6.6.2017 Raju ja Lakshmi

Kello ei ole vielä viittäkään aamun jo sarastaessa, jossain kiekuu kukko arkisten elämisen äänten vähitellen voimistuessa. Kattilat ja padat kolisevat ja miehet työntelevät kärryjä lähtiessään päivän peltotöihin. Kymmenvuotias Raju herää kotonaan kovalla laverilla, jossa on pehmikkeenä vain vanha likainen kankaanpala. Kankaassa on supersankarin kuva ja Raju muistaa kuin eilisen päivän sen hetken, kun sai kankaan lahjaksi. Siitä on jo kauan aikaa eikä kankaastakaan ole paljoa jäljellä, mutta Rajulle kangas on tärkeä. Venyteltyään laihoja raajojaan Raju kävelee ulos ja ottaa pikku saavista hieman vettä pesten rivakasti kasvonsa. Hän kävelee talon taakse, josta löytyvä pieni katos toimii perheen vessana.

Toimitettuaan aamuiset tarpeensa hän juoksee takaisin sisään olkikattoiseen savimajaan, jossa hän asuu viiden sisaruksensa, äitinsä, isänsä ja isänsä vanhempien kanssa. ”Challo!”, hän huutaa siskolleen ja pian sisko saapuu rikkinäisiä ämpäreitä kantaen. Raju ja Lakshmi juoksevat kylän ainoalle vesipumpulle kilpaa leikitellen ja täyttävät ämpärit piripintaa myöten. Sisarukset kantavat ämpärit takaisin kotiin, jossa toinen siskoista lypsää lehmää. Isosisko ja perheen äiti ovat paistamassa roti-leipäsiä sekä laihaa, vain muutamia perunanpalasia sisältävää subjia. Lapset saavat kukin yhden täydellisen pyöreän roti-leivän jota kastavat maukkaaseen, vaikkakin köyhään kastikkeeseen. Rajun paras ystävä Ranjan odottaa ovella koulupuvussaan ja tietäen ystävänsä perheen tilanteen, Raju nappaa loput aamupalastaan mukaan ja sujauttaa ystävälleen.

Nälkäisenä pientä leipää ahmien Ranjan loikkii epätasaista polkua pitkin ystävänsä perässä. Jos hyvä tuuri kävisi, saisivat pojat tänään koulussa ilmaisen aterian, eikä heidän tarvitsisi tulla nälkäisinä päivän päätteeksi kotiin. Lakshmi jää katsomaan poikien perään alakuloisen kateellisena, hänkin haluaisi mennä kouluun ja opiskella. Kylän vanhimmalla on kotonaan sähköt ja laatikon mallinen televisio, ja hän antaa kylän lasten joskus kokoontua katsomaan elokuvia. Lakshmi rakastaa elokuvien värikästä maailmaa, se on kuin fantasiaa. Kauniit ihmiset laulavat ja tanssivat ja elävät aivan erilaista elämää kuin Lakshmi omassa kylässään. Elokuvissa hän on nähnyt naistenkin työskentelevän, aivan miesten lailla! Lakshmi haluaisi opiskella lääkäriksi ja auttaa muita ihmisiä, mutta hän on jo oppinut ettei se ole mahdollista. ”Millä me sitten maksaisimme sinut naimisiin tyttö hyvä, lopeta jo tuo hölynpöly! Liikaa kouluja käyneet naiset tuovat vain ongelmia, he saavat omia ajatuksiaan päähänsä eivätkä tottele appivanhempiaan. Tärkeintä on saada sinut naimisiin hyvälle miehelle, hyvään perheeseen ja siinä eivät arvosanat auta. Hus, menehän siitä auttamaan tätiäsi pikkelsin teossa!” Isoäidin ääni kuuluu unissaankin Lakshmin päässä eikä hän ymmärrä miksi hän ei voisi saada molempia, eihän se ole itsekästä haluta auttaa muita. Pää alas painuneena hän palaa askareidensa pariin, veli ja Ranjan ovat jo kauan sitten hävinneet näkyvistä.

Miltei viisi kilometriä käveltyään pojat saapuvat kouluun, kello on jo seitsemän ja viimeiset lapset kaukaisimmista kylistä vielä saapumatta. Kellon kumahtaessa lapset kokoontuvat pihalle tasaisiin riveihin, pihan täyttyessä innokkaista koululaisista. Rehtori toivottaa kaikki tervetulleiksi ja määrää yhden vanhemmista tytöistä ohjaamaan kaikille aamuvoimistelua. Armeijamaisella otteella, opettajilta opitulta, tyttö komentaa muita; kädet ylös, yksi kaksi kolme, kädet sivuille! Voimistelun jälkeen lapset lausuvat yhdessä aamumantran, toivoen hyvää koko luomakunnalle ja siirtyvät sisään luokkiin. Luokissa meditoidaan vielä päivän aluksi viisi minuuttia, jonka jälkeen ympäri koulua kaikuu OM SHANTI SHANTI SHANTI. Tunnit voivat alkaa.

Raju ja Ranjan ovat samalla luokalla ja kovin innostuneita kepposista, opettaja ei niinkään joten pojat joutuvatkin eturiviin ja eri puolille luokkaa jotta eivät häiritsisi opetusta ja opettaja voisi pitää heitä silmällä. Päivä kuluu nopeasti ja välitunnilla on aikaa pitää hauskaa! Koulussa on käymässä taas tuttu vieras Euroopasta, maasta nimeltä Suomi. Viime vuonna täti oli täällä töissä, opettamassa meille englantia, pojat muistelevat ja innoissaan haluavat halata, keskustella ja leikkiä tuon hassun, hymyilevän naisen kanssa. Vieras oli saapunut mukanaan tuliaisia ystäviltään tuolta kylmästä, kaukaisesta maasta ja välitunnit kuluvat hyppynarulla hyppien, jalkapalloa pelaten, erilaisia lautapelejä pelaten, twist-naruilla leikkien ja frisbeetä heittäen. Pojat meinaavat tikahtua nauruun tädin hyppiessä hyppynarulla ja yrittäessä näyttää erilaisia temppuja. ”Mikseivät muut opettajat tule mukaan”, he huutavat ja kierivät maassa nauraen hölmölle ajatukselle.

Lounastauolla lapset saavat mahansa täyteen, kaikilla on hauskaa juhla-aterian parissa. Tytöt kuiskuttelevat keskenään ja pojat nauravat, nälkäisimmät ahmivat monta lautasellista. Sitruunat ovat lasten erityisherkkua, ”nimbu, nimbu, miss!”, lapset huutavat kuorossa kun heille jaetaan salaattia. Yleensä kylähäissäkään ruokatarjoilu ei ole näin hyvää, opettaja Akshay kertoo lasten nyökytellessä vieressä. Päivä jatkuu vielä tanssien ja leikkien erityislaatuisen juhlapäivän humussa, kunnes aikaisin iltapäivällä on aika lähteä kotiin.

Raju ja Ranjan lähtevät kohti kyläänsä, kesäloma on alkanut ja he ovat saaneet muutaman kotitehtävän mukaansa loman aikana tehtäväksi. Kuumuus on painostavaa ja hiki virtaa karpaloina poikien otsalla, he pysähtyvät suuren puun varjoon lepäämään ja juomaan vettä toisen kylän vesipumpusta. Vaikka nuoria ovatkin, pojat muistavat ajan ennen oman kylänsä ensimmäistä ja yhäkin ainoaa vesipumppua. Silloin heidän piti kävellä yli kilometrin matka hakeakseen vettä läheisestä kylästä. He huokaavat helpotuksesta; onneksi tuo aika on ohi, onpa elämämme nyt helppoa, tuumaavat nuo savimajoissa asuvat Mahadalit-kastiin kuuluvat pienet pojat.

Pojat jatkavat matkaa, Raju kysyy haluaisiko Ranjan tulla illalla mukaan katsomaan paikallisten isompien poikien kriketti-pelejä, mutta Ranjanilla on kiire. Hän on orpo ja asuu kaukaisen tätinsä perheen luona. Tädillä ei ole paljoa rahaa ja aviomies asuu kaukana isommassa kaupungissa työskennellessään apumiehenä tietöissä, mutta tuppaa juomaan rahansa kuten täti sanoo. Ranjan ei ole varma mitä se tarkoittaa, mutta tietää ettei heillä ole riittävästi rahaa ruokaan joten hän auttaa tätiä mahdollisuuksien mukaan. Illalla hän on luvannut mennä kantamaan vehnäsäkkejä naapurin myllystä viereiseen kylään, luvassa olisi monta kymmentä rupiaa! Ranjan ei siis pääse krikettipeliin mutta lupaa ystävälleen tulla toisella kertaa. Raju jatkaa matkaansa kotiin ja miettii ystäväänsä ja elämän epäreiluutta.

Hän päättää tehdä yhden koulutehtävistään heti, ja purkaa mietteensä paperille. Hän on saanut tehtäväkseen kirjoittaa englanniksi esittelyn itsestään ja elämästään. Hän aloittaa;

Minun nimeni on Raju Kumar ja olen kymmenen vuotta vanha. Asun perheeni kanssa ja opiskelen koko Bodhgayan hienoimmassa akateemisessa oppilaitoksessa, Gyanjyoty Trustissa. Minulla on kolme siskoa ja kaksi veljeä, äiti, isä sekä isovanhemmat. Omistamme kaksi lehmää. Kun minusta tulee iso tahdon olla opettaja ja auttaa muita. Minä olen onnellinen. Toivon että kaikilla olisi asiat yhtä hyvin kuin minulla.

Saatuaan ylpeänä tehtävänsä valmiiksi, Raju nousee ja huikkaa lähtevänsä läheiselle niitylle katsomaan peliä. Lakshmi nostaa pihalla katseensa tulisijan luota, hän hämmentää riisiä ja pyyhkii hikeä otsaltaan heittäen tuleen samalla yhden kuivuneen lehmänlanta-kiekon lisää. Joskus hän on kysynyt vanhemmiltaan miksi veli saa tehdä kaikenlaista ja hän ei, vain koska on tyttö. Isä suuttui silloin kovasti ja Lakshmi ei ole uskaltanut sen koommin asiasta puhua. Se ei kuulu kulttuuriimme, miehet vain toteavat naisten nyökytellessä vieressä. Lakshmi on jo 13 ja tietää että jo parin, kolmen vuoden kuluttua hänet naitetaan jollekin pojalle, jota hän ei saa itse valita. Vanhemmat ovat jo säästäneet rahaa maksaakseen kymmeniä tuhansia rupioita siitä hyvästä, että hänelle löytyy kunnollinen aviomies. Mielessään Lakshmi miettii että vaikka hän ei olekaan päässyt kouluun ja matematiikan tunnille, mutta jos hän käy kymmenen kilometrin päässä kaupungissa ja ostaa vihanneksia, linssejä ja öljyä pitkäksi aikaa ja siltikin käyttää vain kaksisataa rupiaa, kymmenet tuhannet rupiat mahtavat olla tähtitieteellisiä summia hänen vanhemmilleen. Hänen täytyy siis noudattaa vanhempiensa toiveita ja lopettaa omat haihattelevat ajatuksensa, kuten isoäitikin sanoo.

Huokaistessaan syvään hän muistelee naapurin tyttöä Deepaa, joka naitettiin 14-vuotiaana. Poika oli 18-vuotias ja kunnollinen, kaikki sanoivat. Nyt Deepa on 17-vuotias ja hänellä oli jo kaksi lasta ja hän asuu pojan perheen kanssa. Appivanhemmat ovat tiukkoja ja eivät anna Deepan vierailla lapsuuden kodissaan juuri koskaan, kuka sitten pitäisi huolta meistä, he kiivastuvat. Lakshmi miettii näkemiään elokuvia ja romanttisia kohtauksia jotka olivat saaneet hänet hihittämään ja hämmentymään, kenties herättäneet toiveita ja ajatuksiakin. Deepaa miettiessään hän palaa kuitenkin todellisuuteen, varsinaista hölynpölyä sanoi isoäiti aina elokuvista. Ehkä ne ovatkin, Lakshmi miettii ja hieman surumielisenä nostaa riisin pois tulelta ja siirtää toisen padan tilalle, kaataa pohjalle öljyä ja murskattua valkosipulia, inkivääriä ja chiliä. Ihanan mausteinen tuoksu leviää ympäriinsä kun Lakshmi pilkkoo vihanneksia päivällistä varten.

Myöhemmin Raju tulee kotiin ja isänsä ja veljiensä kanssa istuu vanhempiensa sängylle. Raju on ylpeä hienosta kodistaan, heillä on kokonaiset kaksi huonetta, toisessa nukkuu koko perhe kolmella laverilla ja toisessa on muutama kana, yksi vuohi, käynti ulos sekä yksi rikkinäinen muovituoli, jonka alkuperää kukaan ei muista. Mutta sitä on hieno tarjota vieraille, aivan kuin hienommissa perheissä joissa istutaan tuolilla eikä maassa tai laverilla. Talon ulkopuolella on pieni katos, josta Lakshmi ja perheen äiti tarjoilevat miehille päivällistä. ”Pani, maa!”, huutaa Rajun veli Navin ja äiti, laiha kehonsa kuluneeseen sariin verhottuna, juoksee tarjoilemaan vettä pojalleen. Kun miehet ovat syöneet, perheen naiset syövät loput ruoasta ulkona katoksessa. Lakshmi ahmii ruokaa koska ei ole syönyt aamuisen rotin jälkeen mitään. Hän tuntee pistävää kipua kyljessään mutta ei uskalla sanoa mitään, kipua on ollut jo viikon verran mutta isäkin on ollut sairas ja hänen lääkkeisiinsä on mennyt kaikki liikenevä raha, sen vuoksi rahat ruokaan ovat olleet tiukassa. Lakshmi siis piilottaa kipunsa ja menee pihalle pesemään peltisiä astioita päivällisen jäljiltä.

Illan jo hämärtyessä kylä hiljenee vähitellen, miehet käyvät yöpuulle naisten vielä viimeistellessä kotiaskareitaan. Raju käy laverilleen maaten veljiensä kanssa, siskot ovat toisella kapealla laverilla ja vanhemmat hieman leveämmällä, heillä on peittokin patjan virkaa toimittamassa. Isovanhemmat ovat toisessa kylässä sedän luona vieraisilla eivätkä nyt kotona. Raju huitaisee jalkojen yli vilistävän rotan kauemmas, hymyilee leveästi kunnes nopeasti nukahtaa onnellisena kokemastaan päivästä. Toisella laverilla Lakshmi valvoo, hän miettii miksi hän ei vain voi olla kuten Deepa tai muut kylän tytöt ja odottaa innoissaan naimisiin pääsyä, saada mielihyvää onnistuneesta pikkelsistä tai olla ylpeä siitä, että osaa lypsää ja pestä lehmän niin hyvin. Miksi hänen sisällään kytee tämä tuli, miksi hän on tyytymätön? Miksi hän haaveilee muustakin, eihän se ole hänelle koskaan mahdollista. Lakshmi katsoo vanhempiaan, jotka jo nukkuvat ja huokaisee syvään. Rintaansa kouraisee mutta hän tietää että hänen osansa on ennalta määrätty eikä hänellä ole siihen sanansijaa. Lakshmi halaa pikkusiskonsa luisevan pientä kehoa ja silittää tämän pehmeän silkkistä tukkaa. Kuu loistaa kirkkaana taivaalla ja kaikkialla on hiljaista, vain moskiittojen ääni rikkoo tuon kauniin tyhjän hiljaisuuden. Lakshmi sulkee silmänsä ja vaipuu vihdoin uneen.