Kuluneiden vuosien aikana olen törmännyt säännöllisesti
samaan ilmiöön, jonka kaikkialla leijuvasta olemassaolosta olen läpi elämäni
ollut erityisen tietoinen; määrittelyyn. Kuinka kovin merkityksellistä se
ihmisille onkaan, kenties se tuo turvallisuutta koska tuttuuden kautta asiat on
helpompi hahmottaa ja asettaa ymmärryksemme eri lokeroihin? Kenties se hälventää
epätietoisuuttamme, onko meidän tärkeää aina tietää missä mennään ja löytää
aiemmin määritellystä selitys kaikelle kohtaamallemme? Sanoittaako se uudet
kokemuksemme helpommin pureskeltavaksi kokonaisuudeksi?
Entäpä jos asia kääntyykin päinvastoin? Kokemuksemme jää
vajaaksi ja aiemman ehdollistamaksi.
Teini-ikäisenä koin suurta kapinaa vallitsevaa vastaan, osan
siitä olen kantanut tähän päivään saakka mutta tänä päivänä se näyttäytyy
elämässäni eri tavoin. Perustavanlaatuisina arvomaailmaratkaisuina ja rakenteina
omassa elämässäni, sen alla mitä ihmiset näkevät on tietoisia päätöksiä ja myös
vuosien rohkeuden keräämistä uskaltaa astua vastavirtaan elämäni palasissa,
joista ihmiset näkevät vain osan tai eivät ole tietoisia laisinkaan. Teini-iässä
kapinani näyttäytyi monin tavoin, olin kiinnostunut vastakulttuurista,
punk-aatteesta ja hippiliikkeestä. Koin myös itselleni ominaiseksi ilmentää
luovuuttani ja olemassaoloani pukeutumisen ja ulkoisen olemukseni kautta, löysin
vaatteet kirpputoreilta ja second hand -kaupoista, hiukseni löysivät lyhyen,
punk -henkisen tyylin kirkkaine väreineen ja saatoinpa kasvojani
lävistyksilläkin kaunistaa. Koin vahvaa vastareaktiota massakulttuuriin, samankaltaisuuteen
ja perinteisiin kauneusihanteisiin kuten monet tuossa iässä, myöhemmin toki
ymmärsin tuon osan myös luonnollisena osana oman identiteetin etsintää,
kyseenalaistusta, rajojen etsimistä sekä yleistä pohdintaa siitä, mistä löydän
paikkani maailmassa. Koin melkoisen suurta maailmantuskaa teini-ikäisenä ja
ahdistukseni alkoi kasvaa, pohdin asioita syvästi ja ympäröivä maailma tuntui usein
pinnalliselta ja turhalta. En koskaan alkanut kehittää perinteisiä haaveita
urasta ja perheestä, tiesin ehkä jo 14 -vuotiaana etten halua biologiseksi
äidiksi. Vei vain noin parikymmentä vuotta, että muutkin tuon uskoivat muuna
kuin nuoruuden haihatteluna. 😉 Luin todella paljon ja pohdin eettisiä
kysymyksiä miettien, miten tehtävääni pallolla voisin parhain tavoin itse
toteuttaa. Kuljin sittemmin pitkän matkan soiden ja ojien kautta, kunnes oli
vastausten aika.
Eräs asia jo teini-iässä minua yllätti; ihmisten suunnaton
tarve määritellä toisia ja täten myös minua. ”Onko se Heidi punkkari vai onko
se hippi?” ”Mikä sä niin kuin oot, sä et juo viinaa mutta pyörit kuitenkin
täällä samoissa porukoissa?” ”Ai sä urheilet vielä, luulin ettet sä enää kun sä
näytät tuolta?” ”Sä oot tosi kummallinen enkä saa siksi susta otetta” Mieleenpainuvin
kommentti kaikista oli kuitenkin ”Mikset sä vois vaan olla niin kuin kaikki
muut?”
Muistan joskus yli kymmenen vuotta sitten lukeneeni kirjan Dharma
Punx, jonka on kirjoittanut punk -kulttuurin kulta-aikaan 1980 -luvulla
Kaliforniassa asunut Noah Levine, joka oli syvällä punkin maailmassa mutta
sukelsi myös huumeiden ja rikollisuuden maailmaan joutuen sittemmin vankilaan.
Vankilassa hän pääsi eroon huumeista, löysi buddhalaisuuden ja alkoikin
myöhemmin opettaa meditaatiota niin vankiloissa kuin kouluissakin jakaen
dharmaa omalla tavallaan ympärilleen. Kirja kertoo sisäisestä matkastaan mutta
kuvaa myös hyvin punk -kulttuuria ja sitä maailmaa, jossa hän eli. Hän kertoi
eräästä kuvaavasta kokemuksestaan, hän oli antanut hiustensa kasvaa ja puki
päälleen muistaakseni jonkinlaisen batiikkivärjätyn paidan ja saikin kuulla punk-yhteisöltään
että ”Helvetin hippi, mikä toi oikein on?” Kulttuuri, joka on syntynyt vastareaktiona
valtavirtakulttuurille kyseenalaistaen normeja ja sääntöjä, sortuu kuitenkin
itse samaan mikäli et mahdu heidän muottiinsa. Lukemattomia erilaisia esimerkkejä
itsekin elämässäni kohdanneena olikin mielenkiintoista katsoa tänään televisiosta
dokumentti hipstereistä, tuosta vastakulttuurina syntyneestä ”liikkeestä”,
josta on kuitenkin tullut niin kovin kaupallinen, kuluttamiseen keskittyvä ja
mainstream ilmiö. Miksi oi miksi tarvitsemme näitä lokeroita? Hipsterit ”autenttisuutensa”
kanssa, kuitenkin lopulta näyttäen samalta, tehden samoja asioita työkseen,
harrastaen samoja asioita, ostaen samoja asioita, käyden samoissa kahviloissa,
sisustaen kotinsa samanlaisilla asioilla. Mielenkiintoista kerrassaan, kenties tällaiseen
valmiiseen sapluunaan on vaan niin helppo astua ja hakea tiedostamatonta
hyväksyntää kuuluen arvostamaansa joukkoon.
Jos et siis mahdu siihen laatikkoon, jonka ihmiset ovat
siihenastisen elämänsä kokemusten perusteella muodostaneet, on sinusta vaikeaa
saada otetta ja hahmottaa mistä on kyse? Arvatkaapa vain, kuinka
mielenkiintoiseksi teemaksi tämä on elämässäni vuosien aikana noussut. Työskennellessäni
kuntosalimaailmassa kohtasin usein ristiriitoja siitä, että muut mielenkiinnon
aiheeni, rauhallinen olemukseni ja arvomaailmani poikkesivat tyypillisestä,
jolloin ihmisten oli vaikea hahmottaa minua siihen senaikaisen käsityksen
kenties hieman kapeampaan mielikuvaan super-ekstrovertista jenkkityylisestä
tsemppari-hahmosta treenauttamassa ihmisiä kuin tv-ohjelmissa konsanaan. ”Ai
oletko sä PT?” Nuoruuden epävarmuudessani koin ajoittain myös monia epätoivon
hetkiä, olenko vääränlainen ja huono tälle alalle? Pitäisikö minun olla
toisenlainen? Ja kuvitelkaapa kuinka paljon sain varmuutta omaa polkuani
vahvistamaan, kun kuitenkin löysin täysin oman tavan toteuttaa itseäni työssä,
tarjoten asiakkaille vahvuuksiani siten että miltei stressaannuin kiihtyvään
tahtiin täyttyvästä kalenteristani. No, kasvoin vähitellen ulos kuntosalimaailmasta
mutta entäpä nykyään?
Elän kahden kulttuurin välillä tavoin, joita en olisi
osannut aiemmin kuvitellakaan. On vienyt vuosia, jotta olen oppinut
sukkuloimaan mukautuen ja sopeutuen, pysyen kuitenkin uskollisena itselleni. Toisinaan
koen itseni hiihtomaailmassa hieman ulkopuoliseksi, jaan intohimon itse
laskemiseen mutta oikeastaan minua ei kauheasti kiinnosta tekninen- ja
välinehifistely tai tietoudella brassailu. Minä vain mielelläni menisin ulos ja
laskisin mäkeä enkä höpöttäisi kanttikulmista, siteen grammaviilauksista tai
välinehypetyksestä niinkään. Kaikelle on paikkansa ja ymmärrän täysin, miksi
näistä asioista loputtomiin keskustellaan ja kuinka hyödyllistä se kehityksen
kannalta on. Mutta omat mielenkiinnon kohteeni ovat tavallaan täysin toisaalla,
nautin itse tekemisestä ja onhan tietoutta tietenkin karttunut vuosien ja
kurssien varrella, mutta ollakseni rehellinen luen illalla mieluummin Bhagavad
Gitaa kuin vapaalaskulehteä. Ja sen sijaan että menisin tilaisuuteen, jossa
nautitaan alkoholia ja katsotaan uusimpia laskuleffoja, laulan kotona
mieluummin mantroja ja juon yrttiteetä. Vei kyllä vuosia antaa kaiken virrata
vapaasti, olla rehellisesti sitä mitä on ja sanoa se vielä ääneen. Ei siis
edelleenkään kannata ihmetellä miksi en ikinä laskupäivän jälkeen istu siellä
Kota -baarissa muiden kanssa. 😉
Olen huomannut, kuinka jotkut vierastavat sitä mitä olen
mukanani Intiasta elämääni tuonut. Kulttuurisia viitteitä, uskonnollisesti
värittyneitä arkisiakin tapoja ja toimintoja sekä yleisesti ottaen tapaani elää
elämääni ja olla olemassa. Vuosien aikana siihen on ehkä totuttu ja toki oma
luonnollinen avoimuuteni ”omien juttujeni” kanssa kenties hälventää
jonkinlaista epätietoisuuden verhoa. On kuitenkin luonnollisen tarkkailijan
roolissa mielenkiintoista huomata kuinka toisille se tosiasia, etten istu
perinteisen telemark-harrastajan ja aktiivista alamäkielämää viettävän ihmisen
profiiliin, luo jonkinlaisen muurin ja etäisyyttä. Kai kyse on pohjimmiltaan
tuosta samasta, emme saa muodostettua aiemmin kokemamme perusteella selkeää,
turvallisuutta luovaa mielikuvaa, koska tämän lisäksi onkin vielä tämä ja tämä,
miten nämä palaset yhdistetään? Ja jos edustat jotakin muuta, kuin mihin muut saman
viiteryhmän sisällä itsensä samaistavat, olet tavallaan eri leirissä?
Intian ystävilleni tämä talvinen minä on yhtä lailla jotakin
vierasta ja vaikeammin ymmärrettävää. Toisinaan minusta tuntuukin, että elän
kahden aivan eri maailman välillä. Sukkuloin maailmasta toiseen koskaan
kuitenkaan kokematta täysin kuuluvani kumpaankaan, mutta vuosi vuodelta itse
paremmin tarkkailijan roolista käsin ymmärtäen ympäröivääni. On
mielenkiintoista pohtia missä koen itse oloni omimmaksi ja tunnen olevani
vahvimmin omalla mukavuusalueellani. Monin tavoin vastaus on Intia, pystyn
siellä toteuttamaan vapaammin ja luonnollisemmin sellaisia osia itsestäni,
jotka ovat nousseet aivan tärkeimmiksi elämäni osasiksi. Se, kuinka voin jakaa
asioita ihmisten kanssa, ihmisten jotka ovat automaattisesti samalla polulla ja
ymmärtävät täten syvemmin, keskustella asioista uppoutuen tuntikausiksi
aiheiden äärelle. Kuinka tietyllä tavalla energia virtaa voimakkaammin siellä
ja luovuuteni sekä kykyni ymmärtää matkaani syvenevät. Toki osasyynä on se,
että käsitys arjesta on kohdallani siellä aina jotakin erilaista. Kun olen
siinä vapaammassa roolissa ja olemukseni tilassa, joka minut aina valtaa pian Intiaan
saavuttuani, on minun siitä käsin helpompi kerrassaan koskettaa jotakin
syvempää ja syvemmin. Ja kokea asioita, joita en ikinä ilman Intiaa olisi
kokenut. Lapissa taas introvertti minussa saa kaipaamaansa lepoa ja tasapainoa.
Ympäröivä luonto, hiljaisuus, ulkoilmaelämä. Olemme kaukana kaupungin
sanoittamattomista odotuksista ja paineista.
Vietin keväällä ennen Intiaa yli viikon Etelä-Suomessa ja voi
kuinka olenkaan vieraantunut Helsingistä ja vastaavista kaupungeista! En kokenut
lainkaan yhteenkuuluvaisuuden tunnetta paikan ja sen energian kanssa, energia
tuntui kovalta ja etäiseltä Levin oman yhteisöllisen kuplansa jälkeen. Vierailin
myös ystäväni elämässä, joka on aivan toisenlaista kuin omani. Olin kuin vierailija avaruudesta, tutkimusmatkalla
tuntemattomassa. Ulkoisesti sopeudun kyllä ja olen oma itseni, niin
savimajoissa vailla sähköä kuin rahan värittämässä maailmassakin, mutta jälkimmäisen
kohdalla herää sisälläni sellainen hämmennys ja etäinen olo, joka himmenee
vasta myöhemmin. Hipsteri -dokumenttia katsellessani
pohdin myös kaupunkikulttuuria ja kaupunkien viehätystä yleisesti ottaen. Olen
itse aivan vieraantunut kaupungeista nykyisen elämäni myötä. Joskus aiemmin
minua saattoi kiinnostaa kaupunkiloma jossakin mukavassa kaupungissa, mutta
mitä sieltä löydämme? Ihmisen luoman, jonkun näkemystä edustavan valmiin
todellisuuden, joka usein liittyy ja keskittyy kuluttamisen äärelle. Intian vanhojen
kirjoitettujen viisauksien mukaan kaupunki onkin elementtinä enemmän rajasinen
tai tamasinen (intohimon tai mielen myrkkyjen värittämä), luonnon tietenkin
edustaessa sattvista, puhtainta elementtiä. Vietettyäni monta monituista vuotta
pois kaupungeista, on kokemukseni niistä kyllä kertakaikkiaan muuttunut. Ihmisen
rakentamia keinotodellisuuksia, joissa asuessamme olemme niin vieraantuneita
ihmisen luonnollisesta elinympäristöstä, luonnosta, että olemme sairastuttaneet
itsemme monin tavoin. Ja uusin trendi onkin tuoda ihmiset takaisin
luonnolliseen ympäristöönsä, bisnestäkin aiheen ympärille rakentaen.
Kuinka olenkaan löytänyt kotini kahdesta näin erilaisesta
paikasta? Kuinka olenkaan sopeutunut nykyisenlaiseen elämääni? Kuinka olen
sopeutunut Intiaan syvemmin kuin olisin uskaltanut toivoa, oppinut kulttuurista
tavoin, joista olen ikuisesti kiitollinen?
---
Tänä vuonna vietin Intiassa aikaani hieman erilaisessa ympäristössä,
enimmäkseen Etelä-Intiassa joogaa harjoittaen. Kesän alussa vietin pari viikkoa toisessa kodissani
Biharissa, tutun järjestön parissa, mutta tiesin jo etukäteen kaipaavani
jotakin energialtaan ja ympäristöltään kevyempää ja vähemmän intensiivistä
tällä erää. Hyvästelin siis ystäväni ja kaikki tutut ja tuntemattomat ja tietyn
kaihoisan tunnelman vallassa matkustin kohti Etelää, Keralan osavaltioon. Vietin kaksi viikkoa Kovalamin turistialueella ensimmäistä kertaa aidosti lomaillen
reissaamisen, vapaaehtoistyön tai opiskelun ja harjoittamisen sijaan, ennen
yhteistä lomaamme Pepen kanssa Sri Lankassa. Kovalamilla on mennyt maineensa hippien suosimana paikkana, mutta oman kokemukseni mukaan tunnelma on nykyään kovin erilainen. En yleensä ole turistillisten
alueiden suurin ystävä ja yhdistin ensimmäistä kertaa vuosien aikana Intian ja
rantaelämän. Olen aiemmin kokenut sen ajatuksissani tietyllä tavalla vääräksi
ja kokemukseni Kovalamissa vahvisti intuitiotani asian tiimoilta. Saavuin
Kovalamiin monsuunin aikaan eli sesongin ulkopuolella. Löysin siis halvan guesthousen
itselleni kahdeksi viikoksi ja alkutunnelma tässä (länsimaalaisille
turisteille) rakennetussa rantalomakohteessa, jollaista yleensä välttelisin,
oli leppoisa ja uinuva. Olen ollut useassa paikassa Aasiassa sadekauden aikaan,
ihmiset usein turhaan välttelevät matkustusta juuri silloin. Joinain vuosina
tosi ripottelee hieman enemmän mutta usein sadekaudella satelee silloin tällöin,
ilma on toki nihkeän kuuma ja kostea mutta aurinkokin näyttäytyy ja joskus jopa
suurimman osan päivästä mutta ennenkaikkea saa nautiskella offseasonin rauhasta ja
hinnoista.
Tutustuin heti muutamaan paikalliseen yrittäjään, joiden
kanssa sainkin parin viikon aikana keskustella mieleeni nousevista huomioista
ja ilmiöistä. Kovalamissa ollessani treenasin, joogasin, lueskelin ja
oleskelin. Sekä nukuin hyvin. Ja vietin aikaa rannalla… Ymmärsin erityisen
hyvin tänä vuonna erään asian. Olen viettänyt aikaa Intiassa useamman vuoden. Ja
valtaosan tästä ajasta intialaisten ihmisten kanssa, asuen heidän kanssaan,
työskennellen heidän kanssaan ja harjoittaen ja opiskellen joogaa intialaisten
opettajien johdolla eri puolilla Intiaa. Olen myös saanut vuosien aikana matkustaa
miltei 20 osavaltiossa tavaten paikallisia kaikkialla. Nykyään parhaat ystäväni
ovat intialaisia, harjoitan elämäntapaa, jonka juuret ovat peräisin tästä
toiseksi kotimaaksenikin nousseesta maasta enkä voi muuta kuin todeta että
vuodet ovat muuttaneet minua monin tavoin. Tavatessani toisinaan muita länsimaalaisia
reissaajia olen oivaltanut syyn siihen, miksi olen päässyt sukeltamaan niin
syvälle tähän kauniiseen kulttuuriin ja oppinut ymmärtämään sitä ja sen
hienovaraisiakin vivahteita kenties enemmän kuin ulkopuolisen silmin.
Monet Intiassa aikaa viettävät länkkärit ja reissaajat
viettävät enimmäkseen aikaa muiden samanlaisten kanssa. Länsimaalaiset
joogaopiskelijat toisten länsimaalaisten joogaopiskelijoiden kanssa, reissaajat
jakavat palan matkaa toisten reissaajien kanssa, Intiassa työskentelevät
länsimaalaiset taas kansainvälisessä työyhteisössään muiden muualta tulleiden
kanssa. Tämähän on aivan ymmärrettävää ja ihminen tapaa hakeutua omanlaiseensa
ympäristöön hakien kenties tiettyä turvallisuuden tunnetta tuttuudesta ja
samankaltaisuudesta? Kokemus maasta jää kuitenkin erilaiseksi ja sitä kenties
vuosienkin jälkeen katsoo ulkopuolisen silmin.
Keskustellessani muutaman suomalaisen tuttavan kanssa,
joiden mielestä elämäni on jotenkin käsittämättömän jännittävää ja erilaista,
olen ymmärtänyt että elämästäni on tullut minulle normi. Olen sopeutunut ja
sisäistänyt tiettyjä palasia kulttuurista siten, että koen sen olevan minulle
itsestään selvää ja normaalia, omaa arkea joka ei vaadi mitään erityistä
ponnistelua tai sopeutumisprosessia. Sujahdan rooliini Intiassa miltei
samantien saavuttuani. Kaikki vuodet, joita olen saanut viettää intialaisten ystävieni
parissa, ovat ikään kuin koodanneet minua ja kulttuurista taustaani nyttemmin erilaiseksi.
Huomaan sen tarkkailija-persoonana monenlaisissa tilanteissa; kuinka intuitioni
arkisissa tilanteissa tässä toisessa kulttuurissa on kehittynyt, kuinka reagoin
ja toimin erilaisissa arjen kierteissä, kuinka kommunikoin ihmisten kanssa
ymmärtäen mentaliteettia ja intialaista mielenlaatua tavoin, jotka ovat niin
hienovaraisia että niitä on vaikea pukea sanoiksi. Kuinka ymmärrän tapoja, traditioita
ja rituaaleja sekä niiden merkitystä, kuinka olen tietoinen tabuista ja niiden
kääntöpuolena erilaisista velvollisuuksista ja vastuista, joita intialaisilla
on muuten vapautemme näkökulmasta erittäin paljon. Kuinka käyttäydyn erilaisten
ihmisten kanssa, kuinka viittaan ihmisiin ja kuinka osoitan kunnioitusta
kohdatessani ihmisiä, joilla on yhteisössä erilainen merkitys. Kuinka ymmärrän
paikallisten huumorintajua tai arkisia viittauksia sekä erilaista arvomaailmaa.
Elämästäni Intiassa on siis tietyllä tapaa tullut normi ja itsestäänselvyys
kiitos näiden vuosien ja sen tosiasian, että valtaosan ajastani olen viettänyt
paikallisten kanssa. Samalla tiedostan toki entistä vahvemmin tietyt
muuttumattomat suomalaisuuden elementit itsessäni; ennenkaikkea etuoikeutettu
asemani elää näin ja toimia tarkkailijana toisessa kulttuurissa on mahdollista
vain ja ainoastaan koska olen syntynyt naisena tällaiseen maahan Intian sijaan.
Joskus länsimaalaiset reissaajat jakavat kokemuksiaan ja
tekevät yleistyksiä intialaisista hakien minusta, toisesta länsimaalaisesta
ymmärtäjää. Tällaisissa hetkissä koen oloni vaivaantuneeksi enkä kykene
samaistumaan ja ymmärrän että suodatan nämä kokemukset erilaisen filtterin läpi
heidän puhuessaan ”minun ystävistäni ja toisesta perheestäni”. En tiedä osaanko
pukea sanoiksi sitä, miten asian koen, mutta Kovalamissa tiedostin asian
selvemmin kuin koskaan;
Länsimaalaiset ovat tuoneet mukanaan paikkaan varsinaisen kulttuurikeskuksen; biletystä, alkoholia, huumeita ja kauniisti kuvailtuna hyvin vapaamielistä seksuaalisuuden toteuttamista. Päivittäin
paikalliset nuoret miehet lähestyivät minua treffipyyntöineen. Tutustuessani taas (yllättäen) paikallisiin, keskustelin
aiheesta kanssaan; länsimaalaiset naiset saapuvat Kovalamiin, kuten moniin
muihinkin vastaaviin paikkoihin lomalle viikoksi tai pariksi, käsitteen loma
pitäessä sisällään kaikkea yllä kirjoittamaani. Paikallisilla miehillä on siis
paljonkin kokemusta siitä, että länsimaalaisilta naisilta kyllä nimittäin saa
ja usein. Kaivatessani hierontaa löysin alueelta hyvän hierojan, mutta miltei
kaikki hierojat tarjoavat täyden hoidon palvelua. Olen aiheesta maininnut
aiemminkin ja tyypillisesti Intiassa voi olla paras välttää mieshierojia,
jollei tiedä paikasta tarkemmin. Eräs paikallinen vyöhyketerapeutti kertoi
minulle kuinka paikallisten miesten silmissä kaikki hierontaa haluavat naiset
haluavat vain käytännössä seksuaalisia palveluita. Ravintoloissa oli
sisäänheittäjiä kuin missä tahansa rantalomakohteessa konsanaan ja he
huutelivat vaalean naisen nähdessään beer beer vodka vodka drinks drinks! Ja
osavaltiossa taitaa olla osittainen alkoholi-kielto kuten monessa muussakin, ilmeisesti tätä on kuitenkin lievennetty turismin takia.
Ensimmäisenä päivänä rannalle suunnatessani pidin vaatteet
päälläni. Intialaisessa kulttuurissahan paljaan kehon näyttäminen ei ole sama
asia kuin meillä esimerkiksi Suomessa ja se antaa erilaisen viestin. Missä
tahansa Intiassa paikalliset naiset kastautuvat veteen vaatteet päällä, oli
kyseessä sitten pyhä vesi Ganges tai jokin vesiputous tai vain joki
virkistäytymistä varten. Vain suuremmissa kaupungeissa ja moderneilla alueilla
saattaa löytyä city-ihmisiä, jotka lomailevat uima-asuissa länsimaalaisten
tavoin. Tästä syystä en koskaan ole kokenut houkutusta lähteä nimenomaan
Intiassa rantaelämää maistelemaan, se vain ei tunnu luontevalta. Intialaiset
miespuoliset ystäväni puhuvat näistä rantakohteista (Kovalam, Varkala, Goa jne.)
tiettyyn sävyyn ja heillä on tiettyjä lempinimiä kohteille ja siellä
vieraileville turisteille. En tokikaan jaa näitä ajatuksia ja suomalaisena
suhtautumiseni alastomuuteen on luonnollista mutta se ei kanna Intiaan. Olen
erityisen tietoinen siitä, miten epäluonnolliselta se suhteessa kontekstiin
tuntuu, etenkin kun olen viettänyt aikaa aivan toisenlaisilla alueilla ja
ymmärrän ihmisten ajatusmaailmaa aiheen tiimoilta. Ranta kuitenkin veti
puoleensa, tulinhan Kovalamiin kaivatessani tuota kaikkea vuosien jälkeen; merituulta,
vettä elementtinä sekä kepeyttä ja palmupuiden huminaa. Nähdessäni muut länsimaalaiset
bikineissään päätin seuraavana päivänä toimia samoin.
Monsuunin aikaan alueelle saapuu paljon pohjoisintialaisia
turisteja ja riisuessani vaatteeni tuntui, kun olisin näyteikkunassa. Olin yksi
harvoista nuoremmista naisihmisistä koko rannalla ja kaiken lisäksi aivan yksin.
Tilannehan olisi varmasti sesongilla erilainen, satojen ihmisten täyttäessä rannan.
Olen kuullut lukemattomia tarinoita aiheesta, mutta kun joku henkilökohtaisesti
tulee valokuvaamaan telemark-harrastuksesi lopputuotosta kielloistasi huolimatta
niin eihän se nyt maailman paras tunne ole. Eräs mies lähestyi minua liiankin
intensiivisesti useaan otteeseen halutessaan selfien kanssani ilman vaatteita,
kosketellen kehoani ja antaen katseensa vaeltaa niin nälkäisenä, etten ole moista
kokenut. Lyhyestä virsi kaunis, mutta voin vain todeta ettei minua saa
Kovalamiin rantalomalle uudestaan. Syyt, joiden vuoksi olen Intiassa ovat niin
paljon syvemmällä, voin mennä tuulettamaan vähäpukeista tai alastonta kehoani
muualle ilman sellaista kulttuurista stigmaa, josta olen aivan liian tietoinen
Intiassa. Ehkäpä monet länsimaalaiset eivät ymmärrä tai ennenkaikkea eivät
välitä eivätkä ole kiinnostuneita kunnioittamaan paikallisia tapoja. Jos puhun
aivan suoraan, olemme tuoneet kaiken tämän heidän kulttuurinsa keskelle ja
oletamme heidän vain sopeutuvan ja palvelevan meitä, hyväksyen kaiken sen, joka
on niin kaukana heidän arvoistaan ja perinteistään. En näe yleisesti ottaenkaan
tällaista turismia mitenkään eettisenä tai oikeana mutta tulipahan kokeiltua ja
oltua itsekin yhtälailla osallisena tässä kuviossa. Mutta sain taas tavata
mahtavia paikallisia, jotka kertoivat minulle mietteitään avoimesti kaikesta. Opin
paljon uutta ja olen kiitollinen siitä.
Seuraavan kuukauden vietimmekin Sri Lankassa nauttien
tyhjistä rannoista ja uskomattomasta luonnosta, silmänkantamattomiin tyhjää
paratiisi-rantaa, jolla riisuutuessani en ainakaan loukannut ketään. Aikansa ja
paikkansa siis kaikelle.
---
En millään muotoa sano, että voisin koskaan ymmärtää
intialaista kulttuuria kuten intialaiset. Tulen aina jäämään monin tavoin
ulkopuoliseksi koska en ole kasvanut kulttuurissaan. Olen saanut lahjana kasvatuksen
modernissa, vapaassa maassa, jonka ansiosta minusta on tullut Heidi Sokka, sellainen
kuin olen. Elämäni on täynnä mahdollisuuksia ja sisälläni asuva vapaa sielu ei
koskaan voi täysin sopeutua siihen odotusten määrään, joka Intiassa vallitsee,
etenkin naisia kohtaan. Huomaan kuitenkin muuttuneeni monin tavoin ja eläväni
tietyllä tavalla kahden kulttuurin välissä. Intialaiset ystäväni ja tuttavani
suhtautuvat minuun joskus intialaisin tavoin, hämmentäen itseäänkin. Minulla on
myös kokemuksia siitä, kuinka esimerkiksi uusi opettaja edellyttää minulta
tietynlaista intialaista käytöskoodia tai soveltaa minuun tapoja, jotka ovat
tuttuja intialaisesta koulumaailmasta mutta joilta länsimaalaiset yleensä
välttyvät tarkemmin asiaan paneutumatta. 😃 Eräs uusi ystäväni kysyi minulta, että
koenko muuttuneeni hieman intialaiseksi vuosien saatossa? Hän saa kuulemma
minusta intialaisia viboja, olemuksestani sekä tavastani olla vuorovaikutuksessa.
Totesin hänelle etten usko, tiettyä samankaltaisuutta voi tulla siitä, että
ymmärrän intialaisia ja mukautan kameleonttina toimintaani tilanteen mukaan,
mutta sisälläni virtaa hieman villimpi ja vapaa suomalainen veri. Opettajani ja
uusi ystäväni Sukesh totesikin ettei hän koe minua intialaisena, mutta
erilaisena koska ymmärrän kulttuuria ja sen pieniä vivahteita. Ja olen
kiinnostunut niitä kunnioittamaan.
Sosiaalisessa mediassa minulla on laaja joukko ystäviä ja
kontakteja erilaisista lähtökohdista. Mukaan mahtuu ihmisiä ympäri maailmaa, ihmisiä
joita olen tavannut vaikka missä; Intiassa ja reissatessa muualla tai joogan
tai hiihtokoulutyön kautta, laskuihmisiä, joihin olemme laskureissuilla
verkostoituneet. Joukon kruunaavat tietenkin suomalaiset toverini, joita onkin
kaikista elämäni eri vaiheista mukaan matkaan tarttunut. Voisin siis tiivistää
että se joukkio, jolle elämääni jaan jakamisen ilosta (melko usein 😃),
on hyvin laaja. Savimajoissa elävistä kastittomista ihmisistä kirjaimellisesti miljonääreihin,
ura-ihmisiä, akateemikkoja, temppeli-elämää viettäviä munkkeja ja swameja, jopa
temppeli-presidenttejä eli temppelin johtajia, joogaopettajia, joogeja ja
länsimaalaisia joogan harjoittajia, seikkailijoita, julkimoita, laitonta
toimintaakin suosivia eläinoikeusaktivisteja ja lakimiehiä, naisia jotka eivät
saa poistua kotoaan ilman miehen lupaa ja naisia, jotka elättävät itsensä
paljaalla kehollaan. Hiihtoihmisiä ja yhteiskunnallisista aiheista
kiinnostuneita ihmisiä, entistä kumppaneista, työkavereista ja esimiehistä
nykyisiin. Huh huh kiitos. Kiitos että pidätte perspektiivini niin uskomattoman
monipuolisena!
Kun valitsen mitä jaan elämästäni, teen sen tietoisesti.
Valtaosa ihmisistä somessani on Intiasta, ja jo pelkästään tästä syystä ja
kulttuurinsa vuoksi, en jakaisi tietynlaisia kuvia itsestäni koskaan
julkisesti. Jo kesällä Sri Lankassa kuvassa tietoisesti paljastamani olkapäät
olivat turhan suuri houkutus toisille. Joskus kun postaan hauskan kuvan tai vitsin,
saan soimaavia viestejä intialaisilta. Tiedostan myös joukossa olevan ihmisiä,
jotka elävät temppelissä ja paljon korkeampien henkisten periaatteiden
mukaisesti ja kunnioitan ja arvostan sitä suuresti. Mutta loppuviimein en itse
elä temppelissä ja jaan omaa elämääni, joka on sekoitus maallista ja henkistä
polkuani. Jos ”vaginan muotoiset lasten kynttilä-piirrokset -meemi” naurattaa
minua ja jaan sen, en ole turmeltunut vaikka toiset niin kokevat kulttuurinsa ja
perimänsä vuoksi. Jos kuitenkin loukkaan tällä ihmisiä, joiden ymmärrys on aiheesta
toinen, saa se tietenkin minut miettimään haluanko tehdä niin toiste. Minulle
on kuitenkin päivän päätteeksi tärkeää kunnioittaa toisten näkemyksiä eikä
aiheuttaa turhaa eripuraa, tukahduttamatta samalla itseäni. Nämä teemat ovat
kuitenkin olleet viikoittaisia, seilatessani sen tosiasian välillä, että olen
suomalainen vapaa nainen, mutta toiset näkevät minusta Intiassa sen yhden
puolen ja odottavat minulta käytöstä sen mukaisesti. Mielenkiintoista
oppimatkaa kerrassaan, en voi olla kuin kiitollinen vaikka toisinaan epämukavia
tilanteita kohtaankin. Joskus sohaisen hieman tarkoituksella ampiaispesää hyvin
hienovaraisin tavoin ja seuraan popkornikulhon kera tilanteen eskaloitumista. Se
on se pieni punkkari yhä sisälläni, joka kiltin hymyn takaa myhäilee. 😃
Kulttuurien kiemuroissa.
Älä kirjoita itseäsi
maailmojen väliin,
nouse merkitysten
moninaisuutta vastaan,
luota kyynelten
jälkeen
ja opi elämään.
Paul Celan: Niin
kuin kivelle puhutaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti