sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

9.7.2017 Valoa ja pimeää, ei siinä ole mitään luonnotonta

Aurinko luo varjonsa rakennuksen seinään ja hakeudun katoksen alle piiloon kuumuudelta. Lapset leikkivät kadulla pelaten krikettiä itse kyhäilemällään mailalla ja jostain löytämällään pallolla, naapuruston koira juoksee seassa jahdaten palloa. Lauma kanoja ylittää tietä moottoripyörän töötätessä ja jostain kävelee vuohi pysähtyen keskelle katua saaden aikaan suuremman kakofonian autojen taistellessa tilastaan kapealla väylällä. Lapset antavat tilaa liikenteelle ja juoksevat pian toisaalle kaupan omistajan hätistäessä heitä pois liikenteen seasta. Kaupan omistaja seisoo kadulla katsellen päivän kulkua, paita käärittynä vatsan päälle, vatsan pullottaessa auringon alla. Hän sylkäisee punaista purutupakkamassaa maahan jättäen jälkensä talon seinään, jo valmiiksi jätteiden ja syljen tahraamaan. Naapuri kuuntelee radiosta muutaman vuoden takaisia bollywood –hittejä laulaen epävireisesti mukana keskustellen välillä vaimonsa kanssa huutaen musiikin yli, vaimon ollessa talon katolla ripustamassa pyykkejä narulle auringon kuivatettavaksi. Jostain tulee mies kärryineen myyden vihanneksiaan, huudellen ihmisille päivän tarjouksia. Paikallisbussi yrittää oikaista kapean kadun kautta jämähtäen kapeimpaan kohtaan, ihmisten kerääntyessä ympärille huutelemaan ohjeita ja taivastelemaan kuskin toimintaa. Samaan aikaan useampi moottoripyörä väkisin oikaisee seinän vierestä malttamatta odottaa vuoroaan.

Huomaan kadun reunassa miehen myymässä valmiiksi kuorittuja ananaksia ja ostan yhden, löydän tyhjän muovituolin muutaman metrin päästä rautakaupan edestä ja istun alas nauttimaan mehukasta hedelmääni. Rautakaupan vieressä toisella puolen on pieni hitsaamo, josta kantautuvat äänet sekoittuvat ympäröivään meluun saumattomasti. Suljen silmäni ja hengitän. Ilma on pölystä sakea ja haistan selvästi viemärin ja jätteiden tuoksun, mutta hymyilen mielessäni ja palaan mielessäni kauas kymmenen vuoden taakse. Mietin matkaani tähän päivään saakka ja kiitän elämää kaikesta siitä mitä olen saanut kokea ja polusta jolle se on minut kuljettanut.

En olisi kymmenen vuotta sitten voinut kuvitellakaan eläväni niin rikasta ja värikästä elämää kuin nykyään saan elää. Olen ollut ikäni introvertti ja aisteiltani hyvin herkkä, kaipaan äärettömän paljon omaa tilaa, yksinoloa, tyhjyyttä, hiljaisuutta sekä aikaa reflektoida. Olen ollut enemmän tarkkailija ja sivustaseuraaja aistien kaikkea ympärilläni; sen mitä muut tuntevat, muutoksia energioissa, missä seurassa intuitiivisesti viihdyn ja missä en, ihmisten aikeita ja pyrkimyksiä. Lapsesta saakka tämä sai minut enemmän varautuneeksi ja hämmentyneeksi, kesti kauan ennen kuin opin ymmärtämään herkkyyttäni lahjana ja kokemaan kiitollisuutta siitä, mistä joskus halusin jopa eroon. Tie tähän oli tietenkin pitkä ja kivinen kuten useimmilla jotka kokevat elämää äärettömän syvästi. Minua ei ole koskaan kiinnostanut pysyä pinnalla vaan sukeltaa syvälle sinne missä kaikki mielenkiintoinen piilee. Toki kepeydellä on elämässä merkittävä paikkansa tasapainottamassa syviä aatoksia mutta vailla sisältöä ja syvyyttä mielenkiintoni hupenee hyvin nopeasti.

Hymyilen paljon arjessani, milteipä aina. Ja hymyni, se kumpuaa suoraan sydämestäni ja siitä lahjasta jonka koin saavani masennuksen jälkeen; kyvyn elää tätä elämää aistien, tuntien ja nauttien syvemmin kuin koskaan. Joskus muinoin olen myös hymyillyt paljon mutta hymyni on ollut täynnä yritystä ilman sisältöä. Vasta uskaltaessani kohdata elämän synkemmän puolen vailla odotuksia, antaessani kaiken tapahtua ja uskaltaessani myöntää itsessäni kaiken vähemmän kauniin, vasta hylätessäni odotukset siitä mitä elämän tulisi olla, vasta sitten ymmärsin.  Ymmärsin miltä tuntuu hymyillä suoraan sydämestä, kun hymy vain on ja heijastaa. Kun hymy on hymy, mutta jotakin paljon enemmän. Täynnä kiitollisuutta kohti elämää.

Upotan hampaani taas mehukkaaseen ananakseen ja eläydyn hetkeen joka solullani, maistan makeuden jälkeisen pienen kirpeyden hedelmän sulaessa suuhuni, sen virkistävän vaikutuksen niellessäni pureskelemani palasen. Lempihedelmäni tuoksu on huumaava ja sormeni sokerisen nesteen tahmaamat. Nautin tuosta yksinkertaisesti hedelmästä hetken, nautin sen energisoivasta väristä ja ajatuksissani hiekkarannoille vievistä mielikuvista. Syötyäni nuolen sormeni puhtaaksi ja palaan tähän hetkeen. Kieltäni hieman kipristelee hedelmän happoisuus ja huuhtelen suuni vedellä. Mietin miten siunattu olenkaan saadessani niin suurta nautintoa niin pienestä asiasta. Kuinka kykyni aistia ja havainnoida tuo minulle niin paljon iloa ja nautintoa ja kuinka iloinen olenkaan käännettyäni muinoin herkkyyteni vahvuudekseni.

Melu ympärilläni on yhä läsnä, aivan kuten minäkin. Keskimäärin läpi koko elämäni voimakkaat ja korkeat äänet, äänien sekamelska, kimeät äänet ja esimerkiksi korkea puheensorina ovat saaneet minut uupumaan. Kymmenen vuoden meditaation harjoittaminen on ollut avainasemassa siihen, että elän nykyisenlaista elämää sietäen ääniä ja elämää aivan erilailla kuin ennen. Olen ymmärtänyt vuosia sitten olevani erityisherkkä ja netissä asiaa kuvaillaankin seuraavalla tavalla;

Erityisherkillä ihmisillä (Highly Sensitive Person, HSP) on tavallista herkemmin reagoiva ja aistiärsykkeitä tarkasti ja syvällisesti prosessoiva hermojärjestelmä. Kyseessä on synnynnäinen, normaali psykofyysinen ominaisuus, jota esiintyy eriasteisena noin 15 - 20 prosentilla ihmisistä. Tieteellisissä yhteyksissä erityisherkkyydestä käytetään termiä "sensory processing sensitivity", suomennettuna "aistitiedon käsittelyn herkkyys" (termin suomennos: Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen).

Yksinkertaistettuna esimerkkinä voisi sanoa, että erityisherkän ihmisen näkökyky ei ole parempi kuin muilla, mutta hän huomaa enemmän ja analysoi huomioitaan tarkasti - sekä tietoisesti että tiedostamattaan. Erityisherkän hermojärjestelmä ja keho saattavat olla jatkuvassa hälytystilassa aistiärsykekuormituksesta johtuen.

Aivokuvantamistutkimuksissa erityisherkillä ihmisillä on havaittu voimakkaampaa aktiivisuuden lisääntymistä aivosaarekkeessa (insula, tietoisuuden keskus, jossa yhdistyvät tieto ihmisen sisäisestä tilasta, tunteista, ruumiin tuntemuksista sekä ulkoisista tapahtumista) sekä peilisolujärjestelmässä. Tutkimuksissa on selvinnyt myös se, että ei-erityisherkkiin verrattuna erityisherkkien aivoissa havaintoja yksityiskohtaisesti käsittelevät alueet aktivoituivat voimakkaammin. 

