Minua väsytti kesällä. Pysähdyin pohtimaan asiaa vasta erään
uuden tuttavan kysyessä minulta miten ehdin tehdä kaiken mitä teen;
päivittäiset joogaharjoitukset, meditaatiot, fyysiset harjoittelut, itseni
hoitamisen reikillä, terveellisen kokkaamisen, töissä käymisen (otin kesällä 8h
päivätyöni ohella pitkästä aikaa myös muutamia pt-asiakkaita). Milloin
hyvinvointi kääntyy itseään vastaan suorittamiseksi ja milloin kyse on vain
vahvasta sisäisestä palosta ja halusta tehdä asioita joista on unelmoinut kauan
ja toivonut osaksi elämäänsä?
”Kun toimii sydämestä ja sisäisestä palosta käsin, mikään ei
tunnu velvollisuudelta eikä väsytä ja ihminen jaksaa ja jaksaa.” Kuinka paljon
olenkaan kuullut tällaista viime vuosina. Tasapainon löytäminen on ollut
erittäin suuren työn alla, etenkin viime vuoden Intian reissun jäljiltä.
Ayurvedan mukaista doshaani, Pittaa, jonka elementti on tuli, tasapainottamaan
tarvittaisiin riittävästi pehmeitä elementtejä. Talvi hujahti turhankin
aktiivisesti ja ajattelin kesällä pysähtyväni hetkeksi hengähtämään. Kesä kuitenkin kului ja päivät täyttyivät.
Mielekkäästä tekemisestä, joka myös lisäsi hyvinvointiani varsin merkittävästi.
Mutta liika on kai liikaa?
Osaan kuunnella kehoani paljon paremmin kuin ennen; jos
väsyttää oikein kovasti lähden metsään kävelylle koiran kanssa juoksemisen
sijaan. Aamulla teen vain aurinkotervehdykset puolentoista tunnin asanaharjoituksen
sijaan. Lepään kokonaisen lauantain ”velvollisuuksien” sijaan ja syön pitsaa. Siirrän
kuitenkin todellista henkistä ja fyysistä lepoa eteenpäin samalla otteen tässä
hetkessä elämisestä lipsuessa vaivihkaa. ”Kyllä reissussa sitten arjen rutiinit
poistuvat joten tilanne muuttuu”. No eihän se muutu, koska Pittalle tärkeä
säännöllisyys kärsii muutenkin siirtyessä paikasta toiseen uusissa ja
vaihtuvissa olosuhteissa. Reissun lähestyessä olin hieman ylirasittunut, doshani
selvästi epätasapainossa, ja onnekseni minua viisaampi rakas fyysinen kehoni
minua muistuttikin flunssan muodossa.
Lähdimme siis reissuun minun yhä ollessa kipeä, 40 tuntia
matkustamista ei ollut kepein homma eikä oloni ollut yhtä maailmaa syleilevä ja
onnellinen kuin yleensä. Se on tietenkin ok, elämä vie joskus myös alamäkeen
ennen käännöstä jyrkkään nousuun. Jos jotakin olen oppinut kokemusteni kautta,
niin sen ettei mikään kestä ikuisesti, ei myöskään kökkö olo, väliaikaisiin
tuntemuksiin ei kannata kiinnittyä sen enempää. Antaa vain kaiken tulla. Olla.
Ja mennä. Koko olemisen olennaisin
oivallus, joka oikeastaan pitää sisällään kaiken. J Annoin siis itselleni luvan
ottaa mahdollisimman rennosti koko reissun alun ja olo lähtikin kääntymään
nousuun. Päästessäni suksille ja liikuttamaan tätä fyysistä olomuotoani aloin
taas vihdoin kokea normaalia nautintoa olemassaolostani.
Matka alkaa vasta kun
uskallamme antaa kaiken olla kuten se on. Väsymyksen myötä pysähdyin
pohtimaan terveen säännöllisyyden ja kurinalaisuuden sekä liian yrittämisen
välistä häilyvää rajaa. Uskon että kehittyäkseen ja edetäkseen henkisellä polulla
ja fyysiselläkin, tarvitaan myös elementtien kuten kurinalaisuuden kehittämistä
ja vahvistamista. Ja sitoutumista harjoittamiseen olosuhteista huolimatta.
Mikäli annamme pienten tuulien keinuttaa venettämme ja päästämme irti airoista,
miten löydämme perille? Meidän tulee olla sinnikkäitä ja päästä yli pienten
vastoinkäymisten. Ja jatkaa soutamista aallokosta huolimatta. Näiden
ominaisuuksien avulla olen varmasti noussut elämässäni taannoin synkästä
masennuksen suostakin, mutta kaltaiselleni suorittajalle tämä voi kääntyä
itseään vastaan.
Liian suorittamisen taustalla voi usein olla riittämättömyyden
tunnetta. Riittämättömyys on teema jota olen elämässäni käsitellyt monessakin
vaiheessa. Kuin tilauksesta silmiini nousi Intuitiivisen kirjoittamisen
nettikurssi, jossa kirjoittamisen keinoin vahvistetaan itsestä kaunista ja
rakastavaa käsitystä. Olen aiemminkin käyttänyt, ja käytän yhä, kirjoittamista
keinona ja väylänä purkaa ja hahmottaa asioita, joten sydämeni ohjasi minua
osallistumaan nettikurssille ja vahvistamaan taas valoa sisälläni. Onneksi
nettikursseille voi osallistua mistäpäin maailmaa tahansa, joten tällä kertaa
alan työstämään kirjoitusharjoituksia täältä Etelä-Amerikasta käsin. J
Kuinka olla riittävä itselleen? Koen sydämeni valon
vahvistuneen uskomattoman paljon harjoittamisen (ja ihanan rakkaan henkisen
kotini Intian) ansiosta. Olen herkistynyt ja auennut, palannut aidoksi itsekseni, kuitenkin pohjalla kolkuttelee kenties
ajatus että olen riittävä vain silloin, kun säteilen ympärilleni sitä parasta
itsestäni. Tämä voi saada yrittämään liikaa, takertumaan siihen mikä oikeastaan
on vain takertumisen vastakohtaa: mahdollisimman rennon ja vailla yritystä
olevan lopputulosta. Avointa ja aitoa.
Kesällä kohtasin taas tilanteen, jossa päivänä jona minua
väsytti, sain useita kommentteja siitä etten ole oma itseni. ”Koita nyt
piristyä ja olla se nauravainen itsesi!”. Enkö olekaan oma itseni jos en ihan joka
ikisenä päivänä vuodesta jaksa jakaa niin paljoa energiaa ympärilleni, jos omat
varastoni ovat hetkellisesti ehtyneet? Enkö siis riitäkään tällaisena?
Yllättäen koin kuitenkin kesällä paljon aitoja kohtaamisia, uskalsin myös tämän
kommentin myötä näyttää haavoittuvaisuuteni ja kertoa että väsyttää. Ja sain takaisin
ymmärrystä ja vuorovaikutusta. Näin kuitenkin kokemus kääntyi vahvistamaan
aitoa olemustani, uskaltaessani näyttää myös heikomman puoleni.
Mielenkiintoisinta elämässä on mielestäni se, että matka
jatkuu ja mistään ei tule valmista kerralla. Tunnemme, koemme, ajattelemme, teemme,
kokeilemme; joskus tulee huteja ja joskus osumia. Parhaassa tapauksessa opimme
näistä ja jatkamme sydän viisaampana eteenpäin. Rohkeinta on olla rehellinen
kaikessa haavoittuvuudessaan, vain siten voimme kohdata muita aidosti ja
myötätunnolla.
”Lord, make me an instrument of Thy peace;
where there is hatred, let me sow love;
where there is injury, pardon;
where there is doubt, faith;
where there is despair, hope;
where there is darkness, light;
and where there is sadness, joy.”
<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti