähdimme etsimään majoitusta seuraavaksi yöksi, ja kahdeksalla eurolla irtosikin hostellista kahden hengen huone omalla kylpyhuoneella. Monen hengen makuusalissa jaetulla kylpyhuoneella huoneen sai muutamalla eurolla, ja kyseisessä hostellissa kaikista halvin vaihtoehto oli aulatilassa sijaitseva ohut patja, joita oli rivissä useita ja enpä usko että patjoilla nukkuneet reppureissaajat yöpaikastaan kauheasti euroa enempää köyhtyivät.. Bolivian hintataso sopii enemmän kuin hyvin loppureissumme budjettiin, tosin kuten kuvitella voi, majoitukset eivät tasoltaan tosiaan päätä huimaa näillä hinnoilla. Onneksemme olemme tottuneet välillä melkoisiin rottakellareihin toisaalla maailmassa, joten mikään muu ei halvoissa majoituksissa tuota päänvaivaa kuin tuo iänikuinen palelu.. Taloissa kun ei ole lämmitystä ja yöllä lämpötila putoaa lähelle nollaa, voi vaan kuvitella kuinka kylmä huoneissa on. Lämmin vesi ei automaattisesti kuulu edullisimpiin majoituksiin, joskus sen saa maksamalla hieman ekstraa ja joskus taas ei, jolloin ainakin omalta osaltani peseytyminen jää väliin, koska hampaat kalisten jo valmiiksi palellen riisuutuminen jääkylmässä kylpyhuoneessa ja jääkylmän veden alle astuminen ei kerta kaikkiaan kuulosta itselleni mahdolliselta. :D Heitettyämme rinkkamme hostelliin lähdimme etsimään ruokaa, ja yllätykseksemme huomasimme että Boliviassa ¿Tienen comida vegetariana? tunnuttiin ymmärtävän paljon paremmin kuin Chilessä! Toki asia ei sinänsä lohduta jos vastaus on No, no vegetariana. :D Löysimme kuitenkin pienen paikallisen kuppilan, jonka työntekijä pyöräytti meille pitsat käytännössä ilman täytteitä ja päällisiä, mutta saimmepahan taas tuota tuttua vehnähöttöä mahan täytteeksi.

Aamulla heräsimme ja suuntasimme bussiasemalle, jonka liepeillä oli paljon paikallisia myymässä katuruokaa ja hedelmiä. Eräs mummo pyöräytteli blenderillä pirtelöitä ihmisille ja tilasimmekin moiset itsellemme pika-aamiaiseksi ennen päivän bussimatkaa. Mummo hieman ihmetteli toiveitamme pirtelöstä sin huevos, sin azucar y sin leche mutta iski koneeseen hedelmiä banaaneista omenoihin ja papaijoihin, ja saimme mukavaa vaihtelua reissumme aamiaisiin! Vielä kun olisi pirtelöön saanut vähän lehtivihreää ja siemeniä ja proteiinia ja leväjauheita ja ja mitäs muuta ;) niin olisi ollut homma kohdallaan, mutta hinta ei onneksi päätä huimannut! Muutaman sentin! köyhdyttyämme ostimme vielä hieman vettä ja naposteltavaa matkalle, ja viimeistään tässä vaiheessa tajuaisi hölmömpikin heppu olevansa Boliviassa, sillä ”Una coca por favor” tilattuaan saa käteensä pussillisen vihreitä lehtiä tuon monikansallisen yhtiön ruskean lisäainelitkun sijaan. :D Kokapensaitahan tosiaan viljellään Boliviassa Perun, Ecuadorin ja Kolumbian lisäksi. Bolivian alkuperäiskansoille kyseessä on jo vähintään tuhannen vuoden ajan ollut pyhä lehti, jota ilman he tuskin voisivat kuvitellakaan elävänsä. Kokalehtien käyttö pureskellen tai teenä on hyvin yleistä Boliviassa ja Perussa, lehtien sanotaankin auttavan esimerkiksi vuoristotaudin oireisiin joita osa matkailijoista voi saada korkeassa ilmanalassa. Kokan viljely on laillista Boliviassa, eikä lehdillä ole kahvia tai teetä kummempaa vaikutusta piristeenä. 1800 – luvulta saakka kokapensaan lehdistä on eristetty kokaiinia, ja Bolivia toimiikin huumekaupassa lähinnä tuottajana huumausaineen valmistuksen tapahtuessa naapurimaissa Perussa ja Kolumbiassa.

Aamupirtelöt Villazonissa

Matka sujui leppoisasti tyypillisessä bolivialaisessa paikallisbussissa. Olimme lukeneet Bolivian busseista kaikenlaista, mutta verrattuna esimerkiksi Intian paikallisbusseihin kyseessä oli melkoinen luksusmatka. J Pysähdyimme lounastauolle pieneen kylään, josta ei löytynyt mitään syötävää meille, joten ostimme kadulta taas hedelmiä ja jatkoimme matkaa. Saavuimme Potosiin alkuillasta, ja jätettyämme rinkkamme hostelliin, lähdimme keskustaan josta kuulemma saisi kasvisruokaa. Löysimmekin heti pari ravintolaa, jotka mainostivat meille sopivia herkkuja, ja kvinoa-keitto ja linssiburgeri maistuivatkin melkoisen herkullisille! Iso osa reissaamista on monen mielestä paikallisiin makuihin tutustuminen ja kulttuurin ymmärtäminen ruoan kautta. Olen kyllä pitkälti samaa mieltä, mutta enpä nyt koe jääväni kauheasti mistään paitsi skipatessani tyypillisiä bolivialaisia herkkuja, kuten haudutettua marsua ja laaman aivoja.. Ne vähäiset kasvisvaihtoehdot, joita olemme paikallisista mauista tällä reissulla maistaneet, ovat olleet vehnä-rasva-juusto-höttöjä. Erilaisia piiraita tai palleroita, jotka rehellisesti sanottuna ovat olleet kaikki pahoja. En esimerkiksi ymmärrä empanadojen päälle; vehnäpiiras, jonka sisällä kasviksia tai (pahaa) juustoa kasvisversioissa. Kaikki maistamamme ovat maistuneet vain pahville ja rasvalle. Ehkäpä kyse on siitä, että liika on todellakin liikaa, ja tuo vehnähöttö tursuaa korvista ulos aika lahjakkaasti. J Olen siis reissussa syönyt esimerkiksi maitotuotteita, koska vegaanisella ruoalla koen että täällä olisi ollut melko mahdotonta selvitä jokseenkin hyvinvoivana paikallisilla vaihtoehdoilla. Itselleni ruoka näyttelee niin suurta roolia henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin saralla, että useampi kuukausi huonolla ravinnolla tekee tehtävänsä. Toki on toisaalta opettavaista päästää aina irti kaikesta totutusta. Intialainen ystäväni totesikin minulle facebook-keskustelussamme ytimekkäästi: Sopeudu. Näinhän se on, totta kai, maassa maan tavalla. Mutta jos esimerkiksi vuoden täällä sinnittelisin näillä vaihtoehdoilla, enpä tiedä mikä lopputulema olisi. Tai no tiedän; masentunut, turvonnut ja huonoihoinen minä. :D Tiedostaahan sen, että tällainen etuoikeutettu länsimaalainen on tottunut aika erilaiseen ruoan suhteen, me saamme syödä joka päivä ensinnäkin maultaan hyvää ruokaa, joka toisekseen ravitsee ja on terveellistä (siis jos näin valitsemme). Kummasti siis sitä on hieman takertunut siihen hyvään olotilaan, jota normaaliksikin voisi kutsua. Täällä vatsa ei välillä toimi päiviin, välillä toimii ei-toivotuissa tilanteissa yllättäen (hei kiitti vehnä..), aivot ovat välillä hieman sumussa, olemus on usein turvonnut, olotila nuupahtaa nopeasti nopeiden hiilihydraattien takia yms.. Emmekä me ”kermaperseetkään” tähän siis todellakaan kuole näin muutamassa kuukaudessa, mutta kyllä se virkeä ja super-elinvoimainen olo, jonka on itse valinnoillaan saavuttanut, jo hieman vetää puoleensa. ;) Tiedän ihmisiä, jotka reissaavat jopa nollabudjetilla liftaillen ja syöden mitä eteen sattuu, ja samalla kun arvostan tällaista suuresti, tiedän itsestäni etten olisi valmis pidempään tinkimään terveydelleni niin tärkeästä ravitsemuksesta niin paljoa.. Ravitsemus on kuitenkin matkani varrella ollut yksi tärkeistä tekijöistä nykyisen elinvoimaisuuteni taustalla. Plus että ruoka on vain maailman paras asia. :D Siksi kai siitä kirjoitankin niin usein. ;)

Evästauolla pienessä kylässä matkalla Potosiin

Potosi, johon siis saavuimme, on Unescon maailmanperintökohde. Kaupungin laidalla sijaitsee Cerro Rico – vuori, jonka kaivostoiminnasta kaupunki on tunnettu. Kaivos on yksi Bolivian ja maailman suurimmista hopeakaivoksista. Potosissa on noin 155 000 asukasta ja se sijaitsee hieman yli 4000 metrin korkeudessa. Boliviassa juhlitaan paljon erilaisia festivaaleja, ja saapuessamme Potosiin meneillään olikin yksi vuoden juhlan aiheista: Virgen del Rosario. Kyseessä on siis uskonnollinen juhla, ja isot juhlakulkueet lähtivätkin liikkeelle pääaukion kirkolta värikkäine asuineen ja asusteineen orkesterin tahdissa tanssien! Kahden päivän ajan saimme nauttia hienoista esityksistä, joihin osallistui satoja ihmisiä. Vierailimme Potosissa myös kaivoksella Cerro Rico –vuorella. Kaivokselle tehdään opastettuja valmismatkoja, mutta koska halusimme selvitä hieman edullisemmin, lähdimme ylös vuorelle itseksemme. Kaivoksella tovin käveltyämme paikallinen mies tuli kyselemään olemmeko kiinnostuneita kierroksesta hänen ohjaamanaan. Hinnaksi muodostui vain 3,5 euroa per naama, joten löimme kättä päälle, iskimme kypärät päähän ja kumisaappaat jalkaan ja lähdimme sisälle kaivokseen taskulamput kourassamme. Mies kertoi meille aloittaneensa työskentelyn kaivoksella 14 – vuotiaana, mikä ei ole ole ollenkaan epätavanomaista lapsityövoiman ollessa todellisuutta Boliviassa. Valtaosa lapsista aloittaa kaivoksilla työskentelyn jopa kymmenvuotiaina tai nuorempina, eikä keskimääräinen elinikä kaivosalueilla ole 35 vuotta suurempi. 1500 – luvulta lähtien miltei kahdeksan miljoonaa miestä on kuollut kaivoksilla, ja Cerro Rico tunnetaankin vuorena joka syö miehiä. Kaivosmiesten työpäivät saattavat kestää jopa 24 tuntia, ja kaivoksessa työskennellään pirtun ja kokapensaan lehtien voimalla. Oli mielenkiintoista kömpiä kaivoksessa, jossa ei oltu otettu turvallisuutta huomioon monessakaan asiassa. Kaivoksessa työskentelee 15 000 miestä ja yhäkin kuukausittain noin 14 miestä kuolee kaivokseen tai pölyn hengittämisestä johtuvaan keuhkojen pettämiseen.  Mies esitteli meille kierroksen jälkeen perheensä, joka asuu pienessä huoneessa kaivoksen yhden sisäänkäynnin vieressä, ilman mitään nykyaikaisia mukavuuksia. Maksoimme perheelle hieman ekstraa liikututtuamme tarinoistaan ja ystävällisyydestään ja jatkoimme takaisin kaupunkiin. Paikallisbussi maksoi 1,5 bolivianoa eli noin 20 senttiä, joten omatoimisella kaivosseikkailullamme säästimme melkoisen summan. Kaivosseikkailu oli erittäin vaikuttava ja totesimmekin päivällisellä olevamme uskomattoman etuoikeutettuja, kuten aina reissuilla köyhemmissä maissa hyvin vahvasti tiedostaa. Ja kehtaammekin vielä vaivata päätämme jollain vehnälättys-ongelmilla.. Tosin muistimme taas miksi niin kehtaamme, istuessamme hieman normaalia pidemmän tovin toiletin puolella ennen öistä bussimatkaamme. :D

Potosi ja paikallinen nainen

Ympäri Boliviaa on helppo löytää katukärryjä tai maassa istuvia myyjiä, jotka myyvät itsepuristettuja mehuja tai pirtelöitä tuoreista hedelmistä! Ja hinta ei tosiaan päätä huimaa. Kannattaa olla tarkkana ettei joukkoon lurahda hanavettä. Argentiinassa ja Chilessä joimme hanavettä kokoajan pulloveden kalliin hinnan vuoksi, mutta Boliviassa en suosittele samaa tekemään. Hampaat hanavedellä pesemme, kunhan on tarkkana ettei niele vettä, ettei saa MASUASUKKIA..

Festivaalikulkuetta 

Jamming..

Mahtipontista soitantaa festivaalikulkueessa

Bileet käynnissä

Cerro Ricon kaivoksessa

Näkymää Cerro Ricon kaivokselta Potosin kaupunkiin

Paikallisen kaivosmiehen perhe ja asunto kaivoksen yhteydessä

Cerro Ricon kaivos

Mukava oppaamme, 23-vuotias Juan, joka aloitti työskentelyn kaivoksessa jo 14-vuotiaana

Kaivoksen asukkaita

Työmies tauolla

Kaivosvaunuja

Sisällä kaivoksessa

Jatkoimme 5.10. illalla yöbussilla Potosista Bolivian pääkaupunkiin La Paziin. Saavuimme aamuyöstä, nukuimme pitkät aamuyöunet ja lähdimme asioille. Kävimme syömässä kasvisravintolassa herkullisen vegaanisen lounaan, jonka jälkeen ostimme bussilippuja tuleville päiville. Iltapäivällä lähdimme kameraostoksille. Aiemmin Chilessä korjauttamamme kamera hajosi Saltassa lopullisesti, joten olimme olleet tovin aikaa ilman kameraa ja päätimme ostaa uuden La Pazista. Löysimme netissä suositellun elektroniikkaliikkeisiin keskittyneen kadun, Calle Eloy Salmonin, josta metsästimme tietyn hintaista kameraa. Emme viitsineet ostaa yhtä hintavaa ja laadukasta kuin hajonnut kameramme, koska takuu ei luultavasti olisi voimassa Etelä-Amerikan ulkopuolella, jos takuuta edes saisi. Löysimme erään hintahaarukkaamme sopivan Canonin mallin noin 130 eurolla, Suomessa hinnan ollen noin 150 euroa. Kuittia emme saaneet, ja vaikka ”ihan oikeasta liikkeestä” kameran ostimmekin, luin netistä että monet mallit on salakuljetettu maahan, jolloin veroja ei ole tarvinnut maksaa. Olin kuitenkin tyytyväinen uusi kamera kädessämme, koska nyt saisimme taas mukavia kuvia loppureissun tulevista seikkailuista!

Aamulla 7.10. hyppäsimme paikallisbussiin kohti Cobacabanan pientä, noin 6000 asukkaan kaupunkia kuuluisan Titicaca-järven rannalla. Saavuimme kaupunkiin iltapäivällä, ja kiertelimme tätä leppoisaa rantakohdetta syöden meksikolaista ruokaa rantabaarissa reggaen soidessa taustalla. Melkoisen rentouttavaa tiiviin reissaamisen jäljiltä, ja turistimaisuudesta huolimatta tuli tunne, että parin päivän lepo tällaisessa paikassa voisi tehdä hyvää. Seuraavana aamuna jatkoimme kuitenkin tutustumaan erääseen tuon maailman korkeimmalla sijaitsevan kaupallisesti liikennöidyn järven saarista, Isla del Soliin. Saarella asuu noin 800 perhettä, eikä saarella ole ollenkaan moottoriajoneuvoja tai päällystettyjä teitä! Saari lumosi meidät heti tunnelmallaan ja mahtavilla maisemillaan. Saaren korkein kohta sijaitsee 4200 metrissä, ja kävelimme päivän mittaan yli 16 kilometriä tutustuen paikalliseen elämänmenoon, ihmisiin ja raunioihin Inkojen ajalta. Inkojen uskonnossa uskotaan Aurinkojumalan syntyneen kyseisellä saarella. Välillä maisema saarella vaikutti hyvinkin välimerelliseltä, mutta paikalliset kylien asukkaat laamoineen ja vapaina kulkevine sikoineen muistuttivat olevamme hieman kauempana. Saarella kasvatetaan muun muassa kokaa ja eukalyptusta maanviljelyksen ollessa yksi suurimmista elinkeinoista. Ihmiset saaren kylissä asuvat yksinkertaista elämää vaalien alkuperäistä kulttuuriaan, ja monet puhuvatkin vain hieman espanjaa aymaran kielen ollessa pääkielenä. Kävelimme reippaasti vaikka kuvasimme paljon, mutta silti missasimme lautan johon meillä oli paluuliput! Jouduimme siis ostamaan uudet liput päästäksemme takaisin Cobacabanaan samana päivänä. Olimme ilmeisesti kävelleet hieman ekstraa ja ylimääräisiä reittejä, mutta tuollainen reippailu neljässätuhannessa metrissä tekee vain hyvää, joten tyytyväisinä ja energisinä matkasimme takaisin mantereelle lautan kyydissä.

Terve!

Uusi kaveri!

Lepäsin hetken rannalla

Ja kylvin hieman mutavellissä

Perjantaina 9.10. suuntasimme iltapäivällä bussiasemalle suunnataksemme Peruun. Saavuimme Cuscoon, Peruun aamuyöstä taitettuamme matkan mielenkiintoisen ruotsalaisen miehen kanssa.. Mies tunnisti meidät suomalaisiksi ja alkoi heti jutella ruotsiksi. Tiiviin espanjan oppimisen yrityksen jäljiltä tuntui pää menevän hieman sekaisin, ja vaikka ymmärsinkin valtaosan miehen jutuista, vastailin välillä Si ja välillä Joo ihan suomalaisittain. :D Mies kertoi hyvin omituisia tarinoita siitä miksi on paennut Ruotsista eikä voi palata sinne, miten häntä jahdataan ja kuulimme myös kaikenlaisista salaliitoista, joilla jopa neljäsosaa ruotsalaisista huumataan ja tapetaan.. Vaihtaessamme bussia Punossa, oli mies varma että eräs nainen kameroineen oli siellä hänen takiaan, kuvaamassa hänen liikkeitään. Mies oli niin vahvasti asiansa puolella, että kuuntelin vain ja jopa hieman ahdistuin jutuistaan. No, mikäpä minä olen ottamaan kantaa siihen mikä on kenellekin totuutta tai harhaa, mutta kieltämättä hänen elämänsä tuntui kovin ahdistavalta teorioidensa keskellä. Yöllä saavuimme perille, ja mies oli varma että matkatavaransa (ja samalla meidän rinkkamme) on ruiskutettu jollain vaarallisilla aineilla koska kaikki tietävät kuka hän on ja haluavat tappaa hänet, eikä miehellä ollut vaihdettuna paikallista valuuttaakaan, joten otimme hänet taksiimme ja majoittuipa hän vielä samaan hostelliin kanssamme. Itse kuitenkin heräsimme lauantaina aikaisin ja jatkoimme matkaamme uusiin seikkailuihin kohti Machu Picchua! Perun seikkailuista rustailenkin lisää seuraavassa postauksessa. J Mahdollisimman vähäisten harhojen täyteistä päivää kaikille! Vielä ollaan hengissä ainakin. ;)

Terveisiä reissaajalta blogin kirjoittelun ääreltä!