28.7.2014 Mielenmaisemia Manalissa

Jatkoimme keskiviikkona 23.7. matkaa McLeod Ganjista eteenpäin. Aamun sarastaessa hyvästelimme tyhjät ja hiljaiset kadut kävellessämme kohti pääaukiota, josta bussi kohti Manalia lähti aamukuudelta. Aukiolla ei montaa lähtijää aamubussiin ollut, koska kyseessä oli paikallisbussi ja astetta parempi bussi lähtisi alkuillasta. Valitsimme kuitenkin aamubussin, koska iltabussi olisi saapunut perille aamuyöllä ja tiesimme että alkuillasta aamuyön sijaan olisi mukavampi etsiä majoituspaikkaa. Saimme rinkat mahtumaan tavaratilaan ja matka alkoi unisissa merkeissä. Torkkumistani säesti intialaisen liikenteen äänten sijaan musiikki. Oltuani sairaana miltei viikon, tuntui turvalliselta uppoutua hetkeksi omaan kuplaan rakkaan harrastukseni musiikinkuuntelun parissa. Lightnin’ Hopkins, Ten Years After, Sonny Boy Williamson, Dave Lindholm ja monet muut tunnetiloihini osuvat artistit siivittivät ajatukseni hetkeksi toisiin maailmoihin. Ennen puoltapäivää pysähdyimme lounastauolle ja lipunmyyjä huikkasi meille erikseen että tauko kestäisi viisitoista minuuttia. Kokemuksesta tiesimme, että tämä voi olla niin ja näin, ja ajattelimme lähteä vuorotellen jaloittelemaan. Pepe lähti ostamaan lisää vettä ja katsomaan saisiko mukaan mitään haukattavaa. Yhtäkkiä kuski hyppäsi paikalleen ja käynnisti bussin vasta seitsemän minuuttia tauotettuamme. Auto lähti liikkeelle ja ponnahdin saman tien seisomaan katsoessani ikkunasta näkyykö Pepeä missään. Juuri kun olin huikkaamassa kuskille että ystäväni ei ole kyydissä, hyppäsi Pepe takaovesta liikkuvaan bussiin ja ehtii mukaan kyytiin vesipullot kourassa. Huoahdin helpotuksesta ja matka pääsi jatkumaan ilman yhtä puuttuvaa suomalaista.

Tyhjä katu McLeod Ganjissa aamulla

Saavuimme hieman ennen kuutta illalla Manaliin, ja löysimme heti erään halvan guesthousen Old Manalista. Huoneessa oli erittäin makea ja imelä tuoksu, jonka lähteen ymmärsimme vasta seuraavana päivänä. Lähdettyämme torstai-aamuna kävelemään, totesin Pepelle että tuo makea tuoksu oli tarttunut myös vaatteisiin. Kävellessämme eteenpäin lähestyi meitä aamupäivän aikana kolme eri henkilöä, jotka yrittivät myydä pilveä. Palattuamme huoneeseen tajusin että tuo huoneen kokolattiamattoon ja verhoihin tarttunut tuoksu olikin peräisin kannabiksesta. Ei siis ihme, että vaikutimme tuoksuinemme potentiaalisilta ostajilta. Huonenaapurimmekin polttelevat huoneita yhdistävällä ulkokäytävällä/terassilla joka päivä iltaan saakka kovan metelin ja naurunremakan säestämänä. Harvana iltana olemme saaneet unen päästä kiinni ennen yhtä, koska meteli on niin kova. Naapurimme eivät myöskään näytä poistuvan täältä minnekään, istuskelevat vain ja polttelevat, välillä soittelevat kitaraa. Onneksi omat intressimme kohtaavat keskenään ja poikkeavat moisesta suuresti.