Lisäksi erityisherkillä on tutkimuksissa todettu geenimuunnoksia, jotka vaikuttavat serotoniinin sekä dopamiinin erittymiseen (lähde Elaine Aron, Erityisherkkä ihminen). Erityisherkät reagoivat huomattavan herkästi myös esim. hormonitasojen vaihteluun. 

Yhteistä kaikille erityisherkille on vain

  • aistiärsykkeiden ja -tiedon syvällinen prosessointi (tietoinen ja tiedostamaton)
  • kuormittumisalttius (ylivireys, ylikuormitus)
  • tunne-elämän voimakkuus, emotionaalinen reaktiivisuus (tunteiden ja tuntemusten voimakas kokeminen)
  • tarkka havainnointikyky (vivahteet, yksityiskohdat, kokonaisuus).
(Elaine Aron)

Mielestäni on erittäin mielenkiintoista kuinka tietyt ominaisuudet, kuten introverttiys ja erityisherkkyys, antavat monelle turvallisen lokeron jonne asettautua ja josta ei enää kannatakaan yrittää kurkottautua kohti asioita jotka ovat hankalia tai kuormittavia. Toki tämä voi luoda hetkellisen helpotuksen tunteen pysyessä mukavuusalueella mutta kuten olen omalla matkallani saanut huomata, on ihan mahdollista venyttää rajoja melkoisestikin helpottaen täten omaa elämäänsä huomattavasti. Toki tietyt asiat ovat ja pysyvät, kuten se että hermojärjestelmä kuormittuu ja ylipäätään introverttinä sosiaalinen aktiivisuus vaatii vastapainokseen huomattavaa yksinoloa. Mutta ilman tietoista itseni kanssa työskentelyä, vuosien itsetutkiskelua ja kymmenen vuoden meditaatioharjoitusta, en varmasti kykenisi elämään nykyisenlaista elämää;

Työskentelen ihmisten parissa ja ohjaustyössä ihmisten edessä, sopeudun työyhteisöstä toiseen nykyisillä valinnoillani elämäntilanteeni muuttuessa usein. Matkustan erilaisiin paikkoihin, kohtaan jatkuvalla syötöllä uusia ihmisiä ja uusia tilanteita. Asuinpaikkani on muuttunut viimeisten vuosien aikana tiheään ja olen elänyt lukuisissa erilaisissa ympäristöissä erilaisine energioineen. Mitä ihmettä, on minulta moni kysynytkin, ethän sinä voi olla introvertti? Ihmisten käsitykset ovat monesti hieman vanhentuneita vaikka nykytiedonkin valossa harva meistä pysyy samalla sektorilla läpi elämäänsä, vaan elämänkokemus, ikä, elämäntilanteet jne. vaikuttavat siihen missä matkaamme introvertti – ekstrovertti – viidakossa. Mitä enemmän olen henkisesti harjoittanut ja tullut tutuksi itseni kanssa, sitä helpommaksi koko elämä on muuttunut. Kyllä, olen puhtaasti introvertti, viihdyn parhaiten yksin enkä välitä turhanpäiväisestä täyteseurasta mutta aidot, syvälliset kohtaamiset sen sijaan antavat minulle energiaa (harkituissa määrin). Nautin silti ihmisten kanssa työskentelemisestä äärettömän paljon koska lähtökohtaisesti olen kiinnostunut ihmisistä yhtä paljon kuin asioista. Näin ollen kokemuksen ja tietoisen harjoittamisen myötä rajani ovat venyneet ja ihmisten kanssa toimiminen on minulle hyvin paljon luontaisempaa kuin joskus ja minua monesti ekstrovertiksi työroolissa voi joku luullakin jutustellessani niitä näitä kaikkien kanssa. Mutta kun työpäivä on ohi, kaipaan hiljaisuutta, en jaksa puhua kenenkään kanssa vaan lepään hiljaa tai lähden ulos luontoon koirani kanssa. En voisi kuuna päivänä kuvitella että kotini täyttyisi esimerkiksi lasten kiljahduksista tai muista äänistä etenkin jos työni olisi sosiaalisesti yhtä kuormittavaa kaltaiselleni persoonalle kuin se nyt on. Jos kotiini moinen äänimaailma jostain syystä saapuisi, se tarkoittaisi toisenlaisia ratkaisuja työn kohdalla aivan varmasti tasapainon säilyttämiseksi.

