Kaaos ympärilläni jatkaa kaunista kulkuaan ja annan sen
olla, tapahtua omaan tahtiinsa. Hengitän ja tarkkailen ympäristöäni; nuori mies
huivi päässään, estämässä hikeä valumasta silmiin, työntää polkupyöräriksaansa
töyssyisen tien yli; toisella puolen tietä vanha mies istahtaa ilmastoituun
autoonsa komentaen kuljettajaansa liikkeelle. Nainen pesee likaisessa joen
uomassa pyykkejään pyyhkien hikeä elämän kuluttamilta kasvoiltaan, levittäen
värikkäitä sarejaan aurinkoon kuivamaan. Teinipojat kulkevat nauraen koulupuvuissaan
kohti oppilaitostaan valmiina päivän koitoksiin, toiveikkaina tulevaisuuden
mahdollisuuksista. Koditon mies nukkuu ruokakojujen takana, nälän kuihduttama
kehonsa tulehduksen peittämänä. Mies vailla jalkoja raahaa kehoaan käsillään sateen
jäljiltä liejuisella kujalla, pyytäen kolikoita kanssaihmisiltä. Nuori nainen
moderneine vaatteineen heittää muutaman rupian miehelle, selatessaan uusinta
älypuhelintaan matkallaan töihin toimistoonsa.
Nälkäinen lehmä etsii vierelläni ruokaa roskaläjästä ja
kaivan laukustani paketillisen keksejä, kutsun lehmää luokseni ja nautin
katsellessani sen syövän. Rapsutan ja hellin lehmää, likaista ja ötököiden
peittämää. Lehmä tulee lähemmäs ja hamuaa kättäni, keksien loputtua nuolaisee naamaani
karhealla kielellään. Katselemme toisiamme hetken, silmänsä lempeinä ja
myötätuntoisina jättävät jäljen kohtaamisestamme ja yhteisymmärryksessä
päätämme hetken ystäväni jatkaessa matkaansa.
Istun kadun reunalla ja hukun ajatuksiini, kuten tapanani
on. Niin rikasta kuin elämä ympärilläni onkin, rakastan sukeltaa syvälle omaan
sisäiseen maailmaani jossa voisin viipyä päiväkausia kaipaamatta ympärilleni
mitään. Introvertin kupla, sanoi joku. Kenties, totean mielessäni ja maistelen
juuri sisään imemääni. Ihmiset ympärilläni jatkavat arkista henkiinjäämistaisteluaan,
osa parempiosaisina yhteiskunnan palasina toteuttamassa perheensä tai
vanhempiensa toiveita ja odotuksia, harva jos kukaan kuitenkaan yhtä
etuoikeutettuna kuin minä.
Satuin syntymään Suomeen vailla omaa osaa tai arpaa tähän
maailmankaikkeuden päätökseen. Sain syntymälahjakseni elämän arpapelissä kovemmat
panokset kuin valtaosa ihmisistä tällä planeetalla. Naisena ei olisi montaa
maata maailmassa, jossa mahdollisuuteni olisivat paremmat kuin Suomessa. Millä
minä voisin perustella tämän oikeutetuksi tuolle riksakuskille, joka
paahtavassa helteessä polkee henkensä pitimiksi yrittäen pitää huolta sairaasta
äidistään ja ruokkia nälkäiset lapsensa? Entä tuo nainen pyykkejä pesemässä,
elämänsä täynnä kovaa työtä ja huolta huomisesta - ei, hän ei päässyt kouluun,
hän ei tehnyt elämäänsä koskevia päätöksiään itse. Hän ei edes omistanut omaa
kehoaan koskaan itse, jouduttuaan väkivaltaiseen, järjestettyyn avioliittoon teini-ikäisenä.
Ja minä tulen maasta jossa niin moni ottaa tämän kultareunoin koristellulla
lautasella tarjotun lahjan, länsimaisen vapauden, itsestäänselvyytenä.