Ruokaa etsimässä Manalin bussiaseman takana

Manali on turisteja täynnä oleva paikka; niin punjabilaisia jotka lähtevät lomallaan Himachal Pradeshiin hetkeksi pakoon Punjabin polttavaa kuumuutta kuin länsimaalaisiakin reissaajia. Jutustelin erään joogaopettajan kanssa, joka on asunut monessa eri turistikohteessa ympäri Intiaa, ja hän kertoili että eniten täällä on israelilaisia ja venäläisiä. Turistien suuri määrä vaikuttaa tietenkin paikan olemukseen ja henkeen, eikä välttämättä mielestäni positiivisella tavalla. Yritin pohtia mitä kirjoittaisin Manalista ja päädyin aina siihen, että en tavallaan ymmärrä tällaisten paikkojen ideaa. Kadut ovat täynnä kauppoja ja kojuja turisteille, hippivaateliikkeitä ja intialaisia matkamuistomyymälöitä toisensa perään. Ravintolat tarjoavat hieman kaikkea, kiinalaisesta italialaiseen ja israelilaiseen. Intialainen (tai muukaan) ruoka on harvassa paikassa erityisen hyvää. Maisemiltaan ja ilmastoltaan paikka on kyllä erittäin miellyttävä; miltei joka päivä on myös päivällä tarvinnut pitkähihaista, ja illalla jopa neuletakkia. Tuntuu mukavan raikkaalta paljon kosteamman Dharamshalan jälkeen. Toki täälläkin satelee päivittäin, mutta jostain syystä täällä ei ole yhtä kosteaa. Mutta ehkä tällaisten paikkojen houkutuksena ihmisille on helppous? Ihmisethän hakevat reissuiltaan paljon eri asioita, eri lähtökohdista. Helppous kuitenkin kääntyy mielestäni usein itseään vastaan todellisten kokemusten vähyydessä. Kaipaankin jo vajaan viikon jäljiltä ”Intiaa”. J

Perjantaina 25.7. lähdimme käymään Solang Valleyssä, jossa sijaitsee paikallinen hiihtokeskus, Ski Himalayas. Matkalla keskukseen olivat tienvarret täynnä varusteita vuokraavia ja myyviä kauppoja. Manaliin voisi tehdä todellisen retromatkan jättämällä kaikki omat varusteet kotiin; tarjolla oli vain erivärisiä 80-luvun kokohaalareita sekä vanhoja kunnon sukkapuikkosuksia. Näimme joukossa kuitenkin yhdet 2000-luvun alun carvingsukset sekä jopa yhdet vanhemmat vapaalaskusukset randositein. Ystävämme Amit oli ollut kuukauden mittaisella vuoristokurssilla täällä Manalissa aiemmin tänä vuonna, ja yksi hänen kurssikavereistaan toimiikin hiihdonopettajana täällä. Voisipa olla elämys opettaa tällaisessa paikassa. J Näin kesäaikaan paikalla on monenmoista ohjelmapalvelua tarjolla zorbing-palloilusta riippuliitoon mutta mielenkiintomme kohdistui kuitenkin aktiivisina talvi-ihmisinä hiihtokeskukseen. Gondolihissi pyörii yleensä kesäaikaankin, mutta huoltotöiden takia hissi oli juuri visiittimme aikaan poissa käytöstä. Hissi nousee 3200 metriin, ja olisikin ollut mukava käydä kurkkaamassa maisemia. Juttelimme hissin työntekijän kanssa ja hän kertoi meille tammi- ja helmikuun olevan tärkeimpiä sesonkikuukausia talvella. Hissin säännöissä oli näin länsimaisesta näkökulmasta erikoinen kohta; Onnettomuuden sattuessa vakuutusyhtiö korvaa asiakkaille lapsiasiakkaasta ulkomaalaiseen turistiin nousevan taulukon mukaisesti. Nainenkin sai korvausta puolet vähemmän kuin mies. No, olemmehan Intiassa.

Gondolihissin ala-asema

Laskuvaatteita myyvä tienvarsimyymälä

Lauantaina sain ensimmäisen kerran yli viikkoon syötyä kaksi kertaa.  Yli viikko oli hujahtanut syöden ei-juuri-mitään tai vain kerran päivässä puuroa tai muuta kevyttä haukaten, kaiken muun etoessa. Niinpä sunnuntaina koinkin voimieni hieman palautuneen ja lähdimme pienelle päivävaellukselle. Lähdimme nousemaan paikallisen Manu-temppelin takaa ylöspäin, ajatuksenamme päätyä johonkin edessä olevista kylistä. Nousimme alkuun jyrkästi ylöspäin ja muutaman kilometrin jälkeen osuimmekin pienelle kahvilalle. Joimme mehua ja rapsuttelimme koiria, jonka jälkeen matkamme jatkui kahvilanpitäjän osoittamaan suuntaan. Ihmettelimme polun muuttuessa kapeammaksi ja pienemmäksi, että voimmeko ollakaan oikealla polulla. Ylitimme kaikenlaisia esteitä ja menimme läpi pensaiden, päätimme kuitenkin jatkaa matkaa, ainahan pääsisimme takaisinpäin. Ylitimme pienen puron, jonka jälkeen polku lähti kaartumaan alaspäin. Keskellä kauneinta Himalajan maisemaa oli yksinäinen pieni maatalo, jonka pihamaalta lähti vanha mies seuraamaan meitä. Tervehdittyämme häntä jatkoimme matkaa, ja päästyämme kohtaan josta polku haarautui, tuli mies meitä neuvomaan. Hän oli siis lähtenyt varta vasten peräämme neuvomaan. Kiitimme häntä ja lähdimme alaspäin, polku oli jyrkähköä ja kivistä, aamupäivän rankan sateen jäljiltä hyvin liejuista ja mutaista. Pepe liukastui edelläni ja housunsa olivatkin kuin pienen (suuren) vahingon jäljiltä. Käveltyämme seitsemisen kilometriä alkoi sataa, pidimme sadetta hetken aikaa puun alla, mutta päätimme jatkaa matkaa sateen jatkuessa. Kilometrin kuluttua osui eteemme pieni maatalo, jonka kuistilla oli kaksi naista kutomassa. Kysyimme saisimmeko istua kuistilla hetken aikaa sateen yltyessä ja he nyökkäsivät. Tuntui hyvin rauhoittavalta katsella sadeverhon läpi Himalajaa kaikessa kauneudessaan. Sade rauhoittui hetkeksi ja jatkoimme jo alhaalla näkyvää kylää kohti. Kylä oli pieni ja hiljainen ja mietimme että saammekohan täältä kyytiä takaisin. Olimme vaeltaneet noin kymmenisen kilometriä ja sade alkoi taas yltyä iltaa kohti. Ystävällinen paikallinen mies lähti kysymään tuttavaltaan ja tämä heittikin meidät sitten autollaan takaisin Old Manaliin. J

Kahvilan karvakaveri

Vaellusreitin alkupäästä

Maatalo keskellä Himalajaa

Saavuttuamme majapaikkaamme istuskelimme hetken ulkokäytävällä sateen loppua odotellen. Hetken kuluttua ilmestyi valkea koira rappusista ja tuli jalkoihimme kiehnäämään. Täällä kylissä kulkukoirat näyttävät paremminvoivilta kuin kaupungeissa, ihmiset yhdessä tuntuvat huolehtivan paikallisista otuksista. Koirat ovatkin hyvinsyöneen näköisiä ja turkitkaan eivät usein näytä niin takkuisilta ja likaisilta. Valkealla koiralla oli kuitenkin päässään pahan näköinen verinen aukko, aivan kuin päähän olisi pudonnut jotakin kuumaa. Hain sisältä ensiapulaukun ja puhdistimme yksissä tuumin reppanan pään. Annoimme kaverille keksejä ja vettä, ja meidän jalkoihimme olikin mukava jäädä rapsuteltavaksi. Kyllähän se sydäntä kaiversi, kun kaveri jatkoi matkaa ja mietin miten pään haavan kanssa käy, jos se pääsee tulehtumaan. Tietenkin eläinten ja ihmisten kohtalot ovat erilailla täällä läsnä kasvojen edessä kuin länsimaissa. Itse en halua enkä voi sivuuttaa ihmisiä ja eläimiä, etenkään niitä, jotka ovat niin paljon vähäosaisempia kuin me. Mietin täällä monesti miltä tuntuisi olla kädetön ja jalaton ihminen, koditon lapsi, tai muutoin vain onnettomammissa oloissa syntynyt, jonka ohi vielä hyväosaiset kulkisivat auttamatta. Iso osa länsimaisista täälläkin kääntää katseen ja kävelee ohi. Ehkä ajatus on, ettei voi kuitenkaan jokaista auttaa. Ei meistä kukaan voikaan, mutta ei kai se estä tekemästä jotakin? Yksikin lapsi, joka ilostuu hymystä ja pienestä avusta, vaikkapa banaanista tai viidestä rupiasta, yksikin ihminen, joka kokee että hänet on kohdattu ihmisenä eikä hylkiönä ja saa vielä syödäkseen, yksikin eläin joka saa vatsan täyteen. Ei se ole turhaa vaikka tilannetta ylläpitävät rakenteet ovat ja pysyvät. Mielestäni vähemmän kehittyneisiin maihin matkaavilla on tietynlainen eettinen vastuukin kohdata nämä asiat ja pohtia niitä. Tulin taannoin iloiseksi, kun Manalin keskustassa kävelykadulla länsimaalainen hippikolmikko oli esiintymässä haitarin ja huuliharpun kanssa, ja kolmikon eräs jäsen tanssitti kerjäläislapsia musiikin tahtiin. Lasten silmät loistivat ja mietin vain millainen kokemus se mahtoi heille olla. Saivatpahan he vielä osansakin kolmikon esiintymistuloista.

Valkea kaverimme

Huomenna matkamme jatkuu aamuneljältä Spitiin, joka sijaitsee 3800metrissä. Ajatus oli alunperin tehdä täällä Manalissakin muutaman päivän vaellus tai jatkaa aiemmin eteenpäin, mutta kaikkea ei voi aina ennustaa. Nyt alkaa vointi olla melko hyvä, joten matka saa jatkua. Valoa kaikkien poluille J