Askelia polulla: 18.5.2017 Sinussa asuu tuulet

Katson ulos junan ikkunasta vilistäviä maisemia ja hymyilen, olen tullut takaisin kotiin. Ikkuna on auki ja ilma tuoksuu tutulta; pölyiseltä, hikiseltä, mausteiselta ja likaiselta. Junan käytävillä on ruuhkaa myyjien kulkiessa edestakaisin ihmispaljouden seassa. ”CHAI COFFEE CHAI COFFEE”, mies huutaa; ”PANI BOTTLE PANI BOTTLE”, huutaa toinen vettä myyden. Välillä käytävällä kulkee asemalta kyytiin hypänneitä kerjäläisiä tai ruoan myyjiä. Vieressäni istuu nuori, elämää paljon pohtivan filosofin oloinen mies, katson häntä ja hän hymyilee kysyen kuka olen. Toinen mies vastapäiseltä penkiltä liittyy keskusteluun ja tarjoaa kupposet höyryävää chaita meille kolmelle nuoren miehen kaivaessa laukustaan äitinsä mukaan pakkaamia samosa-piirakoita. Syömme hetkellisen hiljaisuuden vallitessa ja mietin mielessäni, kuinka parhaat hetket eivät tarvitse sanoja.

Syötyämme miehet ovat kiinnostuneita taustastani ja yhteydestäni tähän mystiseen maahan. Kerron, kuinka elämä minut tänne ensi kerran johdatti ja kuinka tiesin heti tulleeni kotiin. Kuinka sen jälkeen olen palannut uudestaan ja uudestaan, kuinka sydämeni on tänne juurtunut. Keskustelumme keskeyttää lapsen itku, katselen laihaa naista jolla on sylissään kaksi pientä lasta. Toinen on juuri herännyt ja naisella on vaikeuksia saada lapsen itkua loppumaan, toisen nukkuessa yhä sylissään. Tuntematon vanhempi nainen rientää heti apuun ja ottaa itkevän lapsen syliinsä tämän rauhoittuessa. Nieleskelen miltei kyyneleitä miettiessäni kuinka täällä, jossa arkinen elämä on niin paljon vaikeampaa, pelataan kuitenkin yhteiseen pussiin. Kuinka kerta toisensa jälkeen saan todistaa sitä, kuinka Korkein näkyy jatkuvasti teoissa toisia olevia kohtaan. Ja kuinka kiitolliseksi nämä arkiset itsestäänselvyydet täällä minut aina saavatkaan.

Jatkamme keskustelua miesten kanssa ja kerron heille Suomesta, kerron kuinka tulen yhdestä maailman kehittyneimmistä maista; kerron ilmaisesta koulutuksestamme, yhdenvertaisista mahdollisuuksistamme verrattuna moneen maailman kolkkaan, terveydenhuollostamme, sosiaaliturvastamme. Kerron kuinka paljon arvostankaan näitä asioita, mutta kerron myös siitä, kuinka meillä on pimeää, kylmää, harmaata, kuinka masennus on kansallistautimme. Miesten kummastellessa kaukaista maatamme, mietin itsekseni miltä tuntuukaan aina palata Suomeen sen jälkeen, kun on saanut viettää aikaa tässä kiitollisuuden kehdossa. Kuinka paluu tuntuu kuin märältä rätiltä vasten kasvoja. Kaiken kehittyneisyyden ja rikkauden keskellä kaikkialla on henkistä kylmyyttä, välinpitämättömyyttä, kaiken paljouden keskellä niin suurta kiittämättömyyttä. Monet pyhät kirjoitukset puhuvat samasta asiasta eri termein; elämme aikakautta, jossa materialismi, kilpailu ja itsekkyys ovat korvanneet perimmäisiä henkisiä arvoja.

Vaikka oma elämän kuplani onkin täynnä sellaisia ihmisiä ja arvoja, joihin itse uskon ja olenkin äärimmäisen kiitollinen talven aikana solmimistani uusista ihmissuhteista, en kuitenkaan ole ummistanut silmiäni yleiseltä ilmapiiriltä kotimaassani. Olen taas viettänyt talven maailmassa, jossa yleisessä keskustelussa vahvempi jyrää aina heikomman; maailmassa josta on tullut vihamielinen avuntarvitsijoita kohtaan, maailmassa jossa suuri osa ei haluaisi jakaa omastaan heikompiosaiselle senttiäkään. Vietettyäni talven tässä maailmassa, tuntuu enemmän kuin oikealta palata perusasioiden ääreen. Maailmaan, jossa ystävilläni on hyvin vähän läntisestä näkökulmastamme, mutta syvemmästä näkökulmasta niin paljon enemmän. Maailmaan, jossa suuri osa ihmisistä syntyy vailla näköaloja, elää nälässä, tekee parhaansa raapiakseen elantonsa kasaan. Ja silti he antavat omastaan, jakavat muille, toivottavat tervetulleeksi. Oi kuinka olenkaan tietoinen tämän maan epäkohdista, älkää luulko väärin, kastijärjestelmä elää ja kukoistaa, naisen asemasta voisin kirjoittaa kirjan jos toisenkin, rakenteissa olisi vaikka kuinka paljon korjattavaa. Mutta – kiitollisuus ja asenne elämään ja muihin eläviin olentoihin ympärillämme, myötätunto ja lähimmäisen auttaminen arjessa – siitä saisimme ottaa enemmän kuin mallia. Tämä maa ristiriitaisuudessaan haastaa ajattelemaan ja heijastamaan omia uskomuksiaan tähän todellisuuteen. Ajan kuluessa täällä aina huomaakin, kuinka pölyttyneitä uskomuksia sitä onkaan mukanaan kantanut, turhaa taakkaa luoden.

Havahdun siihen, että ulkona on jo pimeää. Pohdintani keskeytyy ja käyn junan likaisessa vessassa huuhtelemassa hieman kasvojani ja pesen hampaat käydäkseni yöpuulle. Juna pysähtelee yöllä paljon ja myöhästyy monta tuntia, enkä saa juurikaan nukuttua mutta malttamattomana aamunkoitteessa kerään omaisuuteni, heitän hyvästit uusille tuttavilleni ja 20 tunnin matkustuksen jäljiltä astun ulos Gayan asemalle. Ystäväni on minua vastassa ja tuntuu kuin vuotta ei olisi vierähtänytkään, hymyilemme ja kävelemme ulos asemalta vaihtaen kuulumisia.

Matka Bodhgayaan on tutulla tavalla kuoppainen ja pölyinen ja saavuttuamme perille olen hikinen ja likainen. Mutta tuttu onnellisuus kuplii sisälläni, hymy hiipii huulilleni, sydän tuntuu kolistelevan itseään taas vapaaksi. Kaikki on tässä hetkessä, menneisyys on takana ja tulevaisuuteen ei ole tarvetta kurottaa. Elämä on ja se riittää. Kulkukoirat haukkuvat jossakin, lehmä ammuu naapurissa ja korvien juuressa tööttää riksa; sekametelikin muuttuu sisälläni musikaaliksi. Kehoni on uupunut mutta miltei valmiina tanssiin. Tältä tuntuu tulla kotiin.