Kyllä, olen nähnyt kolikon kääntöpuolen tarpeeksi läheltä
kotimaassanikin. Matkani tähän saakka on ollut rikkonainen ja olen kokenut
kaikenlaista. Kipeistä kokemuksista ja traumoista, jotka johdattivat minut
masennuksen syvään suohon vuosiksi, olen tänä päivänä kiitollisempi kuin
yhdestäkään helposta päivästä polkuni varrella. Syvyys antaa aina
perspektiiviä, suru pehmentää ja kipu tekee nöyräksi, sanotaan. Kuinka sateen
jälkeen ensimmäiset auringonsäteet tuntuvatkaan hyvältä, miten niitä osaisi
arvostaa ilman edeltävää sadetta ja pimeyttä? Toki ympärilläni on ollut paljon pahoinvointia
Suomessakin; olen saanut nähdä hyvin läheltä kuinka mahdollisuudet ovat
toisille rajatummat kuin toisille, lisäten eriarvoisuutta. Sukupolvelta
toiselle periytyvät sosiaaliset ongelmat, päihteet, yksinäisyys,
syrjäytyneisyys – onneksi nuo positiivisuuden harhassa elävät aina-reippaat
tsempparit rientävät kuitenkin heti apuun. Jonon kärjessä he ovat kertomassa
muille kuinka Suomessa jokaisella on samat mahdollisuudet tavoitella
omanlaistaan elämää ja kuinka kaikki on omista valinnoista kiinni. Keskustelu
jää kuitenkin kummallisen vajaaksi, miettii tsemppari illastaessaan Helsingin
trendiravintolassa laajan ystäväpiirin ja perheensä kanssa, kummastellen
laiskoja kanssakansalaisiaan. Samaan aikaan kanssakansalainen jonottaa Hurstin leipäjonossa
elämän kolhittua tavoilla, joista kuuleminen luultavasti saisi pienen raon tsempparin
positiivisuuden harhaan. Tsempparin kilistellessä muiden kaltaistensa kanssa
raahaa kanssakansalainen leipäkassejaan kotiin, jossa ei ole siivottu
kuukausiin. Hänellä kuitenkin on koti, toisin kuin monella kaltaisellaan;
pahoin alkoholisoituneella, mielenterveysongelmaisella pitkäaikaistyöttömällä.
Matkallaan kanssakansalaisen kassi hajoaa ja ruoat leviävät maahan, ohikulkevat
ihmiset katsovat kanssakansalaista halveksuen tai välinpitämättömästi. Kukaan
ei pysähdy auttamaan. Tsemppari seurueineen on matkalla kotiin ravintolasta ja
hetken verran tsempparin ja kanssakansalaisen katseet kohtaavat Mersun lipuessa
ohi, nopeasti tsemppari kuitenkin kääntää katseensa pois työntäen syrjään sen
mikä ei häntä kosketa.
---
Kuinka usein omassa elämässä kohtaammekaan vain sen mihin
olemme valmiita, mikä on helppoa ja miellyttävää? Sivuutamme ikävät asiat
kuvitellen että siinä olisi jotakin negatiivista, kuvitellen niiden ehkä olevan
kuin tarttuvien tautien, parempi välttää. Mutta miten suuri harhakuvitelma tämä
onkaan. Kuinka positiivisuudesta on tullut niin suuri trendi, että alamme
tukahduttaa ja muokata todellisuutta, yrittäen entistä enemmän välttää ikäviksi
miellettyjä asioita päätyen harhaan. Mutta miksi?
Oikea elämä ei ole vain ruusuilla tanssimista, se on kaikkea
muuta. Se on välillä kipeää, surullista, inhottavaa, epäoikeudenmukaista.
Joskus se saa suuttumaan, joskus se saa itkemään. Se pitää sisällään myös menetyksiä,
asioita jotka saavat toisinaan elämän suistumaan raiteiltaan, asioita jotka
saavat toisinaan kyseenalaistamaan elämän itsensä merkitystä. Ja tiedättekö
mitä? Kaikki se kuuluu asiaan. Kaikki se on osa matkaa. Mitä enemmän henkisellä
polullamme tukahdutamme ikäviä asioita, tietoisesti tai tiedostamatta, jää
kaikki kytemään sisällemme aiheuttaen tukoksia ja ennemmin tai myöhemmin
ongelmia, muodossa tai toisessa. Jos emme kohtaa todellisuutta silmästä
silmään, jos emme ole rehellisiä istuttaessamme siemeniä, kuinka voisimme sadon
tullen odottaa rehellistä lopputulosta? Positiivisuuskin on tällöin vain
pelkkää harhaa.
Olen saanut elää tätä elämää jo miltei 35 vuotta. Onko tuo
sitten paljon vai vähän, se riippunee täysin näkökulmasta. Asiat elämässä ovat
siitä mielenkiintoisia, että katsoessa niitä eri kulmista ne muuttavat
merkitystään. Hieman kuten plektra; asuttuani miltei kahdeksan vuotta
kitaristin kanssa löysin plektroja mielenkiintoisista paikoista tavaroideni
joukosta vielä yli vuoden kuluttuakin. Vuosi oli kulunut tuosta hetkestä,
jolloin olimme riittävän rohkeita toivoaksemme toisillemme parasta mahdollista
tulevaisuutta omilla poluillamme, ja tuo pieni muovinen esine näytti kovin
erilaiselta kuin aiemmin. Yhtäkkiä oivalsin monta asiaa erilailla kuin
kertaakaan aiemmin, itse plektrasta kuin myös asioista joita se oli noussut
hämmentävällä tavalla edustamaan. Itse esine oli fyysisesti sama kuin aina
ennenkin, pieni muovin kappale, mutta yhtäkkiä tapani katsoa sitä ja sen
kertoma tarina oli muuttunut täysin. Kuinka voisin oikeastaan määritellä
elämänpolkuanikaan sen kummemmin pitkäksi tai lyhyeksi, mutta siitä huolimatta
se on ehtinyt opettaa minulle kaikenlaista. Eniten ehkä sen, kuinka paljon
minulla onkaan edessäni opittavaa, eikä se liity fyysisiin vuosiin. Aika
menettää merkitystään mitä syvemmälle sukeltaa, aika on ja kelluu pinnalla, mutta
kaikki oleellinen löytyy sen alta. Ilman kärsivällisyyttä ja rohkeutta ei pinnan
alle pääse. On annettava tilaa, annettava myrskyjen myrskytä, opeteltava
hyväksyntää, elää elämää ja antaa elämän kantaa. On opittava luopumaan,
odotuksista ja uskomuksista, annettava myrskyjen tyyntyä omalla ajallaan. Ja
lopulta, jos hetki on oikea, jos pinta on tyyni ja rauhallinen ja jos sydän on
riittävän rohkea - voi sukeltaa ja
aloittaa matkan jolla ei ole loppua.
Sairastuin yli kymmenen vuotta sitten vaikea-asteiseen
masennukseen siihen astisen elämäni summana. Sairastin useamman vuoden, joista
kokonaisen vuoden olin sairaslomalla, poissa elämästä joka muilla tuntui
jatkuvan kuten aina ennenkin. Elämäpiirini supistui hyvin pieneksi ja elämä
sisältöineen muuttui täysin. En kyennyt elämään normaalia arkista elämääni laisinkaan,
en kohtaamaan ihmisiä edes kaupan kassalla. En jaksanut poistua kotoa, saati
nousta sängystä tai peseytyä. Ilo ja positiivisuus olivat kauan sitten
kadonneet elämästäni, tunsin olemassaolostani häpeää ja ahdistuin arkisista
asioista niin paljon, että kykenin poistumaan kotoa vain yöllisille kävelyille.
Kaikkialla oli hiljaista ja tyhjää ja se helpotti oloani kummallisella tavalla.
Koko entinen aktiivinen, iloinen ja urheilullinen minä oli kadonnut jonnekin.
Tilalla oli tyhjä, hämmentynyt, pohjattoman onneton etsijä. Etsijä, joka sai
lohtua pimeydestä, tunsi pystyvänsä hengittää kun muut ympärillä nukkuivat.
Noista vuosista alkoi pitkä, yli kymmenen vuoden prosessi,
joka on johtanut uskomattomampiin oivalluksiin kuin olisin voinut ikinä
kuvitellakaan. En halunnut aloittaa lääkitystä, jota hoitohenkilökunta piti
välttämättömänä parantumiselleni, joten hoitosuhteemme perustui valheelle.
Sisälläni alkoi kuitenkin kyteä jotakin, ja vähitellen sain voimaani hieman
kerrallaan takaisin. En ollut vuosiin kyennyt lukemaan, kaikki kirjoista saamani
mielihyvä oli kadonnut jonnekin keskittymiskykyni kanssa. Oltuani aina
varsinainen lukutoukka, teki tuo minut hyvin surulliseksi. Voimaannuttuani
hieman sain luettua ensimmäisen kirjani pitkään aikaan ja mille matkalle tuo
minut ohjasikaan. Palasin kirjojen pariin ja ahmin henkisyyteen,
buddhalaisuuteen, meditaatioon, joogaan, ravitsemukseen ja energioihin
liittyviä kirjoja. Sain myös tuossa elämänvaiheessa voimaa Tony Robbinsmaisista,
amerikkalaishurmos-henkisistä opuksista joiden eteenpäinvievän voiman ja
Rajaksisen energian ymmärrän tulleen oikeassa vaiheessa tarpeeseen. Ostin
blenderin ja aloin tehdä viherpirtelöitä, kaivoin elävän ravinnon reseptejä
netistä koska raakaruoka-trendi oli kaukana tulevaisuudessa silloin Suomessa.
Ostin vitamiineja ja lisäravinteita ja päästyäni muutoksen makuun uskalsin jo
poistua kotoa päiväsaikaankin. Lenkkeilin metsässä joka ikinen päivä (myös
paljasjaloin), hain lähteestä vettä ja aloitin meditaation. Inspiroituneena
luin päivittäin netissä kertomuksia ihmisistä, jotka olivat parantuneet
masennuksesta erilaisin luonnonmukaisin keinoin elämään elämää, joka tilastojen
mukaan ei ole todennäköistä vaikeaa, pitkä-aikaista masennusta sairastaville.
Heille, joille tilastot ennustavat suurin prosentein itsemurhaa tai
vähintäänkin loppuelämän työkyvyttömyyttä.
Vuosia kului, aloin tehdä muutoksia jokaisella elämän
osa-alueellani. Mietin monesti jälkikäteen miten pystyin masentuneena sitoutumaan
meditaatio-harjoitukseen, mutta suuri osa eteenpäin ajavasta voimasta tuli
opituista toimintamalleista vielä tuossa elämänvaiheessani ja urheilija-aikani
olivat opettaneet minulle pitkäjänteisyyttä, sitoutumista ja kovaa työtä
tulosten palkitessa vasta myöhemmin. Ilman näitä ominaisuuksia olisin
luultavasti lopettanut meditaation alkutekijöissään, kuka tietää.
Siirryin elämänvaiheeseen, jossa oli todella paljon
muutoksia ja eteenpäinvievää voimaa, yhtäkkiä aloin toteuttaa unelmiani sekä opiskella
asioita joita olin halunnut aiempien opintojen ja suunnitelmien tyssätessä
masennuksen alle. Elämässäni oli tulta ja voimaa, koin asioita ja tunteita jotka
olivat vuosiksi hautautuneet piiloon. Vähän kerrassaan rohkeuteni kasvoi,
uskalsin kuunnella sisäistä ääntäni yhä enemmän ja tehdä päätöksiä sen
pohjalta. Seurasi paljon hyvää mutta harjoittaessani pidemmälle ja ymmärrykseni
avartuessani oivalsin että olen mennyt osittain metsään.
Tuo vaihe oli täysin tarpeellinen muutoksen tapahtumiselle,
aloittaakseni kokonaan uuden luvun elämässäni. Mutta riisuessani kerroksia
henkisen harjoitukseni myötä, koin uudenlaista merkityksettömyyttä. Tapahtui
paljon, sukelsin syvemmälle ja oivalsin että silloisella ymmärrykselläni olin
luullut asioiden vaativat paljon ponnistelua. Olin uskonut siihen, että asiat
tehdään tapahtuvaksi ja on heikkoa vain antaa niiden tapahtua, omaan tahtiinsa.
Voi miten väärässä olinkaan. En ymmärtänyt kuin pienen siivun siitä elämän
kauniista kokonaiskuvasta, josta saamme päivittäin nauttia.
Vuodet kuluivat, elämäni ja harjoitukseni kehittyivät omaan
tahtiinsa ja viime vuonna sukelsin syvemmälle kuin koskaan aiemmin. Kolme
kuukautta sain keskittyä henkiseen harjoitukseeni ja prosessiini opiskeltuani
joogaa intensiivisessä 500tunnin opettajakoulutuksessa täällä Intiassa. Olen
uinut koko elämäni syvissä vesissä, kokien kaiken hyvin vahvasti, harjoittanut
henkisellä polullani jo pitkän aikaa; oppien hitaasti arvostamaan omaa
herkkyyttäni lahjana. Olin siis valmistautunut prosessiin, mutta sen
intensiivisyys yllätti minut silti. En ole eläessäni kokenut mitään yhtä
järisyttävää. Koin suurempaa tuskaa ja kipua kuin vuosiin, vanhoja tukoksia
aukesi, tunsin oloni tyhjäksi, rakkaudettomaksi, täysin turraksi. Itkin pohjattoman
paljon ja opettajani kanssa kävin läpi jotain, jonka olin luullut käsitelleeni
jo monta kertaa ymmärtääkseni kuinka pinnallisella tasolla sen olinkaan
käsitellyt. Kehooni sattui, mieleni oli turta ja sydäntäni kivisti; mietin
olenko elänyt harhassa kaikki nämä vuodet?
Huuhtelin päivittäin vanhoja rippeitäni Pyhään Veteen ja
kaikesta huolimatta nautin prosessista. Ymmärsin että olen tullut tänne antaakseni
tämän tapahtua. Opin antautumaan, ensimmäistä kertaa elämässäni rehellisesti ja
täydellisesti. Elämälle, opettajalleni, Jumalalle. Tyhjyys jatkui mutta oloni
keveni. Päästin irti taakoista, joista luulin luopuneeni jo pitkän aikaa
sitten, ymmärtääkseni vahvemmin kuinka murto-osaa todellisuudesta nykyinen
ymmärryksemme heijastaakaan. Nauroin; miten voisinkaan tietää mitä vielä
tapahtuu, mikään ei ole hallinnassamme ja miten uskomattoman hyvältä tuntuu
antaa kaiken silti tapahtua. Oivalsin etteivät kuluneet vuodet olleet olleet
harhaa, olin vain elänyt sitä parhaan silloisen ymmärrykseni mukaan. Tunsin kuplivaa
iloa siitä, että pystyin lempeästi kiittämään itseäni kaikista valinnoistani,
sillä joka ikinen mutka matkallani tekee taatusti jatkossakin etenemisestä
mielenkiintoisempaa.
Jo ollessani syvimmän masennuksen suossa, tiedostamattani
kaipasin lisää tilaa. Hain sitä ulkoisesti, samoillessani tyhjillä kaduilla
keskellä yötä, mutta vuosien varrella olen oppinut ymmärtämään prosessia
syvemmin. Meditaatio, jooga, henkinen harjoittaminen luovat lisää tilaa. Vain
tyhjässä tilassa voi syntyä jotakin uutta ja feminiininen, luova energia pääsee
virtaamaan vapaasti. Viimeisen vuoden aikana palaset ovat taas kerran
loksahdelleet paikalleen ja tuntuu enemmän kuin oikealta päästä ammentamaan
omista kokemuksista, omasta harjoituksesta ja kaikesta opitusta ja kanavoida se
eteenpäin. Koska siitä loppujen lopuksi on harjoittamisen syvennyttyä kyse;
siirtymisestä omasta mielihyvän ja elämysten täyteisestä elämästä osaksi
suurempaa kokonaisuutta. Palvella, olla hyödyksi, jakaa ja antaa. Kuinka vähän
on merkitystä sillä, millaisiin asanoihin keho taipuu, jos mieli on jäykkä,
sydän egon kovettama ja silmät suljetut?
Suurimpana siunauksena omassa kokemuksessani pidän sitä,
kuinka paljon se on avannut minua ymmärtämään elämää. Elämä on päättänyt
ravistella toisia meistä kovemmin, pehmentääkseen meitä, auttaakseen meitä
valjastamaan herkkyytemme hyödyksi. Minä jostain syystä paranin masennuksesta
elämään tietoisempaa ja onnellisempaa elämää kuin olisin voinut kuvitellakaan,
joku toinen on sairaseläkkeellä, kolmas tappanut itsensä. Joku toinen tarvitsee
lääkitystä, minä selvisin ilman. Joku toinen haluaa yhtä paljon parantua, mutta
ehkei aika ole oikea. Kai kaikella on tarkoituksensa? Käytyään itse pohjalla on
helpompi samaistua ihmisiin, tutkailtuaan elämää joka kulmasta ymmärtää
paremmin että eri vinkkelistä se näyttääkin kovin erilaiselta. Ja antaessa ajan
kulua, sen sisältämä viestikin muuttuu. Tämän ymmärryksen myötä fokuskin
elämässä muuttuu, saajasta ja vastaanottajasta antajan rooliin.
---
Istuessani kadun reunalla havahdun miehen koputettua minua
olalle. Nostan katseeni ja vieressäni istuu tuo samainen mies, joka vailla
jalkoja on raahannut itseään ympäri katuja, kerjäten kolikoita joilla ostaa
ruokaa. Hymyilen miehelle ja sydämeeni sattuu, kuinka kohtuuttoman epäreilua
elämä voikaan olla. ”Aap kaise hai?” kysyn mieheltä ja tämän kasvot
valaistuvat; ”Mam, you speak Hindi!”. Mies jää viereeni istumaan ja jaamme
hetken jos toisenkin. Tarjoan miehelle kupin chaita ja toivon että voisin tehdä
enemmän. Mutta minulla ei ole kiire minnekään, tämä hetki tässä on tärkeämpää
juuri nyt. Mies kertoo tarinansa, ylpeänä sen surullisesta sisällöstä
huolimatta. Hän ei ole koskaan päässyt kertomaan tarinaansa koska kenelläkään
ei ole ollut aikaa kuunnella. Miehen tie on ollut alusta saakka kivinen,
hänestä tuli orpo viiden vanhana ja hän jäi kadulle asumaan. Kymmenen ikäisenä
hän sairastui vakavasti ja jalkansa jouduttiin amputoimaan. Yönsä mies kertoo
viettävänsä sillan alle pahvista ja kankaista kyhätyissä asunnoissa. Uuden
ystäväni suurin toive on vierailla ulkomailla ja hänen silmänsä kiiluvat
innostuksesta näyttäessäni kuvia Suomesta. Pian miehen täytyy jatkaa matkaansa,
mutta ennen lähtöään hän toteaa sujuvalla englannin kielellä: ”Mam, this was
the best day of my life, thank you”.
Miehen lähdettyä en voi välttyä kyyneliltä ja laitan
aurinkolasit päähäni. Itken ulos miehen kohtaloa ja elämän epäreiluutta ja
tunnen suunnatonta kiitollisuutta siitä, että saan olla täällä ja tavata
ihmisiä, joiden rohkeus ja sinnikkyys ovat vailla vertaansa. Ihmisiä, jotka
opettavat joka hetki minulle jotakin aidosta elämästä ja ihmisyydestä.
Suomessa tsemppari on saapunut kotiinsa, sulkenut ovensa ja
riisunut vaatteidensa lisäksi hetkeksi maskinsa. Katsoessaan peiliin hän kohtaa
väsyneen katseensa ja pakotetun hymynsä ja miettii miksi tuntee tyhjyyttä.
Kanssakansalainen pakkaa kotonaan vaatteensa vanhaan,
kuluneeseen laukkuunsa. Hän on saanut häätöilmoituksen käytettyään useamman
kuukauden vuokrarahansa asumiskulujen sijaan päihteisiin sekä vanhojen
velkojensa maksuun. Vapisevin sormin hän avaa asuntonsa oven viimeistä kertaa
ja astuu ulos maailmaan. Maailmaan joka on meille kaikille sama, mutta eri
kulmasta katsottuna niin kovin erilainen.
Jotka kulkevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin, polvet ruvella, outoja hedelmiä
hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on, että eksymättä et löydä
perille.
- Tommy Tabermann
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti