3.7.2017 Kohti Nagalandia

Noin kuukausi sitten tapasimme Pepen kanssa Patnassa, Biharin pääkaupungissa. Otin aamulla aikaisen paikallisbussin Gayasta Patnaan ja istuin tuon hikisen kuusituntisen tupaten täydessä ajoneuvossa hien virratessa yli neljässäkymmenessä asteessa, vaikka kuumuuteen olinkin ehtinyt jo yli kaksi viikkoa tottua. Matkalle mahtui kaikkea täällä niin tyypillistä, kuten tie joka oli poikki, joten pääsimme röykyttämään kunnolla pieniä kyläteitä pitkin. Saavuttuamme nappasin riksan ja lähdin Patnan lentokentälle vastaanottamaan Suomi – saattuetta.  Tunnin norkoiltuani kentän liepeillä saapui Pepe hymyillen ja nappasimme riksan juna-asemalle. Kävimme syömässä veg biryania aseman läheltä löytyvässä kojussa kunnes laahustimme asemalle odottamaan junaa pian lähteväksi. Kuten usein Intiassa käy, junat ovat myöhässä enemmän tai vähemmän ja niin oli asian laita tälläkin kertaa. Juna oli yli viisi tuntia myöhässä ja päätimme vain istuskella aseman lattialla tuulettimen alla. Pian kuitenkin paikallinen virkailija tuli pyytämään meitä mukaansa ja ohjasi meidät erilliseen hienosti sisustettuun, ilmastoituun toimistoon. Hieman nukkavieruna, hikisenä reissaajana olo oli hitusen paikkaan kuulumaton, mutta asetuimme sohvalle sotilaiden viereen virkailijan lähtiessä pois. Pian paikalle saapui kaksi saattuetta, joiden mukana saapui turvamiehiä ja joita sotilaat nousivat kunnioittamaan erilaisin elein. Miehet istuivat ja olomme muuttui yhä epämukavammaksi; mitä ihmettä teemme täällä ja ketä nämä ihmiset ovat?

Viereeni istahtanut mies alkoi juttelemaan minulle hindiksi; hän kyseli ikääni sekä sitä olenko naimisissa ja onko minulla lapsia. Olen jo oppinut, että Biharissa liikkuessa nämä asiat kiinnostavat naisen kohdalla ihmisiä eniten ja luovat kuvan siitä kuinka onnistunut nainen sukupuolittuneessa tehtävässään on. No, kerroin että olen miltei 35 –vuotias eikä minulla ole lapsia vaikka naimisissa olenkin. Tästähän varsinainen naurunremakka syntyi ja oloni oli kertakaikkisen hämmentynyt, en edelleenkään tiennyt keitä nämä tärkeän näköiset miehet olivat, jotka avoimesti nauroivat minulle? Nauratti jo itseänikin ja katosin välillä vessaan pakoon tilanteen epämukavuutta, emme kehdanneet kuitenkaan lähteä poiskaan. Kysyin vieressäni istuvalta mieheltä varovasti ketä kaikki nämä ihmiset olivat, ja hän kertoi olevansa osavaltion johtajistoa ja vastapäätä minua istuvan miehen olevan osavaltion suurimman johtajan. Mietin tilanteen absurdiutta ja pian miehet nousivatkin lähteäkseen pois, sotilaat nousivat taas tekemään kunniaa ja ohjasivat joukkion aseman läpi pois. Jäimme Pepen kanssa sotilaiden viereen viihtyisään toimistoon aina junan saapumiseen saakka ja naureskelimme sille, miten kummallisiin tilanteisiin sitä aina ajautuukaan.

Junamatka kesti yön yli aina seuraavaan aamupäivään saakka ja päivän koittaessa saavuimme New Jalpaigurin asemalle, josta nappasimme jaetun auton Darjeelingiin. Matka ylös vuoristoon oli verrattain mukava verrattuna moneen monituiseen kyytiin Pohjois-Intiassa ja saavuimme perille vajaan neljän tunnin kuluttua. Vaeltelimme kauemmas keskustasta etsimään vinkkien perusteella halvempaa majoitusta ja sellaisen löydettyämme lepäsimme hetken ja lähdimme syömään. Vietimme Darjeelingin vehreydessä viisi päivää, nauttien tunnelmasta ja retkeillen lähimaastossa. Mitä enemmän sitä tulee reissattua, sitä vähemmän on itsellä kiinnostusta turisti-kohteisiin ja nähtävyyksiin, sen sijaan miellyttävämpää on yrittää ymmärtää jotakin paikasta, tutustua paikallisiin, kokea ympäröivää luontoa ja luoda jonkinlainen ajatus paikan hengestä. Oikeastaan itse en mielelläni etenisi niin nopeasti paikasta toiseen, vaan antaisin aikaa, niin itselleni kuin paikallekin. Nyt kuitenkin reissaamme vapaalla aikataululla eteenpäin, joten enempää aikaa emme Darjeelingissä päättäneet viettää.

 Darjeeling on melkoinen turistikohde, hyvin kaunis ympäröivältä luonnoltaan mutta itse kaupunki ei itseäni erityisemmin viehättänyt esimerkiksi turistillisten Himachal Pradeshin kohteiden jäljiltä, monet paikat siellä ovat jotenkin sympaattisempia massaturismista huolimatta. Darjeeling on tunnettu teestään, jota alueella viljellään ja kaupunki kuuluu Länsi-Bengalin osavaltioon sijaiten 2100metrin korkeudessa Himalajan vuoristossa. Monelle tulee kaupungista mieleen myös kapea rautatie, joka on Unescon maailmanperintökohde ja joka tarjoaa kieltämättä huikaisevat näkymät Himalajalle. Jollei junamme New Jalpaiguriin olisi ollut myöhässä, olisimme ehtineet aamujunaan ja päässeet kokemaan tuon huikaisevan reitin itsekin, mutta myöhästymisestä johtuen tyydyimme ihastelemaan maisemia Jeepin takaikkunasta. Alueella on säännöllisesti mellakoita ja lakkoja, koska alueen ihmiset haluavat eroon Länsi-Bengalista ollessaan tyytymättömiä nykyiseen hallintoon. Lähtiessämme Darjeelingistä kohti Sikkimiä, paikalliset alkoivat taas lakkoilla ja mellakoida, kohtasimmekin mielenosoituksia ja ihmismassoja, autoja poltettiin ja kaikki kaupat ja ravintolat sulkivat ovensa. Tätä kuitenkin tapahtuu säännöllisesti jo useamman vuoden ajan, joten tilanne on elänyt pidemmän aikaa.

7.6. jatkoimme matkaamme kohti kauneudestaan tunnettua Sikkimin osavaltiota. Nappasimme jaetun taksin, joita kannattaa olla jonottomassa jo aikaisin aamulla, koska takseja on rajattu määrä ja sesongilla ne täyttyvät nopeasti eikä iltapäivällä autoja enää saa. Kesäkuussa sadekauden kolkutellessa, vuoristoalueilla on kuitenkin kovin turistisesonki intialaisten turistien keskuudessa; paikalliset pakenevat kuumuutta viileämmille alueille. Tämä ohjaa myös hintojen nousuun sen lisäksi että esimerkiksi majoitusta voi olla hankalaa löytää. Sikkimiin tarvitsee länsimaalaisena reissaajana luvan, joka on helppo hankkia vasta paikanpäältä Intiasta. Suomestakin luvan voi hankkia viisumin yhteydessä, mutta tiedossa pitäisi olla tarkat päivät alueelle matkustamiseen ja kukapa moisia voisi Suomesta käsin ennustaa. J Darjeelingistä lupa hoituu kahdella eri virastokäynnillä, intialaiseen tapaan verrattuna jopa melko jouhevasti sekä täysin ilmaiseksi.

Matka Sikkimin pääkaupunkiin Gangtokiin kesti nelisen tuntia ja majoituksen löytäminen intialaisten turistien täyttämässä kaupungissa oli sen verran kiven alla, että päädyimme kaupungin laitamille melkoisen etäälle kaikesta silti maksaen melkoisesti yli budjettimme. Koko Koillis-Intia on budjettireissaajalle selvästi kalliimpaa aluetta kuin muualla Intiassa, majoituksiltaan helposti jopa puolta kalliimpaa. Tähän kannattaa varautua mikäli tännepäin maailmaa päättää suunnata. Vietimme Gangtokissa vain pari päivää ennen kuin jatkoimme matkaamme kohti eteläistä ja läntistä Sikkimiä. Kiertelimme, tutustuimme ihmisiin sekä fiilistelimme ja opimme paljon uutta. Sikkim oli itsenäinen kuningaskunta vuoteen 1975 saakka, jolloin se liittyi osavaltiona Intiaan. Virallinen kieli Sikkimissä on nepalin kieli, pinta-alaltaan osavaltio on Intian toiseksi pienin ja asukasluvultaan (hieman yli puolimiljoonaa) Intian pienin. Tunnelmaltaan Sikkim on hyvin rauhallinen ja ystävällinen, Intiaan ensi kertaa matkaavan olisi varmasti helppoa sopeutua Sikkimiin leppoisaan elämänmenoon. Toisaalta osavaltiossa ei ole niinkään reppureissauskulttuuria, jonka takia matkustaminen paikasta toiseen, majoitus, jne. tulee helposti kalliimmaksi. Turismia paikasta kyllä löytyy ja paljon, mutta enemmän perinteisten turistien muodossa. Sadekauden ulkopuolella alueella olisi mahdollisuuksia hienoihin vaelluksiin. Reissasimme läpi etelää ja pysähdyimme Pellingiin useammaksi päiväksi. Olin tavannut Bodhgayassa miehen, Passangin, joka oli kotoisin Ravanglasta, Sikkimistä mutta asuu Bodhgayassa opettaen erään buddhalaisen luostarin lapsia. Passang antoi minulle ystävänsä Kesanglan puhelinnumeron ja tämä auttoikin meitä löytämään budjettihintaisen majoituksen omistamansa kaupan vierestä. Tutustuimme Kesanglaan ja tämän mieheen Kungaan ja he osoittautuivat sydämellisiksi Passangin tavoin. Reissatessa hienointa on tavata ihmisiä ja kerta toisensa jälkeen nähdä kuinka avuliaita ja ystävällisiä täysin tuntemattomat ihmiset voivatkaan toiselle kanssaeläjälle olla.

Pellingistä matkamme jatkui takaisin New Jalpaiguriin guesthousen omistajan kyydissä. Valtaosa paikallisista laittaa yritystensä ovet säppiin sadekauden ajaksi ja suuntaa kotiseuduilleen muutamaksi kuukaudeksi, kuten myös koko guesthousemme väki. Kaikki olivat kotoisin Länsi-Bengalista, joten suuntamme oli sama ja jaoimme edullisen kyydin kanssaan. Saavuttuamme asemalle tiedustelimme saman tien lippuja Assamin osavaltioon Guwahatin kaupunkiin, mutta kuten junilla paljon matkustettuaan odottaa saattaa, ei paikkalippuja saman päivän juniin ole toiveitakaan saada. Ostimme siis liput vailla paikkaa ja odottelimme laiturilla junan lähtöä konduktöörien toimiston edessä. Hieman ennen junan lähtöä menin muiden liputtomien lailla kyynärpäätaktiikalla keskustelemaan konnareiden kanssa josko ekstrapaikkaa irtoaisi, kuten tapana on. Pepe katseli kaukaa touhuamme vahtien reppujamme ja onnekseni olen oppinut etuilemaan paikalliseen tapaan ja sain ääneni kuuluville. Konnari lupasi tehdä parhaansa ja junan saapuessa juoksimme perässään toiselle laiturille, hän kävi läpi listaansa ja ihmiset tönivät ja tuuppivat minua yhä kauemmas. Onneksemme konnari muisti minut ja ihmismassan yli huusi minulle paikkamme ja vaunumme ja siirryimme junaan jättäen muut tuuppimaan toisiaan laiturille. Mikäli paikkaa ei olisi irronnut, voi junaan kuitenkin hypätä mutta yönsä saa viettää lattialla ulko-ovien vieressä tai mistä tyhjää tilaa löytääkään.

Asetuimme paikoillemme mutta pian saimmekin käskyn siirtyä toiseen vaunuun ja jaoimme yhden yläpedin puoliksi unen ollessa heikonlaista. Aamulla saavuimme Guwahatiin, Assamin pääkaupunkiin ja nappasimme riksan etsiessämme majoitusta. Kaikki majatalot ja hotellit eivät tarjoa majoitusta ulkomaalaisille laisinkaan, mutta löysimme sopivanhintaisen guesthousen johon majoituttuamme otimme pienet unet. Vietimme Guwahatissa useamman päivän, tutustuen taas erilaisen kaupungin ja erilaisen osavaltion tunnelmaan. Kävimme elokuvissa, vierailimme temppeleissä, asioin pankissa maksaen etukäteen vuokrani Mayapuriin, jonne muutan harjoittamaan ja opiskelemaan bhaktijoogaa Pepen suunnatessa elokuussa Suomeen sekä kiertelimme ja kaartelimme ympäri kaupunkia hoitaen myös käytännön asioita. Sain myös melkoisen allergisen reaktion joidenkin ötököiden puremista valtavien paukamien koristaessa kehoani. Eräänä aamuna heräsin aivan järkyttävään kutinaan kehollani ja pelästyin huultani; alahuuleeni oli turvonnut viinirypäleen kokoinen pallo joka vain jatkoi turpoamistaan. Oli vielä miltei aamuyö ja säikähdin suuresti koska kuuna päivänä huulessani ei ole ollut mitään, edes huuliherpestä. Googletin asiaa saamatta selkoa ja mietin että jokin oli varmasti pistänyt huuleeni ja allergisen taustani huomioiden olin ehkä saanut pistosta jonkinlaisen reaktion? Parin tunnin sisällä huuli alkoi kuitenkin rauhoittumaan ja turvotus laskemaan joten uskalsin vielä nukkua hetken ja herättyäni huuli oli jo miltei normaali. Iltaan mennessä turvotus oli täysin poissa ja uskalsin huokaista helpotuksesta. Kehollani olevat turvonneet paukamat kuitenkin muistuttivat minua olemassaolostaan vielä monta pitkää päivää. Eräs kavereistani Bodhgayassa on kotoisin Assamista ja hän antoi paljon vinkkejä tekemisen suhteen, kutsui myös kotikaupunkiinsa jossa veljensä voisi meitä houstata. Päätimme kuitenkin yhteistuumin Pepen kanssa matkan olevan turhan pitkä ja suuntasimme katseemme kohti Arunachal Pradeshin osavaltiota jota kaverini suositteli. Osavaltioon tarvitsee luvan, jonka saa netitse, mutta paikalliset kertoivat meille luvan onnistuvan myös osavaltioiden rajalta joten ostimme bussilipun Itanagariin ja muutaman päivän kuluttua hyppäsimme aamuvarhain Super Deluxe –bussiin… Bussi poikkesi perinteisistä paikallisbusseista lähinnä hieman parempien penkkiensä osalta mutta muutoin bussit olivat kyllä kaukaa kultaiselta kahdeksankymmentäluvulta, melkoisen kaukana luksuksesta. Kyyti oli kuoppaista ja epätasaista ja muistin miksi pidän junamatkustamisesta niin paljon enemmän Intiassa.

Illansuussa saavuimme Banderdewaan, Assamin ja Arunachalin rajalle ja bussin lipunmyyjä totesi meille meidän joutuvan hakemaan luvan toimistosta. Olimme ainoat länsimaalaiset kyydissä ja varmistimme vielä bussin odottavan meitä. Lähdettyämme sotilaiden osoittamaan suuntaan kauemmas rajasta bussi kaahasi vauhdilla pois rinkkamme kyydissään. Se niistä lupauksista, mietin tuohtuneena ja yritimme selvittää kuinka nopeasti pääsisimme bussin perään ettemme menettäisi matkatavaroitamme tyystin. Rajaa vartioivat sotilaat kertoivat meille että emme saa lupaa rajalta vaan olimme saaneet väärää informaatiota Assamissa. Meidän pitäisi pysähtyä Banderdewaan useammaksi päiväksi odottamaan nettiluvan valmistumista. Ja rinkkamme oli matkalla osavaltioon jonne emme saisi jatkaa ilman lupaa. Ketään ei tuntunut kiinnostavan ahdinkomme kunnes kauniisti kuvailtuna hieman itkin ja korotin ääntäni, jolloin poliisi puuttui asiaan ja monen mutkan kautta jäljitti matkatavaramme takaisin ja saattoi tämän naishenkilön miehineen vielä suosittelemaansa guesthouseen saakka. Loppu hyvin, kaikki hyvin ja jatkossa uskon taas vähemmän muiden tarinoita ja varmistan asiat itse. 

Päätimme ettemme jää odottamaan lupaa, vaan jatkamme matkaa hyvin nukutun yön jäljiltä kohti Dimapuria, Nagalandin osavaltiota. Seuraavana päivänä iltapäivästä hyppäsimme bussiin ja matkasimme taas Super Deluxe-bussilla yli yön kohti seuraavia seikkailuita. Aamulla saavuimme Dimapuriin, etsimme majoitusta ja löydettyämme sopivan lepäilimme ja keräilimme voimia pari päivää. Tiivis reissaaminen vie veronsa ja etenkin kaltaiselleni erityisen herkälle introvertille kuormitus on monesti liiallista, jolloin reissaamisen aikataulun avoimuus ja vapaus on tärkeää jotta voin tarpeen tullen pysähtyä ja ladata akkujani jaksaakseni ja nauttiakseni taas. Rustailen tätäkin aihetta sivuten seuraavaa postausta liittyen kaikkeen, mitä olen tässä maassa oppinut ja siihen, miten erityisherkkänä kaaoksen keskellä ja aistien ylikuormittuessa pärjää. 

Perjantaina 23.6. tapasin Dimapurissa ystävämme kolmen vuoden takaa; reissatessamme vuonna 2014 tapasimme Srinagarissa, Kashmirissa Nagalandista kotoisin olevan nuoren journalistinaisen Athen kummisetänsä kanssa. Majoituimme samassa asuntoveneessä toisella kaupungin kuuluisista järvistä, Nageen –järvellä ja muistan edelleen kiinnostavat iltaiset keskustelumme tähtitaivaan alla veneen kannella, moskeija-huutojen kaikuessa taustalla. Olemme pitäneet vuosien varrella yhteyttä ja vihdoin pääsimme tapaamaan taas! Athe saapui ystävänsä kanssa Dimapuriin Kohimasta, jossa he asuvat ja suuntasimme yhdessä Nagalandin muotiviikoille, Nagaland Fashion Week –tapahtumaan. Kuten arvata saattaa, en ole erityisemmin kohderyhmää ja oloni reissaajana likaisissa sandaaleissani ja perinteisissä intialaisissa vaatteissa ei ollut aivan joukkoonkuuluva modernien, tyylikkäiden ihmisten keskellä. Kimaltelevia koruja, korkeita korkoja, ulkomuotoon koottua vaikutusvaltaa ja suhteita. Ja sitten minä, läpsytellen revenneissä varvassandaaleissani pitkin punaista mattoa. Vanha punkkari sisälläni heräsi eloon ja en antanut ilmiselvän vaikuttaa iltaani mitenkään, vaan leveästi hymyillen otin kaiken irti illasta. En ole eläessäni käynyt yhdessäkään muotinäytöksessä, mutta jos jossakin niin täällä voisin kuvitella esteetikon minussa nauttivan kokemastani ja oikeassa olinkin! Esteetikkona en kerta kaikkiaan inspiroidu esimerkiksi Suomessa mistään mitä näen ketjukauppojen ikkunoissa tai mainoksissa, tosin en niille kauheasti altistukaan koska en liikkeissä vieraile. Viimeksi astuin Zaraan ja Gina Tricot –myymälään tavatessani vanhoja lukiokavereitani ennen Intiaan lähtöäni Helsingissä. Oloni oli kuin avaruusoliolla maan päällä ja hihittelin sisäisesti kokemukselleni samanaikaisesti uupuessani musiikin, valojen, äänimaailman ja huonon ilman yhdistelmästä muistaessani haukotusten lomassa miksi en moisissa paikoissa kertakaikkiaan käy useiden muiden syiden lisäksi (kuten se, että vaatteet ovat tylsiä, värittömiä, hikipajoissa tehtyjä, joku toinen on päättänyt puolestani että minun tulisi pitää siitä juuri nyt ja muotimaailman ideologian mukaisesti vaatteet eivät tietenkään kestä aikaa, koska uusi sesonki -> uudet mallistot, massat pitää saada kuluttamaan lisää, lisää..). Mutta vaatteet Nagalandissa! Etnisiä kuoseja yhdistettyinä moderneihin asuihin ja leikkauksiin, perinteisempiä vaatteita ja heimo-vaikutteita. Musiikki-esiintyjiä höystettynä seuralaisteni kertomuksilla muoti- ja musiikkimaailmasta osavaltiossa – illasta muodostuikin erittäin mielenkiintoinen ja opettavainen. 

Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa Athen kyydillä kohti Kohimaa, lähdimme jo viiden maissa aamulla koska suuntaisimme saman tien saavuttuamme vaellukselle erään järjestön kasaaman porukan mukana. Matka Kohimaan ei ole pitkä, mutta teiden vuoksi vie hyvälläkin säällä vähintään kaksi ja puoli tuntia. Matkasimme kuitenkin miltei tunnin enemmän ja saavuttuamme söimme nopeasti katukojusta samosat, heitimme rinkkamme ja ylimääräiset tavaramme Athen kotiin ja kävelimme muutaman korttelin päähän tapaamaan loput ryhmästämme. Kenei, ryhmän johtaja ja SpeakGuru –järjestön perustaja esitteli meille porukkaa ja kertoi hieman järjestön toiminnasta. Järjestö auttaa niin syöpää sairastavia lapsia kuin muita hädänalaisia lapsia sekä auttaa suojelemaan osavaltion lintua keräten rahaa erilaisin tempauksin ja erilaisia väyliä pitkin. Kenei on kotoisin Kohimasta mutta asuu Singaporessa, ja vaelluksen tiimoilta eräät singaporelaiset yritykset olivat luvanneet lahjoittaa rahaa järjestölle, mikäli suorittaisimme vaelluksen kaikkinensa. Osana vaellusta keräsimme myös roskia luonnosta ja autoimme siistimään retkeilijöiden suosiossa olevaa Dzukou –laakson aluetta. Valokuvia otettiin tiiviisti ja kokemuksiamme myös videoitiin, suomalaisina vieraina saimme kertoa kokemuksemme videolle ja meidän osallistumistamme kovasti erikseen kiiteltiin. En sitten tiedä mitä lisäarvoa tuo meidän mukana tarpomisemme toi, mutta meille vaellus oli ikimuistoinen.

Vaelsimme juhannusviikonloppuna kolmisenkymmentä kilometriä mutaisilla poluilla, sateisessa vuoristomaisemassa. Maisemat olivat uskomattoman kauniita ja vaikka Himalajalla olemmekin vaeltaneet, nämä maisemat olivat silti henkeä salpaavia. Emme nousseet 2500 metriä korkeammalle, joten korkeuseroista johtuvia haasteita ei vaelluksella koitunut, mutta edellisen yön neljän tunnin unet, kuoppainen miltei neljän tunnin automatka sekä töyssyinen tunnin automatka vaelluksen aloituspaikalle veivät hieman veroansa ja saavuttuamme yöpymispaikalle otimme pienet päiväunet ennen illallisen kokkaamista. Seuraavana päivänä jatkoimme alas laaksoon, jossa söimme lounaan ja kiipesimme takaisin ylös ja jatkoimme matkaa takaisinpäin. Kiittelimme Keneitä ja ryhmää mahdollisuudesta osallistua ja seuraavana yönä uni maittoikin varsin makoisasti.

Vietimme viikon Athen ja perheensä luona Nagalandissa oppien paljon osavaltion historiasta, levottomuuksista, heimoista ja perinteistä sekä elämästä, joka on kovin erilaista kuin muualla Intiassa. Suomen ulkoministeriö ei suosita matkustettavan koilliseen Intiaan laisinkaan, johtuen levottomuuksista ja väkivaltaisuuksista joita aina toisinaan alueella ilmenee. Paikalliset tuntuvat aina hämmästelevän näitä ohjeita, minne ikinä matkustammekaan. Viimeksi ollessamme Kashmirissa (jonne ei suositella matkustettavan Kashmirin konfliktin takia) toista kertaa vuonna 2014, paikalliset myös vähättelivät alueen vaarallisuutta, mutta kuukausi lähtömme jälkeen alueella oli taas aseellisia yhteenottoja, joissa kuoli 17 ihmistä. Tilanteilla on siis aina kaksi puolta, eivätkä ulkoministeriön suositukset tietenkään täysin vailla pohjaa ole. Mutta yleinen ilmapiiri Nagalandissa on erittäin rauhallinen ja turvallinen ja paikallisten kertoman mukaan rikoksia yms. tapahtuu osavaltiossa selkeästi vähemmän kuin muualla Intiassa. En ole tarkistanut asianlaitaa, joten en ota tähän enempää kantaa.

Nagaland on jo pitkään halunnut itsenäistyä omaksi valtiokseen, ja Nagalandissa onkin oma kansallinen vastarintaliike Naga National Council, jota Intian valtio pitää kapinallisina. Nagat itse eivät koe asiaa näin, vaan kokevat heidän ajavan omaa etuaan enemmän kuin Intian armeijan, joka vahvasti näkyvillä osavaltiossa on. NNC:tä kutsutaan myös nimellä Underground ja heitä vastaan taistellakseen Intian armeija on tehnyt paljon tuhoa osavaltiossa. He ovat tuhonneet ja polttaneet paljon Nagojen alkuperäiskyliä, esimerkiksi Athen kotikylän Zhavamen on Intian armeija polttanut viisi kertaa maan tasalle. Armeija on kiertänyt tuhoamassa kyliä raiskaten tuhansia naisia kuten Athen serkun, jolla on nykyään pieni lapsi, isänään Intialaista armeijaa edustava raiskaaja. Sodankäynti on kyllä aina vahvan sosiaalisen omantunnon omaavan ihmisen silmissä niin järjetöntä kuin olla voi; viattomien elämien tuhoamista, väkivaltaa ja raiskaamista poliittisen edun nimissä. Mutta Nagalandin kohdalla Intian silmissä ongelma on NNC ja Nagojen itsenäisyyspyrkimykset, armeija tietenkin on tahraton ja hyvällä asialla ja turvattomaksi osavaltion tekee kapinallisjoukkiona tunnettu NNC. Tästä asiasta paikalliset ovat erittäin suuresti eri mieltä ja kertovat ettei valtio halua tukea osavaltiota ja esimerkiksi kasvattaa turismia paikkaan jottei turismi Pohjois-Intiassa kärsisi tulojen suuntautuessa koilliseen. En osaa vähäisen tietoni pohjalta ottaa asiaan kantaa, kerron vain asiat kuten olen ne kuullut. Erittäin avartavaa joka tapauksessa saada erilaista näkökulmaa asiaan kuin yleinen tieto antaa ymmärtää. Mutta sen tiedän, että ystäväni kotikylän ja serkun kohtalo ovat ainakin totisinta totta eikä taustalla totisesti ole kapinallisjoukko vaan yleisesti Intian kansan luottamusta edustava taho. Tietolähteenäni on vielä paikallinen osavaltion mediassa työskentelevä journalisti, joten uskoisin ainakin hänen ymmärtävän asioista hivenen tavantallaajaa enemmän. Asia kiinnostaa minua sen verran, että aion paneutua siihen ehtiessäni hieman suuremmalla panostuksella.

Nagaland on tunnettu heimo-kulttuuristaan, osavaltiossa on 16 suurinta alkuperäisheimoa, joiden lisäksi on erilaisia alaheimoja. Athe edustaa yhtä suurimmista, Chakhesang –heimoa, kuten kylänsä Zhavamen yli 3000 muutakin asukasta. Zhavame sijaitsee Kohimasta noin 3,5 tunnin ajomatkan päässä ja pääelinkeinona kylässä on maanviljely. Aikanaan heimot ovat sotineet paljon ja Nagat tunnetaankin kovina ja voimakkaina sotureina ympäri Intiaa. Athen äiti Nesju on 72 –vuotias, mutta yhä viljelee riisiä, kaalia ja monia lehtivihreitä kasviksia, perunaa, valkosipulia, banaaneja ja on ehtinyt viljellä kahviakin. Päivänsä kuluvat pelloilla kovaa työtä tehden. Athen isä on kuollut yli kymmenen vuotta sitten, mutta hän oli pappi paikallisessa seurakunnassa ja Athen nuorin veli  Dhakru jatkaa isänsä perintöä käytyään raamattukoulun, hän työskentelee koti-evankelistana kylässä vaikka onkin vasta 23 –vuotias. Nagalandin pääuskonto on kristinusko, aiemmin kansalla oli oma luonnonuskontonsa jota osassa kylistä vielä noudatetaan, mutta englantilaisten tuotua uskontonsa ja tapansa suuressa osassa aluetta vanhat perinteet ovat jääneet unholaan kristinuskon alta… Osa kyläläisistä ei esimerkiksi halua koteihinsa heimotunnuksia yms. perinteistä koska ne eivät ole osa kristinuskoa.

Kävimme ystäväni kanssa mielenkiintoisia keskusteluja uskonnosta ylipäätään, kumpikin meistä omaa hyvin avaran katsannon kaikkia uskontoja kohtaan, joka kenties kumpuaa yleisestä kiinnostuksesta ja ymmärryksestä ”oman jengin” ulkopuolelle. Athen sukulaisissa on hyvin vahvasti uskonnollisia saarnamiehiä, jotka tuomitsevat muut uskonnot täysin. Itsekin olen vastaavaa kokenut, kaukaisempien äitini puoleisten sukulaisten taholta. He olivat hyvin huolissaan aloittaessani aikanaan joogan ja opiskeltuani asiaa lisää ymmärrän huolensa joutumisestani vääräuskoisena kadotukseen kuten Raamattu opettaa (myöhemmin joogan parissa olen törmännyt tähän useamman kerran kristittyjen taholta, ehkäpä minusta sitten tulee kummitus J). Luin yläasteella uskonnottomana Raamatun ja kiinnostukseni uskontoihin on aina ollut suurta, vaikka mielsin itseni kyseenalaistavaksi ajattelijaksi ja siten loogisesti uskonnottomaksi koko teini-ikäni ja pitkälle aikuisuuteen. Nykyään minua hymyilyttää miettiessäni itseäni aiemmin, luulin niin kovin tietäväni jotakin asiasta, josta minulla ei ollut mitään käytännön kokemusta (=ymmärrystä). Ei kirjoja pohtimalla, älyllisellä tasolla pysymällä, voi uskontoa ymmärtääkään, ennen kuin omakohtaiset kokemukset vievät polulle suuntaan tai toiseen. Nykyään harjoitan uskonnollisesti tunnustuksellista joogaa, bhaktijoogaa, ja opiskelenkin enemmän toisenlaista pyhää kirjaa, Bhagavad Gitaa. Käytännössä tämä siis tarkoittaa että tunnustan hindulaisuutta. Kirjoittanen polustani joskus lisää. 

Uskon että erilaiset kokemukset ja kysymykset, erilaiset kulttuuriset kontekstit ja erilaiset näkemykset ohjaavat meitä erilaisten harjoitusten tai erilaisten uskontojen pariin. Ja mielestäni tämä kulkee käsi kädessä elämän kanssa niin kauniisti; ei yksi asia toimi kaikille eikä tarvitsekaan. Toinen löytää henkisen kotinsa toisaalta kuin minä, ja minä olen iloinen hänen puolestaan. Athe jakaa paljon samoja ajatuksia kanssani ja valvoimmekin pitkälle yöhön keskustellen Jumalasta, Raamatun opetuksista, hindulaisuudesta ja buddhalaisuudesta. Pohdimme kristinuskon asemaa Nagalandissa, ja kerroin hänelle kuinka paljon arvostan koko perheensä osoittamaa ystävällisyyttä ja avuliaisuutta meitä tuntemattomia kohtaan. Myötätunto, toisten auttaminen ja kotinsa tarjoaminen vieraalle – luulen että he joka tapauksessa ovat ymmärtäneet jotain oleellista uskontonsa opetuksista. Teot kertovat niin paljon enemmän kuin sanat, mietin viimeksi viime kesänä Helsingin keskustassa viettäessämme Krishna –liikkeen Ratha Yatra –katufestivaalia, jota eräs kristillinen herätysliike halusi sabotoida megafoneineen huutelemalla kaikenlaisia ilkeämielisiä kommentteja hyväntuulisten Hare Krishna –mantraa laulavien ihmisten päälle. Toinen ryhmä täynnä rakkautta ja iloa, toinen täynnä pelkoa ja vihaa? Kaikki polut johtavat jonnekin ja teot kertonevat niin paljon enemmän ymmärryksestä ja oivalluksesta kuin sanahelinä megafonissa tai se, mihin muotoon harjoitus on puettu.

Aika Nagalandissa oli antoisinta reissullamme Koillis-Intiassa, ihmisten vilpittömyys ja ystävällisyys, erilainen kulttuuri ja kokemukset saavat meidät varmasti palaamaan takaisin.  Suunnittelimme jo rakentavamme saunan yhdessä Athen kylään, lämpötila laskee miinuksen puolelle talvisin ja talot ovat erittäin yksinkertaisia kuten koko elämä kylässä. Ainoa asia mistä en Nagalandissa pitänyt, on eläinten laaja käyttö ruokana verrattuna muuhun Intiaan. Koska Nagat ovat kristittyjä eivätkä hinduja tai buddhalaisia, liha maistuu kaikissa muodoissaan ja eläimiä näkee paljon katukaupoissa odottamassa kuolemaansa tai roikkumassa ruhoina valmiina pilkottavaksi. Kasvisruokaa ei ole yhtä helppo löytää kuin melkein missä tahansa muualla Intiassa, jossa on miltei oletus syödä kasvisruokaa, paikasta riippuen. Palkokasveja ei ole totuttu käyttämään, koska kasvisten ja riisin lisäksi lautaselta löytyy aina tyypillisesti lihaa. Kaduilla myydään totuttujen eläinten lisäksi myös sammakoita ja isoja jauhomatoja joita voi ostaa pussiin, viedä kotiin ja valmistaa ruoaksi. Ruokahaluni hieman laski Nagalandissa näiden syiden vuoksi, kasvisruokakin alkoi etoa koska ajatuksissa oli kokoajan tuo kärsimys, joka toki länsimaissakin ympärillämme velloo ja sitä vastaan valinnoillani toimin, mutta joka Intian kaltaisessa maassa tulee aina astetta verran lähemmäs paikassa jossa eläimiä laajalti hyödynnetään. Ravintolat, jotka valmistavat myös liharuokia eli miltei kaikki ravintolat, eivät houkuta syömään myöskään kasvisruokaa koska en voi olla ajattelematta ruokaan kenties vahingossa päätyviä kärsimyksen täyteisen elämän eläneiden eläinten kehonosia. Ainoat vatsaongelmani Intiassa tällä erää sainkin Nagalandissa erään ulkona syönnin seurauksena, ja epäilen syyksi juuri mainitsemaani. Yhden yön ja päivän verran istuin toiletissa ja kärsin kuumeesta. Ruokahaluni on ollut sen koommin hieman kateissa.

Jatkoimme matkaamme Nagalandista takaisin Guwahatiin, Assamiin, ja täältä tiemme vie 31 tunnin junamatkan jälkeen Delhin kautta Kathmanduun, Nepaliin, jossa edessämme on luultavasti hieman pidempää vaellusta.  Olen äärimmäisen kiitollinen kaikesta, mitä olemme saaneet täällä koillisessa Intiassa oppia ja kokea. Eilen juuri vietimme antoisan illan guesthousemme omistajan kanssa, keskustellen Suomesta ja koulutuksen tasosta kotimaassamme. Huomaan kertovani Suomesta todella positiivista ja edistyksellistä kuvaa eteenpäin minne menenkin ja tottahan moni asia onkin verrattuna tänne Intiaan. Vaikka itse koen niin monta asiaa Intiassa itselleni läheisemmäksi, tiedän sen olevan osan totuutta ja mahdollista lähtökohdistani johtuen, kuten aiemminkin olen kirjoittanut. Tosin Suomen henkistä ilmapiiriä en täällä ollessani totisesti kaipaakaan. Mietin miksi minun on niin helppo täällä tuntea kuuluvani joukkoon ja sattumalta luin erään reissaajan blogia, jossa hän kirjoitti erilaisista reissaajista. Hän kirjoitti maailmanvalloittaja-reissaajista, joita esimerkiksi massaturismi-kohteet kuten Rishikesh ovat täynnä. Hän puki sanoiksi sen mitä olen pitkään pohtinut; monet reissaajat, etenkin nuoremmat, tulevat Intiaan tai muihin kehittyviin maihin omien elämystensä perässä. Omat elämykset ja kokemukset ovat heille suuremmassa arvossa kuin paikallisten tapojen ymmärtäminen ja oppiminen, loppujen lopuksi he tulevat tänne melko itsekkäistä lähtökohdista jolloin paikallisia tulee helposti tallottua tietyllä tapaa jalkoihinsa. Ajatusmaailmassa paikalliset ovat olemassa ”minun unelmaani varten, mahdollistamassa tätä minun elämääni”. Olen kohdannut heitä paljon, jopa joogankin parissa juurikin Rishikeshissä. En erityisemmin pidä kyseisestä paikasta juuri siitä syystä, että länsimaalaiset ovat ikään kuin omineet koko paikan itselleen, mutta paikasta löytyy kuitenkin paljon hyvää; kaiken kaupallisen joogatarjonnan keskellä kaupungissa on autenttisiakin ashrameita ja loistavia opettajia. Monet joogan vuoksi Rishikeshiin päätyvät ovat kenties enemmän kiinnostuneita joogan pinnallisemmasta, fyysisestä ulottuvuudesta, ja Rishikesh niin länsimaalaistuneena on helppo paikka tulla harjoittamaan. Paikka on täynnä länsimaisia kulkien länsimaisissa, kireissä ja paljastavissa vaatteissaan, piittaamatta paikallisesta kulttuurista. Osa pulahtaa Gangesiinkin, Pyhään Veteen, jopa bikineissä ottaen aurinkoa rannalla kuin millä tahansa turistirannalla. Mietin vain mielessäni miksi tulla Intiaan jos haluaa vain jumpata bikineissään, eikö voisi mennä sitten jonnekin muualle, vaihtoehtoja kun kyllä joogasta rusinat pullasta –poimiville löytyisi ympäri maailmaa? Miksi tulla tradition äärelle jos ei ole valmis kunnioittamaan perinteitä ja oppimaan? J Länkkärit juovat alkoholia, polttavat tupakkaa ja heitä varten tietyt ravintolat tarjoilevat esimerkiksi kananmuna –aterioita, vaikka alkoholi ja eläintuotteet on Rishikeshissä kielletty. Tästä syystä tietenkin osa ashrameistakin on vain ashrameiksi naamioituneita bisneksiä, guesthouseja joihin liimataan päälle henkinen ulottuvuus, ja asiakas hyväuskoisena maksaa suurempaa hintaa kuin hotellissa konsanaan. Tietenkin hintaa kutsutaan lahjoitukseksi vaikka raha valuukin myhäilevän hotellinpitäjän taskuun.

Rishikesh joogaturisteineen on vain yksi esimerkki, mutta näitä maailmanvalloittaja-reissaajia olen kohdannut ympäri Intiaa; erään kerran junassa Varanasissa tapaamani latvialainen mies oli pöyristynyt koska kukaan ei Intiassa tiedä missä Latvia on, ja hän haluaa opettaa paikallisille hieman maantietoa! Mietin äimistyneenä eikö mies todellakaan ymmärrä missä hän on ja eikö hänellä ole hitustakaan herkkyyttä aistiakseen ympäristöään tai hitustakaan ystävällisyyttä ympäröiviä ihmisiä kohtaan. Monet maailmanvalloittajat haluavatkin tulla ja kertoa paikallisille miten asiat tulisi tehdä, talloen kenties heidän tapojensa päälle, kunnioittamatta perinteitä ja ihmisiä paikan päällä.

Reissaajahan minäkin täällä olen enkä väitä olevani sen kummempi kuin kukaan muu, olen tehnyt virheitä ja toiminut hölmösti, olen aina toisinaan, muutaman kuukauden välein, hermostunut paikallisiin tapoihin (Ihan vain viittaamatta mihinkään haluan sanoa kiitoksen Suomelle siitä että kaikki osaavat jonottaa :D <3), mutta alusta saakka olen halunnut ymmärtää. Alussa se toki on hankalampaa mutta se muuttuu helpommaksi ajan myötä, sillä tahto ja kunnioitus ja aito halu ovat olleet läsnä. Ja luulen että tietty nöyryys on syynä siihen, miksi paikalliset tuntuvat suhtautuvan siten kuten suhtautuvat. Toisaalta kontakti paikalliseen kulttuuriin ja paikallisiin ihmisiin alusta asti luo lisää herkkyyttä, jos tänne marssisi vain reteästi, tietämättä mitään tavoista ja kulttuurista, kokemuksia vailla, luultavasti sujahtaisi helposti tuohon maailmanvalloittaja-reissaajan rooliin.

Kiitos Koillis-Intia tältä erää, matkamme jatkuu pian mutta tulemme varmasti takaisin. Kiitollisena jatkamme kohti uusia tuulia. <3