Viime talvena tietoisesti ylikuormitin itseäni sosiaalisesti tekemällä kahta ohjaustyötä, joista toinen vielä energeettisemmällä tasolla kulutti varastojani enemmän kuin toinen. Elämä on täynnä valintoja ja jos haluaa viettää puolet vuodesta Intiassa vailla tuloja, on hieman rutistettava yli rajojensa toiset puoli vuotta. Kaikella on tietenkin hintansa ja viime talvena jaksoin erittäin hyvin, kuuntelin itseäni ja miltei sataprosenttisesti kaiken vapaa-ajan vietin omavalintaisesti yksin. Ideaalitilanteessa työni jakautuisivat, kuten nytkin, monen mielenkiintoisen asian kesken, mutta lisäisin ihmisläheisen työn ohelle esimerkiksi henkilökohtaisempaa ohjausta ryhmien sijaan, kirjoitustyötä kotoa käsin, jotta tasapaino sosiaalisen kuormituksen osalta säilyisi paljon paremmin ja minulla olisi enemmän mielenkiintoa sosiaaliseen elämään työn ulkopuolella. Tai utopistisessa tulevaisuudenkuvassani hoitaisin maatalossa Lapissa pelastettuja eläimiä, kuten lehmiä ja sikoja, ja kuin ihmeen lailla joku vielä maksaisi siitä sen käyden työstä. No, kyllähän ihmeetkin toteutuvat… Opiskelujen suhteenkin minua kiinnostaisi vielä palata opintojen ihmeelliseen maailmaan ainakin viiden eri aiheen tiimoilta, eipähän tule tulevaisuus käymään tylsäksi. :D

Talven jäljiltä matkustin melko pian takaisin Intiaan, vailla lepoa ja järkyttäessäni elimistöäni fyysisestikin äkillisillä lämpötilan ja olosuhteiden vaihteluilla. Lopputulos? No, tokikin väsymystä oli ilmassa jo kuumuden vuoksikin, elimistöllä kestäisi hieman kauemmin totuttautua 45 asteen lämpötilaan miltei nollasta saavuttuaan saati tottuminen muihinkin muutoksiin. Lapin hiljaisuudesta kaaokseen ja meluun, keskelle likaa ja saasteita. Mikäli joudun tinkimään paljon unesta, ja valitettavasti Intiassa uni on usein asia jonka suhteen joutuu tekemään kompromisseja, on jaksamisen kanssa helposti haasteita. Ruokavaliokin täällä ollessa kärsii, niin paljon kuin rakastankin intialaista ruokaa, kehoni kaipaa täällä puhtaampaa ruokaa, pirtelöitä, lehtivihreää, marjoja, tuoreita suuria salaatteja, viher- ja vihannesmehuja. Joskus muinoin olisin ajatellut etten kahdesta näin hyvinvointiini suuresti vaikuttavasti asiasta voi tinkiä jopa puolta vuotta, mutta jossain vaiheessa hylkäsin säännöt ja rutiinit, jotta pystyisin ottamaan kaiken irti täällä olostani. Toki kaikki tämä vaikuttaa, herkkä kun olen, jos iltamyöhään saakka ulkona melutaso on korkea, yölläkin kuuluu ääniä ja aamulla meteli alkaa taas jo neljän-viiden aikaan, voi kahdeksan tunnin katkeamattomat yöunet unohtaa. Valehtelisin jos väittäisin, ettei tällä ole alentavaa vaikutusta hyvinvointiini. Viimeksi pari päivää sitten matkustimme Guwahatista Delhiin junalla, matkan piti kestää 31 tuntia mutta myöhästymisten jäljiltä matkalle tuli kestoa 36 tuntia ja päästyämme jakamaan saman loosin intialaisen kahdeksanlapsisen perheen, yhden miehen ja kolmen vaimonsa kanssa, en nukkunut tuntiakaan putkeen noiden 36 tunnin aikana. Ja voin kertoa että oloni moisen jäljiltä on alakuloinen, ärtyisä ja energiataso alhainen.

Niinpä tärkeintä reissatessa kaltaiselleni persoonalle onkin aikataulujen vapaus sekä tyhjät hetket, jolloin mielelläni maksan hieman mukavammasta guesthousesta saadakseni nukkua, joogata, meditoida ja ladata akkujani piiloutumalla kaaokselta muutamaksi päiväksi. Ero on taas huomattava ja matkaa jaksaa jatkaa uudella innolla muistaen miksi reissuelämä kuitenkin antaa niin paljon enemmän kuin ottaa.

Introverttinä Suomen kaltaisessa maassa on hyvin helppo elää ja tulla ymmärretyksi, Intiassa ei niinkään. Paikallisen perheen luona asuessa tai majoittuessa harva ymmärtää tarvetta lukittautua omaan huoneeseen vaikkapa kirjan äärelle, pakoon jatkuvaa vuorovaikutusta. Niinpä usein ylitänkin kohteliaisuuden vuoksi rajojani jatkuvasti – asuessani toisten nurkissa koen sen ikään kuin kuuluvan asiaan. Voin kuitenkin varmuudella sanoa, etten olisi kyennyt elämään täällä vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Olisin ahdistunut ja kuormittunut aivan liikaa. Meditaation merkitys sietokyvyn kasvamiseen on ollut aivan merkittävä. Mitä enemmän on läsnä itsessään ja hetkessä, sitä vähemmän ulkopuolinen kaaos vaikuttaa. Oma harjoitus tulee läsnä olevaksi jokapäiväiseen elämään ja yhtäkkiä asiat jotka aiemmin tuntuivat kuormittavan suuresti, saavat elää omaa elämäänsä kaikessa rauhassaan häiritsemättä sen suuremmin. Näin merkittäviä muutoksia todistaessaan on vakuuttunut siitä, kuinka paljon omaan hyvinvointiin ja elämän sisältöön voikaan omilla toimillaan ja harjoittamisella vaikuttaa.

Olen oppinut täällä ollessani todella paljon yhteisöllisyydestä ja niin paljon kuin arvostankin tätä yhteen hiileen puhaltamista, tunnen Suomessa ollessani saavani enemmän tilaa hengittää ja olla yksin. En välttämättä siis voisi kuvitella asuvani täällä ympärivuotisesti, aivan kuten en tällä hetkellä voisi kuvitella asuvani esimerkiksi Lapissa ympärivuotisesti, toki tilanteet voivat aina muuttua suuntaan tai toiseen joten mistäpä sitä tietää. J

Reissatessa ärsykkeitä on kaikkialla ja koko hermojärjestelmä kuormittuu helposti liikaa jo pelkästään sen takia että kaikki on kokoajan uutta ja jatkuvasti kokee, näkee ja rekisteröi uusia asioita. Herkkänä kun kaiken havainnoi syvemmin, on pakko valita mitä haluaa nähdä ja tehdä sen sijaan että paahtaisi jatkuvasti paikasta toiseen. Toisaalta vähemmällä säntäämisellä paikasta toiseen, pysähtymällä ja havainnoimalla voi saada enemmänkin irti kuin tuhansilla turistikierroksilla. Kun on aikaa ottaa vastaan ja aistia energioita ja tunnelmaa, vastakaikua kyllä saa. Ja ihmiset kyllä aistivat aidon kiinnostuksen, olen siunattu niin monilla henkilökohtaisilla tarinoilla, että jo miettiessäni niitä saan kyynelet silmiini. Viime talvena työssänikin pidän hienoimpana asiana kaikkia hetkiä jotka jaoin ihmisten kanssa, vaikkapa joogatuntien jälkeen, ihmisten kertoessa minulle tarinoitaan ja jakaessaan palan elämäänsä. Kuinka etuoikeutettua onkaan saada ottaa vastaan jotakin toiselle tärkeää ja henkilökohtaista. Kiitos.

Ympärilläni ilta jo hämärtyy ja nousen jatkaakseni matkaa. Huomaan istuneeni tunnin jos toisenkin vaipuessani mietteisiini. Kerään laukkuni ja kiedon huivin harteilleni lähtiessäni kävelemään jo hieman hiljentynyttä katua pitkin. Kävellessäni mukaani liittyy vanha länsimaalainen mies, katson hieman varautuneena miestä päätellessäni millä asialla hän on, mutta hän aloittaa keskustelun ja huomaan hänen olevan varsin ystävällinen ja mukava. Mies on asunut Intiassa osan vuodesta ja kaksikymmentä vuotta, työskennellessään erään paikallisen voittoa tavoittelemattoman järjestön leivissä. Hän on kotoisin Berkeleystä, Yhdysvalloista ja oli toiminut yliopiston professorina aiemmassa elämässään. Jaamme tarinamme ja huomaamme rakkauden tähän ristiriitaiseen maahan yhdistävän meitä monien kokemusten lisäksi. Verkkaisesti kävellessämme mies, nimeltään Bob, kertoo vuosien varrella oppimastaan työskennellessään paikallisessa järjestössä ja pienen vapaaehtoistyökokemukseni pohjalta voin samaistua moneen tarinansa käänteeseen. Kuinka mikään ei tunnu käyvän järkeen mutta kuitenkin kaiken kaaoksen alla piilee jotakin kiehtovaa.

Nauramme yhteen ääneen Bobin kertoessa kokemustaan tilatessaan putkimiestä; mies lupasi tulla seuraavana päivänä klo 10 aamupäivällä, no problem. Miestä ei tietenkään kuulunut odotettuun aikaan vaan Bobin soitettua muutaman kerran perään mies vastasi ja lupasi tulla taas seuraavana päivänä, taas kerran no problem. No, sama toistui lukemattomia kertoja ja vihdoin puolentoista viikon kuluttua putkimies tuli, katsoi ja lupasi tulla myöhemmin uudelleen saman rumban toistuessa kunnes vajaan kuukauden kuluttua asia oli lopulta hoidettu. Itselläni on lukemattomia kokemuksia asioiden hoidosta juuri kyseisellä tavalla. Jos jotakin, Intia opettaa kärsivällisyyttä. Itse en pidä valehtelusta lainkaan ja koen suomalaisittain vastaavan valehteluksi, miksi jotakin luvataan jos alun perin ei ole aikomustakaan toteuttaa asiaa luvatusti? Täällä asiaa ei nähdä siten, vaan ilmeisesti hyvänä palveluna, onhan jotakin luvattu tapahtuvaksi mahdollisimman pian, huolimatta toteutuksesta… Mieluummin itse silti kuulisin totuuden; ehdin tulla kuukauden päästä ja näin tapahtuisi, mutta olemme Intiassa emme Suomessa, ja ei auta kuin sopeutua ja avartaa käsitystään. Toki sopeutuminen omalla kohdallani tarkoittaa pienoista luottamuksen murenemista, minun on vaikea luottaa kenenkään lupauksiin esimerkiksi aamuvarhaisesta riksakyydistä juna-asemalle, niinpä otan riksakuskin numeron ja varmistelen illalla pariin kertaan että kyyti tulee varmasti ajallaan; Kal subah 5.30 ko aap ajayiye pakka?? ”Theek hai, theek hai.” Toivottavasti… J

Mutta kun asioita tehdään, tuntuu itse tekeminen olevan paljon mielekkäämpää ja ihmisten yhteistyö (kaiken säätämisen keskellä) niin saumatonta. Olen oppinut Intiassa nauttimaan matkasta päämäärän sijaan, paljon enemmän kuin ennen. Viimeksi Bodhgayassa järjestäessämme tuttavieni lahjoittamilla rahoilla avustusprojektia, oli ystäväni paikallisten ystävien avun määrä uskomatonta. Kaikki tulivat ojentamaan kätensä tavalla tai toisella auttaakseen toisia. Monet heistä eivät itse ole kovinkaan etuoikeutettuja mutta he kokevat velvollisuudekseen auttaa heitä, joilla on vielä vähemmän. Jos jokin opettaa nöyryyttä, on se täällä koetun avokätisyyden määrä, kaiken kaaoksen ja kurjuuden keskellä.

Kurjuutta on Intiassa kaikkialla ja monelle kaltaiselleni empaattiselle ja herkälle ihmiselle sen kohtaaminen voi olla haastavaa. Ei silmiään voi eikä halua sulkea siltä, mikä siis avuksi? Itse koen ainakin kahden asian auttavan itseäni, henkinen harjoittaminen on tuonut tiettyä henkistä vahvuutta kohdata realiteetteja; ei elämää voi elää sulkien silmiänsä todellisuudelta mutta ei myöskään sukeltaen syvälle murheeseen ja velloen siellä. On siis tärkeää kohdata todellisuus kuten se on, likaisuus, kurjuus, hätä ja kärsimys ovat olemassa ja totisinta totta. Mutta kaiken keskellä elää toivo. Harjoittamisen myötä kyky elää toivon kautta tuo luottamusta ja valonkipinää onnettomienkin tilanteiden keskellä. Muistan aina Vipassana –retriitillä kuullun opettajan kertomuksen äidistä, kolmesta pojastaan ja öljystä. Äiti antoi ensimmäiselle pojalleen kymmenen rupiaa ja pyysi ostamaan pullon öljyä, kotimatkalla poika pudotti öljyn ja juoksi onnettomana kotiin kertomaan äidilleen pudottaneensa öljyn velloen murheessaan. Niinpä äiti antoi toiselle pojalleen samaiset kymmenen rupiaa ja lähetti tämän vuorostaan öljynhakureissuun. Poika osti öljyn, lähti kohti kotia ja pudotti pullon. Pullo hajosi ja öljy oli mennyttä mutta poika juoksi kotiin iloisena kertoen äidilleen tapahtuneen mutta ettei syytä huoleen, minkäpä tapahtuneelle voi. Äiti päätti antaa vielä kolmannelle pojalle kymmenen rupiaa ja lähetti tämänkin matkaan. Mitä lie esteitä tiellä olikaan, koska kolmaskin poika pudotti öljyn hajottaen pullon. Poika palasi kotiin valmiina kohtaamaan äitinsä. Mutta kolmas poika olikin Vipassana –poika; ”Äiti, pudotin pullon ja hajotin öljyn, tapahtunutta ei saa tekemättömäksi, mutta minä menen työskentelemään kovasti, tienaan kymmenen rupiaa ja ostan sinulle uuden öljyn” poika totesi ja lähti tuumasta toimeen.

Mielestäni kertomus kuvastaa täydellisesti vastuullisen ja tietoisesti elävän henkisen harjoittajan toimintaa. Carl Jung on myös todennut osuvasti ettei valaistumista voi saavuttaa kuvittelemalla valon muodostelmia vaan tekemällä pimeydestä tietoista. Porautumalla syvälle totuuteen, katsomalla todellisuutta silmästä silmään kuten se on, vailla mielikuvia. Moni etsii henkiseltä polulta nopeaa vaikutusta, ikään kuin pikaliimaa. Ja toki se aluksi toimiikin, olo voi olla joogaharjoituksen jälkeen hyvä ja harjoitus voi toimia pitkäänkin oivallisena vastapainona hektiselle elämälle. Mutta vasta kun harjoituksesta tulee osa elämää, kaikkineen, ei vastapainoa vaan reaalimaailmaa, ollaan kenties asian äärellä.

Ollessani Intiassa teen sen mitä pystyn, olen mukana järjestössä, perustamme parhaillaan toista. Autan tapaamiani ihmisiä ja eläimiä päivittäin mikäli mahdollista, pienin tavoin. Jos köyhissä maissa kasvoille iskevä kurjuus ahdistaa, itseäni ainakin auttaa se, että opiskelen lisää tilanteesta ja aiheesta, otan selvää ja menen lähemmäs. Jalkaudun alas ja kohtaan ihmisiä, keskustelen heidän kanssaan. Jotkut reissaajat katselevat tilannetta ikään kuin ulkoapäin, kohtaamatta ihmisiä syvemmin, jolloin tilanne pysyy tietynlaisena kuplana itsensä ulkopuolella. Mutta jos kadulla kerjäävä likainen ja nälkäinen lapsi särkee sydämen, mitäpä jos pysähtyisimme ja kysyisimme mitä hänelle kuuluu? Hymyilisimme, osoittaisimme hänelle että hän on muutakin kuin yksi häiriötekijä kadulla lisää. Pienillä teoilla voi olla uskomaton merkitys vaikka rakenteet ovat ja pysyvätkin. Kun harjoittaa säännöllisesti ja sytyttää oman sisäisen valonsa, on mistä jakaa myös paljon enemmän, joten oma säännöllinen harjoitus auttaa kohtaamaan todellisuutta kaiken köyhyyden keskellä. Jos herkkyyden nimissä sulkee silmänsä täysin, pysyy kaukana omassa turvallisessa kuplassaan, kertoen ettei halua mässäillä negatiivisuudella vaan skumppalasia kilistellen haluaa keskittyä positiivisuuteen, ollaan aika vahvasti aiemminkin mainitsemassani positiivisuuden harhassa todellisen elämän sijaan.

Nöyryyttä elämää kohtaan, ymmärrystä, luottamusta, uskoa, toivoa, iloa, valoa, antautumista. Intia on opettanut ja antanut niin paljon. Niin paljon että pienet epämukavuudet himmenevät kummasti koetun rinnalla. Samat asiat ovat saaneet uuden ystäväni Bobin palaamaan aina kahdenkymmenen vuoden ajan. Pitkän linjan buddhalaisena hän kertoi kokemuksistaan ja minä kerroin omistani, jaoimme hetken jos toisenkin ja mietin kuinka hienoa tämä on. Näissä kohtaamisissa tiivistyy myös jotain niin kaunista; hetki, jonka arvoa ei vähennä lainkaan se, että yhteistä tulevaisuutta tuskin on muutamaa seuraavaa minuuttia enempää. Hetki, jolloin kaksi ihmistä kohtaa toisensa, vailla naamioita, iskien suoraan ytimeen. Vailla odotuksia, vailla yhteistä historiaa ja vailla toiveita tulevasta, kuitenkin jakaen niin paljon. Olen huomannut että mitä yksinkertaisempaa ympäröivä elämä on, sitä syvemmiksi monet arkiset asiat muodostuvat, niille jää ikään kuin lisää tilaa tapahtua. Elämä läntisessä hyvinvointimaailmassamme on täällä niin kaukaista, niin roolien ja odotusten peittämää. Täällä olemme asian äärellä, vailla rooleja ja naamioita, jolloin on helpompi heti hypätä syvälle. Kunpa edes palasen tästä saisi istutettua jähmeään kotimaahamme ja kulttuuriimme.

Saavumme perille ja heitämme toisillemme Bobin kanssa hyvästit, menen sisään ja valmistaudun käymään yöpuulle. Peseydyn ja istun sängyn laidalle mutta jään hetkeksi valveille. Mietin kulunutta päivää, kuinka kiitollinen saan olla tavatessani päivittäin ihmisiä joilta opin niin paljon. Koko elämäni on oikeastaan rakentunut sen ympärille, että saan tavata erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista laajentaen ymmärrystäni. Miten tylsää olisikaan jos tapaisin vain ihmisiä, joilla on samanlainen elämänkatsomus, samanlainen tausta kuin minulla, samanlainen arvomaailma, jakaisimme saman työn ja elämäntilanteen? Ajatus on vallan absurdi vaikka varmasti totta joillekin. Ajatus herättää kiitollisuutta pienessä mielessäni. Kiitos teille kaikille, joka ikiselle matkallani kohtaamalle pallontallaajalle. Mitäpä minä olisin tästä elämän polusta oppinut ilman yhtäkään teistä, vaikka introverttinä mieluummin omaan huoneeseeni päivän päätteeksi käperrynkin. ;) Hymy huulillani sammutan valot ja käyn yöpuulle. Pimeydestä huolimatta oloni on kevyt ja sisälläni läikehtii tuo valoista voimakkain.


Jos itket sitä,
 että aurinko on elämästäsi kadonnut,
kyyneleesi estävät sinua näkemästä tähtiä.

- Rabindranath Tagore 


(ps. halusin jakaa biisimuiston, musiikki vie elämässäni niin vahvasti mukanaan muistoihin ja tilanteisiin joihin se on liittynyt. Kyseisestä Bob Dylanin biisistä tulee mieleen kesä 1998, jolloin olin Tukholmassa ja kävelin yksin pitkin katuja kuunnellen John Lennonia ja Bob Dylania. Eddie Vedder coveroi kappaleen hykerryttävän hyvin; kaksi suosikkia kohtaa, enjoy <3)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti